keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Kirja nojaa betonisiin tuikkukynttilälyhtyihin
Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.





Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

2 kommenttia:

  1. Tästä oli Hesarissakin arvio. Juuri tuon lohduttomuuden takia en ehkä ihan heti ole kirjaan tarttumassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukemisajankohdalla on kyllä herkästi vaikutus siihen, miten kirjan kokee. Minulla on Paula Nivukosken Mainingin varjo lainassa jo ties kuinka monetta kertaa, en ole päässyt alkua pidemmälle. Totesin, että se vaatii jotain muuta aikaa ja tunnelmaa kuin tätä, että harva se viikko stressaan työssäni että mitä rajoituksia meille tulee / puretaan ja taas parin viikon päästä uusiksi... Kirjassa itsessään ei taatusti ole mitään vikaa, kyse on siitä että en saa otetta sen maailmasta ja tunnelmasta. Joten voin huoletta sanoa, että Olev Roosin kyyneleet voi sekin olla hyvin erilainen kirja riippuen siitä, milloin sen lukee.

      Poista