Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.

Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

Kai Aareleid: Korttitalo

Kai Aareleid: Korttitalo
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Inari Savola
Schildts & Söderströms 2018
333 s.

Kai Aarereidin Korttitalo oli kirja, josta en etukäteen osannut odottaa mitään. Olin kuullut kehuja, muun muassa yksi kirjastomme asiakas sanoi että hän luki sen illassa. Aavistelin, että kyseessä voi olla hyvä kirja, mutta sisällöstä en tiennyt ennalta mitään. Jos olin lukenut takakansitekstin, olin sen jo unohtanut. 

Kirjassa seurataan tarttolaisen Tiinan kasvutarinaa. Elämä sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa ei ollut yksinkertaista. Tiinan äiti Liisi oli jäänyt leskeksi parikymppisenä, ja sodan päättyessä Liisi avioitui itseään parikymmentä vuotta vanhemman Peeterin kanssa. Alku oli ihanaa ja rakkaudentäyteistä, niinhän se melkein aina on. Pian syntyy Tiina, tyttö joka tuntuu olevan vähän irti muista ihmisistä ja maailmasta. Tiina kertoo lapsen silmin kodista, koulusta, elämästä; ympärillä on ihmisiä mutta he ovat valtaosin aikuisia. Koulussa hänellä ei ole läheisiä ystäviä ennen kuin hän ystävystyy Vovan kanssa. Mutta tuohon aikaan virolaisen ja venäläisen ystävyyttä ei katsottu hyvällä. Kun Vova muuttaa pois, yhteys katkeaa. Vähitellen Liisin ja Peeterin liittoon tulee ensin tummia sävyjä, sitten säröjä jotka laajenevat kuiluksi. Liisi on nuori, hän haluaa elää ja liikkua. Peeter pysyy paikallaan ja ajautuu yhä syvemmälle uhkapelin syöveriin. Avioero on väistämätön, mutta myöhemmin hauras tasapaino palaa. 

Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa. Mitä tarkoittaa suurennuslasi vasemmassa ylälaatikossa? Mistä on peräisin se sentin paksuinen lasinsirpale, johon on kumilla kiinnitetty Leningradin raitiovaunulippu, jonka takapuolella on nimikirjaimet(?) A. K.? Kenen kanssa on syöty suklaakonvehteja tuosta vanhasta rasiasta, jossa on valokuvia kahdesta kameralle poseeraavasta sotilaspukuisesta pojasta, ilmeet totisina ja uhmakkaina? Kuka tuo toinen poika on?

Tänään isä mahtuu yhteen ainoaan arkistolaatikkoon, jonka sinä löysit ja joka on nyt mukanani.

Tarina on totta tosiaan vangitseva, siitä on vaikea päästää irti yöunien ja työpäivän ajaksi. Tiinan lapsen katse on paljastava, hän ei kaikkea ehkä ymmärrä mutta kertoo mitä näkee. Hän katsoo ja kuvaa muita myös silloin, kun he ovat haavoittuvaisia ja pelokkaita. Tavallaan Tiina on iätön ja ajaton hahmo, vaikka hän vanhenee niin kerronnan tyyli ei muutu. Välillä olin surullinen Tiinan puolesta, siitä että hän on niin paljon ilman ikäistensä seuraa, hoitajansa kanssa. Mielikuvitukselle ei ole kauheasti sijaa ennen kuin vasta Vovan kanssa, ja sitten sekin päättyy. Tiina näkee enemmän kuin vanhemmat tajuavat hänen näkevän; Tiinan harteille kasautuvat vanhempien salaisuudet, sinne ei enää  mahdu omia lapsen salaisuuksia. Perhe-elämän muutosten rinnalla kulkevat yhteiskunnalliset muutokset, jotka nekin Tiina joutuu kohtaamaan ehkä liian varhain, liian suoraan, liian pelottavina. Kaikesta huolimatta Tiinasta kasvaa aikuinen, joka ei ole katkeroitunut.

Tarinan hienous on siinä, että se onnistuu tulemaan todella lähelle lukijaa. Minun Viro-kokemukseni ovat Tallinan joulutorilta ja Ed Sheeranin konsertista 2010-luvulta, silti tunsin olevani mukana Tartossa. Yhteiskunnan olot sitovat tarinan tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta perheen yksityiset asiat, niin iloiset kuin surulliset, ovat tavallisia, sellaisia jotka voisivat sattua kenelle tahansa, koska tahansa. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan (lopultakin!) kohdan 8, "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja joka maasta -haasteessani haluan tällä kuitata Viron luetuksi. 

Korttitalo on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kymmenen puikkoa langalla, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.