Otto Latva & Maarit Leskelä-Kärki: Meri ja Tove. Elämää saaristossa

 

Otto Latva & Maarit Leskelä- Kärki: Meri ja Tove. Elämää saaristossa

John Nurmisen Säätiö 2022

199 s.

Tove Jansson on ikoninen hahmo, josta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Uuteen tietokirjaan tarttuessa sitä aina miettii, vieläkö löytyy joku vähän käsitelty näkökulma, vieläkö on mahdollista saada uutta tietoa. Kyllä vaan on! Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki ovat käyttäneet lähteenä Jansson-tutkimusta mutta kirjallisuutta enemmän he ovat hyödyntäneet Tove Janssonin tunteneita ihmisiä. 

Nimensä mukaisesti kirja keskittyy etenkin Pellingin saaristoon ja Janssonin aikaan siellä. Jo 1920-luvulla, Toven ollessa pikkutyttö, perhe vietti kesiä saaristossa. Vuosikymmenten kuluessa merestä ja saarista tuli Tovelle yhä rakkaampia, ja tuo rakkaus välittyi sekä hänen kirjoihinsa että piirustuksiin ja maalauksiin. Klovharu oli aikanaan erittäin tärkeä inspiraation lähde myös Tuulikki Pietilälle, etenkin grafiikkatöihin. 

Vaikka Pellinki ja saaret yhdistyivät Tovella ennen muuta kesään, hänellä oli kuitenkin halu nähdä miljöö myös muina vuodenaikoina: "Minulle merkitsisi suurta seikkailua kokea valtavat talvimyrskyt ja täydellinen yksinäisyys."

Saaren ja talven yhdistelmä ei vain ollut kovinkaan käytännöllinen, joten meni pitkään, ennen kuin Tove pystyi toteuttamaan haaveensa talvisesta Pellingistä. Tämä mahdollistui, kun Abbe oli rakentanut mökin Nyttisholmenin saareen. Tästä saaresta oli vain noin viiden minuutin venematka Edisvikeniin, ja hyvänä pakkastalvena matkan saattoi helposti kävellä jäitä pitkin. Tove ja Tooti viettivätkin 1980-luvun taitteessa kaksi kevättalvea tässä saaressa. He tulivat joulun jälkeen ja viipyivät siihen asti, kunnes veneellä saattoi taas siirtyä Klovharulle. 

Meri-ihmisenä tykkäsin tästä tosi paljon. Kuvaus saariston elämästä ja olosuhteista on kiinnostavaa, kuten myös havainnot siitä miten ympäristö ja toimintatavat ovat muuttunut sadan vuoden aikana. Hylkeiden määrä on vähentynyt ja levän määrä lisääntynyt, mutta toisaalta jätehuolto on kehittynyt. Meri on silti meri, ja sen myrskyt yhtä voimallisia kuin vuosikymmeniä sitten. 

Pidän myös siitä, että Muumit eivät ole pääosassa vaan esiin nousevat myös Janssonin muut kirjat. Eivätkä ne hallitse liikaa, vaan pääosassa todella on meri ja sen merkitys Tovelle. Mitä rannalta löytyy myrskyn jälkeen, kuinka tylsää on jos muuta kalaa ei tule kuin turskaa, kuinka arvokkaita veneenveistäjät ovat, mitä seikkailuja saarien rannat ja metsät tarjosivat... 

Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 21, "kirja liittyy lapsuuteesi". Rakkauteni mereen johtunee ainakin osaksi tädistäni, joka puolisoni kanssa vuokrasi mökkiä saaresta Merikarvialta. Kävin siellä vuosikausia joka kesä; yhden viikonlopun olin siellä vanhempieni kanssa ja kokonaisen viikon jonkun serkkuni tai kaverini kanssa. Makasin mökin tai savusaunan katolla, kiipesin istumaan suunnattoman korkean kiven päälle tuijottamaan merta, loikin rannassa suurelta kiveltä toiselle aina naapurimökille asti, heittelin virveliä enkä (onneksi) saanut saalista. 

Ja ehtiihän tämä vielä mukaan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka jatkuu lokakuun loppuun asti. 

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken (1972)

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY 2008

143 s.

Talven pimeydessä, juuri kun vähäisetkin lumet ovat sulaneet pois, tartuin Kesäkirjaan. Olen lukenut Tove Janssonia aika paljon, jotain useampaankin kertaan, mutta tätä en ollut lukenut ennen. Kovasti heräsi kaipuu valoisaan aikaan, merta haistelemaan. 

Tarina kertoo Sophiasta ja hänen isoäidistään, jotka yhdessä Sophian isän kanssa viettävät kesää saaressa. Kesä on pitkä, mutta saarella riittää tekemistä. Aina voi kulkea ulkona tai käydä uimassa tai kertoa tarinoita. Sophia kokee paljon uusia asioita, sekä yksin että isoäidin kanssa. Vaikka isoäiti on usein väsynyt ja nukkuu paljon, hänestä on silti seuraksi ja juttukaveriksi. 

Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. 

Hän oli hyvin väsynyt ja tahtoi kotiin, vieraissakäynti oli tehnyt hänet epämääräisellä tavalla surulliseksi. Malanderilla oli idea ja hän koetti sitä ideaansa ymmärtää, mutta siihen menisi aikaa. Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä. Isoäiti huopasi kotiin päin ja katseli suurta taloa, joka rikkoi horisontin, ja hänestä se muistutti merimerkkiä. Jos siristi silmiään ja ajatteli jotakin muuta, niin se melkein voisi olla merimerkki, asiallinen ilmoitus, että tällä kohtaa muutetaan kurssia.

Joka kerran kun tuli myrsky, he muistivat Malanderin ja alkoivat keksiä eri tapoja millä pelastaa hänen veneensä. Hän ei koskaan käynyt vastavierailulla, siksi hänen talostaan tuli alatikiehtova maamerkki, joka kutsui tutkiskeluun ja mietteisiin. 

Eniten yllätyin siitä, kuinka riitaisaa yhteiselo on. Sophian ikää ei kerrota, mutta hän tuntuu olevan kovasti äkkipikainen ja haluaa määrätä tekemisen säännöt. Hyvin herkästi hän raivostuu tai purskahtaa itkuun, ja melkein jokaisessa luvussa hän huutaa isoäidille. Ehkä yhtä yllättäen isoäiti usein vänkää vastaan, mikä kiukuttaa Sophiaa vielä enemmän. Tästä tulee melkoinen kontrasti hitaaseen elämänmenoon, jossa päivät seuraavat toisiaan, useimmiten ilman tietoa siitä, mikä viikonpäivä tai edes kuukausi milloinkin on. 

Kirjassa on paljon hienoja kohtauksia, teksti on elävää ja tapahtumat näkee selvästi mielessään. Arjessa on mukana kujeellisuutta, pieniä lauseita joista lukija tulee hyvälle mielelle. Tästä tietysti kiitos lankeaa myös suomentajalle. 

Tällaiseen joulunajan stressiin Kesäkirja oli oiva pysäkki, se vei pariksi päiväksi mukanaan aivan toisenlaisiin maisemiin ja tunnelmiin. Oli mukavaa olla soutuveneessä, yöpyä teltassa, kummastella Erikssonia. Samalla se herätti kaipuun omiin isovanhempiin, jotka ovat kaikki olleet poissa jo useamman vuoden. Siskoni lapset alkavat olla aikuisia, ja mietin myös että millainen isotäti mahdan olla heidän lapsilleen, jos sellaisia joskus syntyy. Toivoisin olevani yhtä viisaan oloinen, elämään uteliaasti ja hätäilemättä suhtautuva kuin Kesäkirjan isoäiti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa leikitään". 

He lähtivät huopaamaan kotiin päin, huopaaminen on rauhallista ja mukavaa puuhaa eikä rasita vatsaa. 

Blogeissa Kesäkirja on ollut esillä tasaisesti vuosien ajan, siitä ovat postanneet esimerkiksi Luettua elämää, Kirjan pauloissa ja Oksan hyllyltä. 

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
Ruotsinkielinen alkuteos Trollkarlens hatt (1958)
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 2009

Muumi-kirjat. Tulkoon vaikka mitä elokuvia ja tv-sarjoja, niin kirjoihin on aina palattava uudelleen. Tuntuu että niistä löytyy aina jotain uutta, jotain mikä on mennyt edellisellä lukukerralla ohi. Niistä löytyy aina oivalluksia, jotka pysäyttävät hetkeksi, hienoja lausahduksia jotka on luettava pariin kolmeen kertaan ennen kun voi jatkaa eteenpäin. Hahmoista löytyy joku puoli tai tapa, jonka on jo unohtanut. 

Kaikki edellä mainittu pätee myös Taikurin hattuun. Tarina on minulle tuttu, mutta yksityiskohdat ovat jo ehtineet unohtua tai jäädä sata kertaa esitetyn ja nähdyn tv-sarjan varjoon. Osa asioista palasi mieleen lukiessa, kuten Hemulin siirtyminen kasvien kerääjäksi, osa tuntui ihan uusilta, kuten Muumimamman ottamat päiväunet. Olin myös unohtanut, että vaikka hattu löytyy heti alussa, välissä on monenmoisia seikkailuja ennen kun Taikuri itse saapuu aivan kirjan lopussa. 

- Luolaan! hihkaisivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen yhteen ääneen.

- Niin, riippumaton nuora katkesi, selitti Muumipappa. Ja silloin Piisamirotta sanoi, että hän ei voinut enää ajatella ja että hän halusi luopua kaikesta. Te olitte panneet hiusharjoja hänen vuoteeseensa - ja niin poispäin. Ja niin hän muutti luolaan.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kalpenivat ja vilkaisivat toisiinsa katseessaan kauheata yhteisymmärrystä. Hattu! He ajattelivat.

- No, ei kai se ole kovin vaarallista, sanoi Muumimamma. Me teemme retken merenrantaan ja viemme samalla Piisamirotan ruoan.

- Merenranta on tavallinen, Nipsu kitisi. Emmekö voi mennä jonnekin muualle!

- Hiljaa, lapset, sanoi Muumipappa lujasti. Äiti tahtoo uida. Nyt me lähdemme.

Muumipeikon äiti ryntäsi pakkaamaan.

Hän keräsi huovat, kasarit, tuohta, kahvipannut, valtavasti ruokaa, aurinkoöljyä, tulitikut ja kaikki mistä, miltä ja millä syödään, hän pakkasi sateensuojan, lämpimiä vaatteita, vatsapulveria, vispilät, tyynyt, hyttysverkon, uimahousut, pöytäliinan sekä käsilaukkunsa. Hän touhusi edestakaisin ja mietti, mitä hän oli unohtanut, ja lopulta hän sanoi: - Nyt olen valmis! Voi miten ihanaa on levätä meren äärellä!

Muumipeikon isä pakkasi piippunsa ja ongenvapansa.

Voi Mamma parka, ei siitä kyllä mitään lepohetkeä tule, päinvastoin. Itselleni tuli kyllä mieliteko lähteä retkelle. Mistä tulikin mieleeni, että yhtenä vuotena pidimme ystävien kanssa joulupiknikin, levitimme huovan olohuoneen lattialle ja kasasimme piknik-eväät siihen. Hyvin toimi! :) Juomana oli tosin glögiä, ei vaapukkamehua. Eli retkeily ei suinkaan ole riippuvainen vuodenajasta tai ulkona vallitsevasta säätilasta, muumeilua voi harrastaa missä ja koska tahansa, se on vain asennekysymys. 

Janssonilla on taito saada pieneen sivumäärään paljon tapahtumia. Yksittäinen seikkailu tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä siihen on käytetty sivuja. Tässäkin on vaikka mitä, Muumipeikon muutos, munankuorista muotoutuneet pilvet, hattivatit, Tiuhti ja Viuhti, Muumitalon täyttävät kasvit... Ja jotenkin tarina on kirjoitettu niin, että lukijan on helppo sukeltaa mukaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 32, "kirjan nimessä on ammatti". 

Muumien myötä laskeudumme jouluun, ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille!

Teatterissa: Tove Svenska Teaternissa

Kirjabloggarijoukko järjesti eräänlaiset keväiset kokoontumisajot. Jo viikkoja sitten päätettiin lähteä lauantaina 22.4 Svenskaniin katsomaan Tove-näytelmää. Kymmenen hengen voimin valtasimme teatterin, aika monelle - myös minulle - vierailu oli ensikäynti. Niinpä katsomoon päästyämme istuimme niskat kenossa ihastelemassa komeaa rakennusta :) 

Katsomoon olisi saanut mukaan tekstityslaitteen, mutta päätin olla liikkeellä kielikylpy-asenteella. Luotin siihen että ruotsin kielen taitoni riittää. Alussa piti hetken aikaa keskittyä puheeseen, jotta pääsin sisälle kieleen. Sen jälkeen voikin vain kuunnella ilman sen suurempaa pinistelyä. Jokaista sanaa en ymmärtänyt mutta tuskin se kokonaisuuden kannalta oli ratkaisevaa.

Ylva Ekblad ja Hellen Willberg. Kuva: Cata Portin

Alkuun muutama miinuspuoli. Mielestäni esitys oli liian pitkä. Kolme tuntia on liikaa, etenkin kun tarinassa keskitytään vahvasti muumeihin. Japani-osuus olisi voinut olla lyhyempi ja tiiviimpi. Hiukan ihmettelin japanilaistytön hikikomori-veljen yhtäkkistä ilmestymistä; vaikka kohtauksessa pohditaan Janssonia muumien äitinä niin sinällään se ei tuonut yhtälöön mitään lisää, muumien äidistä kun on puhuttu jo aiemmin. Olisin kaivannut myös lisää Tuulikki Pietilän läsnäoloa, ehkä myös hänen taiteilijuuttaan eikä pelkkää karahkan vuolemista. Myös Pellinki ja Haru loistivat poissaolollaan. Sinänsä ymmärrettävää, koska näytelmä keskittyy Janssoniin vuosina 1949 ja 1971. Mutta silti, niitä kaipasin. Etenkin toisella puoliajalla on todella paljon ihan lyhyitä kohtauksia, joiden kaikkien tarpeellisuutta en ihan ymmärtänyt. Mitä tarinaan ja kuvaan Tovesta tulee lisää, kun näyttämöllä piipahtaa pari kolme näyttelijää sanomassa lauseen kaksi, ja sitten taas näyttämökuva ja hahmot vaihtuvat?

Alma Pöysti. Kuva: Cata Portin

Plussapuolia esityksessä on paljon. Ensinnä pitää tietenkin nostaa esiin näyttelijät. Ylva Ekblad 1970-luvun Tovena on huikean hyvä. Heti alusta asti tuli sellainen olo, että tuollainen on minun Toveni, utelias luonnonlapsi, jolla kuitenkin on epävarmuus nurkan takana kurkkimassa. 

Ylva Ekblad. Kuva: Valtteri Kantanen

Hellen Willberg tekee käsittämättömän mahtavaa työtä viidessä eri roolissa. Etenkin Tuulikki Pietilänä hän on ilmeitä ja eleitä myöten täsmälleen samanlainen kuin kuvien ja videoiden Pietilä. Ehkä juuri Willbergin takia olisin hannut lavalle lisää Pietilää? Julia Koranderin Vivica Bandler on räiskyvän karismaattinen, joka ottaa suvereenisti haltuun lavan ja tilanteen. Mitja Sirénin kotkalaismies toi jostain syystä mieleen kalastaja Fredrikssonin. En muista onko Fredriksson Muumilaakson hahmo vai missä hän esiintyy, mutta koin vahvasti että tässä hän nyt on, ilmielävänä. Taustalla, melko hiljaisena ja huomaamattomana mutta silti vahvana ja tärkeänä tukipylväänä.

Alma Pöysti tekee voimakasta jälkeä nuorena Tovena. Silti juuri tämä hahmo mietitytti eniten. Siitä on aikaa kun olen lukenut elämäkertoja Janssonista, mutta jäin miettimään oliko hän oikeasti noin hermoherkkä ja ailahtelevainen. Että kun kriitikko irvailee kasvokkain, hän on itkua vääntäen lähdössä kotiin. Ja kun toimittaja haukkuu Kotkan lastentarhaan tulevaa maalausta, hän suunnilleen heittää maalarintakin maahan ja lopettaa koko touhun. 

Mielestäni kaikki näyttelijät onnistuvat erittäin hyvin. Sama henkilö saattaa esittää useaa hahmoa, mutta kaikki hahmot erottuvat selkeästi toisistaan. Joskus vaihtoaika hahmosta toiseen on hyvin lyhyt, mutta se ei näitä näyttelijöitä hidasta ollenkaan. Plussaa myös siitä että puhe kuuluu hyvin ja ääntäminen on selkeää.

Alma Pöysti ja Julia Korander. Kuva: Cata Portin

Lavastus on kohtalaisen yksinkertainen perustuen valkoisiin seiniin, pariin kiveen ja muutamaan huonekaluun. Ratkaisu on toimiva; kohtausten välille ei tarvita pitkiä väliaikoja ja välisoittoja vaan näyttämökuvat vaihtuvat soljuvasti. Pyörivän näyttämön edut pääsevät näin hyvin oikeuksiinsa. Näyttämökuvat ovat kaikkinensa valtavan kauniita, ja valaistus tukee niitä erinomaisesti. 

Esityksen jälkeen oli vähän hämmentynyt olo. Etukäteen en oikein osannt odottaa mitään, ja lopulta tavaraa oli aika paljon. Bloggariporukassa keskustelimme jatkoilla siitä, että jos ei tunne Tove Janssonin historiaa niin pysyisikö näytelmässä kärryillä ilman käsiohjelmaa, tietäisikö aina ketä hahmot ovat ja miten tietyt paikat liittyvät Janssoniin? Nyttemmin hämmennys on vaihtunut iloiseen oloon, olen onnellinen siitä että pääsin näkemään tämän. 

Toven ovat käyneet katsomassa myös Reeta, Meri ja Lady Dandy sekä Eiksjoo.  

Näytelmä pyörii Svenskanissa 4.5. saakka. 

Tove

Käsikirjoitus Lucas Svensson

Ohjaus Fiikka Forsman

Näyttelijät Ylva Ekblad, Alma Pöysti, Hellen Willberg, Julia Korander, Patrick Henriksen, Mitja Sirén, Dennis Nylund, Anders Slotte, Elisa Makarevitch, Teemu Heinzmann, Charlie Henriksen, Morris Henriksen, Amanda Kaijärvi, Alma Laurmaa ja Valtteri Salo

Puvut Karoliina Koiso-Kanttila

Lavastus Erik Salvesen

Valosuunnittelu Tom Kumlin

Äänisuunnittelu Anton Lindblom

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder (2014)
Teksti Petter Karlsson
Kuvatoimitus Bengt Wanselius
Esipuhe Sophia Jansson
Suomentanut Sari Kumpulainen
WSOY 2014
248 s.

Tove Jansson - juhlavuosi meni jo mutta eipä se haittaa. Kirjaston palautuskärryssä näin tämän kirjan, joka oli mennyt minulta täysin ohi. Käsittämätöntä! Aina luen kustantamojen katalogit ainakin pari kolme kertaa, silti tämä oli aivan uusi tuttavuus. 

Kirja on nimensä mukaisesti kuvallinen elämäkerta. Tekstiä on esipuheessa sekä jokaisen viiden luvun alussa muutama sivu. Kuvat ja kuvatekstit kertaavat aiemmin sanottua, mutta tuovat siihen paljon lisää. Erityisen iloinen olen kuvien monipuolisuudesta. Tietenkin mukana on niitä monesti nähtyjä kuvia muumikirjoista ja Janssonin maalauksista sekä valokuvia hänestä. Mutta näemme myös valokuvia Janssonin elämän varrelta, ei pelkästään hänestä itsestään vaan myös perheestä. Vanhoissa perhekuvissa on jäykkyyttä, mutta etenkin Janssonin aikuisiän kuvat välittävät elämäniloa. Niihin on tallentunut hetkiä elävästä elämästä, ne ovat luonnollisia ilman pynttäytymistä ja poseeraamista.

Pieni Tove ja äiti Ham Tukholmassa.

On myös hauska huomata, että huolimatta tekstimassan vähyydestä on siihen saatu uutta tietoa. En tietenkään tiedä Janssonista kaikkea enkä ole lukenut kaikkea hänestä kirjoitettua, mutta silti tässä on mielestäni paljon uutta ja monia kiinnostavia pikkutapahtumia.  Esimerkiksi tämä:

Muutaman päivän kuluttua Tove sai kiitollisen kirjeen "Karlilta, entiseltä Nyytiltä". Tove oli jo ehtinyt lähettää omansa: "Ajatella, että tulin lähteneeksi niihin pirskeisiin, vaikka en ole yleensä käynyt siellä! Olin nyytimäisempi kuin koskaan, kunnes ilmestyit luokseni ja sait minut tuntemaan oloni luonnolliseksi ja rauhalliseksi. Emme puhuneet paljon, mutta olimme hiljaa juuri oikealla tavalla. Nyt olemme tavanneet, ja olit juuri sellainen kuin olin toivonut ja arvellut".

Kuutta runokokoelmaa ja kahta romaania myöhemmin opettajana työskentelevä Karl Sundén matkusti Helsinkiin vaimonsa ja lastensa kanssa tervehtimään kirjetoveriaan. Lapset mylläsivät ateljeen ylösalaisin Toven kannustamina. Yksi heistä katsoi hänen iloisia ja uurteisia kasvojaan ja kysyi ihmeissään: "Oletko sinä aikuinen vai lapsi?"

Niin, Tove Janssonin villikkoluonne välittyy läpi koko kirjan. Hurjapäisyys tuntuu kyllä olevan perinnöllistä. Äiti Ham opetti lapset ampumaan ja vielä 70-vuotiaana kukisti heidät ampumakilpailussa. Mitä hurjempi myrsky, sitä varmemmin isä Faffan säntäsi ulos. 

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina on ihastuttava kirja. Jo sen ulkomuoto on kaunis. Kannen aukko tuo heti mieleen Kuinkas sitten kävikään? - kuvakirjan. Kirjaa selailemalla näkee kuvien monipuolisuuden ja huomaa, että Janssonia seurataan vauvaiästä vanhuuteen, sekä työssä että kotona. Jos hänen kohdallaan voi erottaa työtä ja vapaa-aikaa. Hänellä oli ateljee Ullanlinnankadulla, mutta luova mieli ei unohtanut työtä saaristossakaan. 

On helppo ymmärtää, miksi Jansson on yhä suosittu. Muumihahmot ovat mainioita, mutta iso osa suosiosta johtuu hänen persoonastaan. Hän oli oman tiensä kulkija, joka tiesi mitä tahtoi ja toteutti unelmansa. Hän ei kumarrellut kuvia eikä hienostellut, vaan oli oma itsensä joka tilanteessa. Hän oli leikkisä ja rämäpäinen loppuun asti.

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.

Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.

Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 23: Vielä kerran Tove Jansson

Kirjabloggaajat julkaisevat jo perinteeksi muodostuneen yhteisen joulukalenterin. Eilen vuoro oli Kirjainten virrassa-blogilla, huomenna nähdään mitä Sockerslottin tekemässä luukussa on.

Olen mukana ensimmäistä kertaa, kivaa ja jännää! :) Pitkään mietin, mitä luukussa olisi. Lopulta päätös oli helppo. Halusin mukaan kuvia Lohjan pääkirjaston Muumen joulu - näyttelystä, jonka on koonnut ja osin rakentanut lastenosaston kirjastovirkailija Sirpa Viljanen. Ja mikäpä sopisi Muumi-kuvien kanssa paremmin kuin tänä syksynä ilmestynyt kirja Kirjeitä Tove Janssonilta.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Brev från Tove Jansson (2014)
Suomentaneet Jaana Nikula & Tuula Kojo
Schildts&Söderströms 2014
491 s.

Idea koota yksiin kansiin Tove Janssonin lähettämiä kirjeitä on hyvä. Jansson tunnetaan, mutta ehkä kuitenkin vain pintapuolisesti. Lukuisissa elämäkerroissa viitataan kirjeisiin lähteinä, mutta on aivan eri asia päästä lukemaan kirjeitä itse. Etenkin kun kirjeet on julkaistu pääosin sellaisina kuin ne on kirjoitettu, joistakin yksittäisistä on jätetty pois liian kauas rönsyilevät sivupolut. 

Kirja on nautittava mutta raskas kokonaisuus. Jansson viittaa monissa kirjeissään vastaanottajan kirjoittamiin asioihin, jolloin mukaan tulee jonkinasteinen vastavuoroisuus. Useissa kirjeissä pohditaan omaa ja vastaanottajaa, keskinäistä suhdetta, luonteenpiirteitä jne. Kirjeet eivät ole pelkkää tapahtumien kuvaamista vaan eläviä, koskettavia, tunteita herättäviä.

Rakas Eva!

Ilmeisesti et ole saanut lainkaan kirjeitäni, niin kuin minäkään en ole kuullut sinusta - silti en voi olla kirjoittamatta toisinaan kun aivan erityisesti kaipaan sinua taas luokseni. Ehkä saamme kumpikin nipun kirjeitä kun sota päättyy ja voimme seurata toistemme vaiheita paremmin kuin jos antaisimme lyhyen selonteon kaikesta mikä on tapahtunut. Ja miten paljon mahtaakaan olla uusia vaikutteita ja tapahtumia kun on sinusta kyse! Niin monet ovat soittaneet ja kyselleet tiedänkö sinusta jotain uutta - olen ollut oikein ylpeä ja iloinen kun minun on siten oletettu tuntevan "the last news"! Milloin voin alkaa kirjoittaa sinulle englanniksi, my dear old miss? Ja milloin alan uskaltaa haaveilla että pääsen luoksesi, sillä sitä ajatusta tai päätöstä en ole suinkaan hylännyt? Täällä Pellingissä missä Lasse ja minä olemme nyt viettäneet viikon, olet läsnä aivan erityisellä tavalla - kaikkialla missä kuljen muistan että olit mukanamme samoilla paikoilla vuosi sitten. Ne olivat kaksi onnellisinta viikkoa jotka olen viettänyt Pellingissä!

On kiinnostavaa huomata, kuinka vähän Jansson muuttuu vuosien saatossa. Kirjeet alkavat vuodesta 1932 ja niitä on vuoteen 1988 saakka. Liki kuusikymmentä vuotta, jonka koko ajan Jansson on kiihkeä itsensä. Toki hän välillä nauraa aiemmin tapahtuneille asioille, mutta aina hän ihastuu ja rakastuu yhtä kiihkeästi, aina hän juo hivenen liikaa ja liian usein, aina hän suhtautuu yhtä intohimoisesti omaan ja muiden taiteeseen. Riidat isän kanssa painottuvat nuoruuteen, välit paranevat ja muuttuvat ainakin neutraaleiksi ennen isän kuolemaa. 

Kuvia olisin kaivannut kirjaan paljon lisää. Johdannossa sanotaan, että Jansson kuvitti kirjeitä toisinaan, useimmiten piirtäen itsensä eri asennoissa. Nyt mukana on vain joitakin yksittäisiä pieniä piirroksia. Sivuilla 300-301 on ruotsinkielinen kirje Muumipeikolta. Se on aivan ihana! Sellaisia olisin halunnut nähdä lisää, jos niitä on olemassa. Samoin olisin kaivannut Janssonin elämään liittyviä valokuvia, vaikka kuvia hänen taideteoksistaan onkin julkaistu muissa kirjoissa. Mukana olisi voinut olla myös kuvia hänen perheensä ja ystäviensä tekemistä taideteoksista, kirjoista yms. Nyt tekstimassa tuntuu raskaalta, kiinnostavuudestaan huolimatta. Ainakin minulle kävi niin, että en jaksanut lukea kerralla montaa kirjettä, jolloin koko kirjan lukemiseen meni hyvinkin pari kuukautta.

Ihmettelin myös kirjeiden jakautumista. Eva Konikoffille Jansson kirjoitti paljon kirjeitä 26 vuoden aikana, mutta silti ne saavat mielestäni liian paljon tilaa, reilut 150 sivua. Esimerkiksi Atos Wirtaselle 28 vuoden aikana kirjoitettu mahtuu 22 sivuun. Eikä Jansson tosiaan kirjoittanut Wirtaselle enempää vai ovatko kirjeet kadonneet? Tai kirjeet äidille, kahdeksan vuotta ja kuusitoista kirjan sivua. Olivatko he niin paljon tekemisissä kasvokkain, vai miksi kirjeitä on niin vähän? Äiti kuitenkin on ollut hänelle erittäin tärkeä koko elämän ajan, joskus liiankin läheinen, niin että Janssonin, äidin ja Tuulikki Pietilän välillä on kipunoinut ihan kunnolla. Tarpeettomaksi koin kirjan viimeisen osion eli kirjeet ystävälle, kustantaja Åke Runnquistille. Muutama kirje, useimmiten yksi vuodessa, kirjeiden välissä viisikin vuotta taukoa. Miksi? Miksi Westin ja Svensson ovat kokeneet ne niin tärkeiksi, että ne on haluttu ottaa osaksi kirjaa?

Kirjalla on kuitenkin paikkanssa Jansson-elämäkerroissa. Se täydentää aiemmin julkaistuja tuoden Janssonin lukijan lähelle. Se päästää lukijan sekä Janssonin pään sisään että elämään. Lukija pääsee näkemään haaveet, turhautumisen, rakkauden, hän pääsee mukaan maailmalle ja takaisin rakkaille saarille. Hän saa Janssonin hetkeksi omaan elämäänsä, ystäväkseen.

Toivotan teille rakkaat lukijat rauhaisaa joulunaikaa sekä onnea ja rikkaita kokemuksia tulevalle vuodelle! Kiitos kun kuljette mukanani kirjojen maailmassa ja vähän myös juoksemassa :)