Sampo Terho: Stalingradin viemärit

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

WSOY 2024 

895 s. 

Kiinnostuin Stalingradin viemäreistä jo viime syksynä, kun katselin tänä keväänä ilmestyvien kirjojen listoja. Kun kirja äskettäin saapui kirjastoomme, kauhistuin sen kokoa. Liki 900 sivua ja melko pientä tekstiä! Kuinkahan käy, ajattelin, pysyykö kiinnostus yllä koko ajan?

Elokuussa 1928 veljekset Valter ja Werner Greiser muuttavat Berliiniin opiskelemaan. Pikkukaupungin kasvatit ovat hetken ihmeissään, mutta sitten he tapaavat Horst Wesselin. Tämä saa heidät mukaan kansallissosialistien toimintaan, ja pian veljesten elämänpolut ovat selvillä. Valter innostuu välittömästi, liittyy puolueeseen ja päätyy ensin SA:n ja sitten SS:n jäseneksi. Werner epäröi, mutta koska hän ei saa toimittajan töitä muualta niin hän alkaa kirjoittaa puolueen Angriff-lehteen. Puolueeseen liityttyäänkään hän ei ole yhtä vakaumuksellinen kuin Valter, ja etenkin juutalaiskysymys tuntuu hänestä liioitellulta. Mutta mitäpä yksinäinen epäilijä voi mahtavalle koneistolle? Etenkään tilanteessa, jossa hän toimii Goebbelsin lähipiirissä ja vastaa ennen pitkää koko maan lehdistön ohjailusta. Hän ymmärtää, että ollakseen menestyvä hänen on oltava kovapintainen. 

Veljesten elämää seurataan vuoteen 1943, sodan loppuun saakka. Sota on lopulta erottanut heidät, eikä mikään ole enää entisellään. 

Pimeys syveni hämärillä kaduilla. Kymmeneltä Goebbels kiirehti juhlinnan välissä pitämään lyhyen radiopuheen. 

"Me olemme aloittaneet taistelun työn ja leivän, kunnian ja vapauden puolesta", hän julisti. "Me viemme tämän taistelun loppuun saakka. Jo tänä päivänä olemme nähneet uuden kansanyhteyden syntyvän. Hitlerin editse marssii yhtenäinen Saksa, jossa maanviljelijät, opiskelijat, sotilaat ja työläiset ryhmittyvät saman lipun alle tasavertaisina saksalaisina. Siksi kysyn jokaiselta saksalaiselta tänään kysymyksen: kuka sinä olet, jollet saksalainen, kenen joukossa seisot, jollet meidän kaikkien, ja oletko sinä valmis rakastamaan maatasi ja kansaasi yli kaiken?

Juhlat jatkuivat yön laskeuduttuakin. Goebbels palasi radiopuheen jälkeen Führerin luo Valtakunnankansliaan. Johtaja ilmaantui aika ajoin parvekkeelle tervehtimään kannattajiaan ja vastaanottamaan hänelle heitettyjä ruusuja. Aamuun saakka onnelliset massat juhlivat ja lauloivat kanslian alapuolella ja ympäri kaupunkia.

Saksa oli herännyt.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta äkkiseltään en muista yhtään muuta tarinaa, jossa kerrotaan tavallisten kansalaisten "hurahtamisesta" kansallissosialismiin. Tässä kirjassa ei piileksitä, ei tehdä vastarintaa, ei salakuljeteta juutalaisia rajan yli. Tässä tähdätään absoluuttiseen valtaan, hyväksytään väkivalta, kitketään tarvittaessa omistakin pois ne jotka koetaan minkäänlaiseksi uhaksi. 

Terho on nostanut mukaan monia merkittäviä tapahtumia, jotka kaikki ovat vaikuttaneet natsipuolueen menestykseen sitä vahvistaen tai heikentäen. Horst Wesselin murha, Geli Raubalin kuolema, parlamenttitalon palo, toukokuun 1933 kirjarovio, Ernst Röhmin tuomitseminen petturiksi, Itävallan sekä Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, Rudolf Hessin lento Englantiin... Tapahtumat ja osa henkilöistä ja heidän puheistaan on tosia, mutta tärkeintä on fiktiivinen veljeskaksikko. Heidän erilainen suhtautuminen kannattamaansa puolueeseen ja sen rakentamaan järjestelmään kannattelee jännitettä läpi kirjan. 

Luin kirjaa pätkissä, noin 50 sivua kerrallaan, joinain päivinä yhden ja joinain useamman pätkän. Kohtaukset ovat selkeitä, ja yhden tapahtuman jälkeen siirrytään ajassa kuukausia eteenpäin. Välissä on muutaman sivun pätkiä Valterin ja hänen joukkonsa hetkistä syvällä Neuvostoliitossa. On siis helppo löytää paikkoja tauoille. Ensimmäiset 200 sivua olin kirjan vankina, sen jälkeen keskittymisessäni tapahtui pientä herpaantumista mutta vain niissä kohdissa, joissa pidetään (lähinnä Goebbelsin toimesta) pitkiä paatoksellisia puheita. Kertaakaan kirja ei tuntunut liian pitkältä, vaan halusin pienen sulattelutauon jälkeen palata kiireesti takaisin tarinan pariin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo". Minulla niitä on kaksikin, jostain syystä en tykännyt ollenkaan Karl Hankesta ja Melitta Krausista. 

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.

Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".