Museossa: Tuulikki Pietilä ja Valo muuttaa kaiken Ateneumissa

Tuulikki Pietilä - näyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Keskiviikkona olin käymässä Helsingissä, ja koska sattui olemaan reilu tunti aikaa niin päätin piipahtaa Ateneumissa. Pääkohteenani oli Tuulikki Pietilän näyttely, joka juhlistaa taiteilijan 100-vuotissyntymäpäivää. Esillä on kolmen salin verran teoksia monen vuosikymmenen ajalta. 

Pietilän laaja tuotanto on todella monipuolinen. Ihastuin heti alkuun teoksiin, joissa viivaviidakosta on kuitenkin helppo löytää hahmoja ja aiheita. Mustavalkoisuus ja vahvat värit vaihtelevat, kuitenkin niin että värimaailma pysyy sopusointuisena. Kaikissa riittää katsottavaa pitkäksi aikaa, usein niin että tekee mieli pistää nenä melkein kiinni teokseen jotta varmasti huomaa kaiken.

Tuulikki Pietilä: Tour de France. Kuva: Kansallisgalleria / Nina Pätilä

Villihkön viivavyörytyksen jälkeen oli hauskaa katsella postikorttimaisia kuvia. Etenkin Matkoilla-aiheiset kuvat ovat pikkutarkkuudessaan ihastuttavia. Ne ovat todella kuin postikorteista tai valokuvista; tällaista on tässä maassa. Kovasti ihastutti myös Psipsina-kissa, joka valloittaa yhdellä seinällä niin viehkeänä kuin vain kissa osaa olla.

Pietilä teki pitkän uran, mikä joskus unohtuu huomion kiinnittyessä lähes poikkeuksetta hänen puolisoonsa. Onkin hienoa, että Ateneumissa on huomioitu merkkivuosi. 

Yläkerrassa on myös toinen näyttely, Valo muuttaa kaiken - Tuomo Sepon kokoelma. Taiteen kerääjä Seppo on lahjoittanut Ateneumille liki 2000 teosta. Kokoelma on kattava läpileikkaus suomalaisesta 1900-luvun taiteesta. Ilahduttavaa on se, että mukana on edustajia monesta eri taiteenlajista. Oli mielenkiintoista lukea seinäteksteistä Sepon ajatuksia taiteilijoista - joista useat hän tuntee henkilökohtaisesti - ja heidän töistään.

Pentti Kaskipuro: Omenapuu. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Tyylilajien kirjavuudesta johtuen katsoja saa monia ihastumisen hetkiä. Pidin yllä olevasta Omenapuusta, yksinkertaisuudessaan se on tehokkaan kaunis. Toisessa ääripäässä on esimerkiksi Rafael Wardin vahva ja kirkas värimaailma, jossa etenkin punaisen sävyt lähes imaisevat katsojan kiinni teokseen. Yksi suosikkini on myös alla oleva Loppukiri, jonka virtaviivainen muotokieli vetää suun väkisin hymyyn. Pidin paljon myös kollaaseista, koska eri materiaalien yhdistämisestä syntyvä lopputulos on aina kiehtova.

Nina Terno: Loppukiri. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Päivä oli aika raskas, kuten on ollut koko alkuvuosi. Siksi olikin aivan pakko lopuksi pysähtyä kakkoskerrokseen, ja käydä hakemassa energiaa muutamasta suosikkiteoksesta. Olen käynyt Ateneumissa ties kuinka monta kertaa, ja aina käynyt katsastamassa myös klassikot. Ykkössuosikkini on Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa, Siinä on vaan sitä jotain. Toinen vakiokohde on Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykki. Se on tietysti vaikuttava jo suuren kokonsa vuoksi, mutta pidän myös sen kertomasta tarinasta. Ja on aina yhtä huikeaa lukea mukana olevat Kalevalan tekstit. 

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Ateneumin uudistumisen myötä klassikot muuttivat toiseen kerrokseen. Silloin uutuutena tuli "muotokuvaseinä", joka on noussut suosikkipisteekseni koko museossa. Mielestäni idea on edelleen loistava. Taiteilijat katsovat museovieraita vakavina, muistuttaen siitä kuinka pienellä maalla on suuri historia. Menestyviä taiteilijoita on niin menneisyydessä kuin nykyhetkessä. 

Suomen taiteen tarina. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Tuulikki Pietilän näyttely on esillä 9.4.2017 saakka ja Valo muuttaa kaiken 16.4.2017 asti. 

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.

Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.

Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.