Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

480 s. 

Kun kirjalla on tällainen nimi, eihän siitä voi olla kiinnostumatta! Myös takakannen teksti houkuttaa: Ellan matka pitkäaikaistyöttömyydestä lottovoiton kautta sarjamurhaajaksi. 

Tarinan alku on hyvinkin tavallinen ja realistinen. Ellan opinnot ovat jääneet kesken eikä työhistoriaa juuri ole. Työneuvoja Maarit yrittää löytää Ellalle mitä tahansa kiinnostavaa tekemistä, tuloksetta. Viimeisillä rahoillaan Ella ostaa Eurojackpot-lottokupongin ja yllättäen voittaa kymmeniä miljoonia. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? 

Kun hän vähän vahingossa tilaa pienen säikäytyksen joka toteutuu, tie on auki. Ella löytää itsensä pimeästä verkosta ja tilaa palkkamurhan, sitten toisen. Eikä aikaakaan kun hän matkustelee ympäri Eurooppaa jättäen jälkeensä ruumiskasan. Säpinää tielle tuo Alex, mies joka osoittautuu hänen palkkaamakseen murhaajaksi. Mutta voiko moraalittomien miljonäärien murhaamista jatkaa loputtomiin jäämättä kiinni?

Laa-la-laa, me olemme vain turistipariskunta, jolla on rakastavaisten riita. Ei missään nimessä mitään kansainvälistä palkkamurhatouhuilua tässä pöydässä. 

"Minä en aio tappaa sinua", Alex sanoi lähes kuiskaten. "Enkä kiristää sinua. Minä halusin vain... En yleensä tee tällaista. Tämä oli virhe. Sinulla on selvästi jotain läpikäytävää." Hän painotti sanaa loukkaavan siististi. "On varmaan parempi, jos et ota minuun enää yhteyttä. Tai kehenkään muuhunkaan."

En voinut uskoa korviani. Hän antoi minulle potkut?!

Tarina osoittautui juuri niin hulvattomaksi kuin odotin. Tapahtumat etenevät vääjäämättä yhä absurdimpaan suuntaan, mutta ne eivät missään vaiheessa tunnu liian yliampuvilta. Tilannekomiikka on persoonallista ja oikeasti hauskaa. Lukiessa alkaa oikein odottaa että mitähän vielä tulee, ja monta kertaa saa yllättyä että ai tällaista. 

Tämä mainio esikoisteos on luettu myös blogissa Luetut.net.

Joel Hohko: Volodjan pojat

 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025

481 s. 

Aloin lukea kirjaa jännityksellä, sillä olin kuullut että se sisältää paljon sotakuvausta ja että väkivaltaa on kuvattu raa'asti ja realistisesti. En kuitenkaan kokenut tarinaa niin hirveänä kuin mitä etukäteen pelkäsin. 

Tarinan alussa eletään korona-aikaa. Päähenkilö Kostja asuu Helsingissä ja työskentelee sairaalassa vahtimestarina. Hän on saanut käsikirjoituksen valmiiksi ja toivoo jonkun neljästä suurimmasta venäläisestä kustantamosta julkaisevan sen. Vastaukset, kun niitä alkaa saapua, ovat kuitenkin kielteisiä.

Kostja menee Venäjälle käydäkseen armeijan. Läheiset eivät ymmärrä miksi; hän on kaksoiskansalainen ja ollut jo Suomessa armeijassa. Varusmiesaikana hän ei pääse lomalle, joten hän suostuu sopimussotilaaksi eli kahdeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Kostja ei ole uskonut sodan mahdollisuuteen, mutta eipä aikaakaan kun hänellekin tulee käsky rintamalle. 

Liikennevalo palaa punaisena. Yötaivaalla välkkyy, tykkituli jylisee. Ensin miehet koettavat löytää kytkintä, josta puomi saataisiin ylös, sitten sitä koetetaan kammeta lihasvoimin. Joku satuttaa itsensä, kuulen kirosanat. Raja-asemalla palavat valot, lattialla lojuu papereita. Helikopteri lentää matalalta ylitsemme. Etummainen vaunu ajaa puomista läpi. Vedän pään alas ja luukun kiinni.

Periskoopissa näkyy vain ajoittainen välähdys yötaivaalla. Valonvahvistin ei toimi.

Seisomme koko letka tiellä peltojen keskellä. Päivä valkenee, me vain kuuntelemme sotaa. Nousemme jaloittelemaan. Taistelupanssarivaunusta tulee mies, joka sanoo että ei ole ikinä edes laukaissut vaununsa pääasetta. Sama homma, minä sanon. Muumio pistäytyy sanomaan että siviilirakennuksia ei sitten saa turhaan tuhota. Kysymme vettä, mutta Muumiolla ei ole antaa. 

Tykkäsin, tämä on todella hyvä! Hohkolla on sotilastausta ja se näkyy uskottavana tarinankerrontana. Pidän siitä, millaisia ristiriitoja kirjassa on. Kostja ja puolisonsa Tanja käyvät ennen sotaa Ukrainassa sukulaisten luona, ja heillä on Suomessa niin ukrainalaisia kuin venäläisiä ystäviä. Sodan aikana Kostja on välillä täysin turtunut ja ryöstelee taloja tai ampuu koiria huoletta, toisinaan hänen moraalinsa herää ja hän estää toisia käyttämästä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Aikamoinen kuilu on myös siinä, kuinka luja usko Kostjalla ja armeijalla on sodan oikeutukseen ja siinä menestymiseen, kun kuitenkin laitteisto on vanhaa ja rikkinäistä ja miehet osaamattomia. 

Pidän kerrontaratkaisusta, jossa tarina etenee päiväkirjamaisina lukuina, joista osa on monta sivua pitkiä ja osa puoli sivua. Yhdessä luvussa ollaan yhdessä tilanteessa tai hetkessä, seuraavassa jo jossain toisessa. Sotakohtausten välissä saattaa olla kirjallisuusaiheinen keskustelu tai soitto kotiin. Esimerkiksi 117-sivuinen ensimmäinen kirja sisältää 95 lukua. Lukujen ja kirjojen välit antavat lukijalle pienen tilan hengähtää. 

Mielestäni realistisuus on tässä erityisen tärkeä asia. Uutisotsikoissa alkaa olla yhä enemmän droonihyökkäyksiä, joten monelta saattaa unohtua että eivät ne panssarivaunut ja konekiväärit ole mihinkään kadonneet. Ja se on ihan sama osuuko käsikranaatti vai droonin pudottama ammus, ihmisliha ei mahda kummallekaan mitään. 

Helmet-lukuhaasteissa tämä menee vuoden 2026 haasteessa kohtaan 44, "kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi" ja vuoden 2025 haasteessa kohtaan 42, "kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja". Esikoispalkintoehdokkuus tuli viime vuonna ja ihan ansaitusti. Kostja puolestaan tekee huonoja valintoja sillä, ettei läheisten kehotuksesta huolimatta järjestä itselleen vapautusta Venäjän armeijasta, vaikka hän on myös Suomen kansalainen. Hän myös vaihtaa lyhyemmän varusmiespalvelukseen pidempään sopimussotilaan tehtävään, minkä seurauksena joutuu rintamalle. Mielestäni huono valinta on myös se, ettei hän luota Tanjaan vaan vahtii tätä mustasukkaisesti. 

Volodjan pojat on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Mummo matkabloggaa, Kirjoja hyllystäni ja Savannilla. 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Iida Turpeinen: Elolliset

 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

296 s. 

Vuonna 1741 kapteeni Vitus Bering ja luonnontutkija Georg Wilhelm Steller ovat tutkimusmatkalla, pyrkien kohti Amerikan luoteisrantaa. Steller haluaisi pysähtyä matkalla kohdatuille saarille, kartoittaa kasvit ja eläimet, mutta Bering ei suostu. On löydetty maata, rannikko, ja nyt palataan kotiin. Kotimatka on raskas: sää on myrskyisä, miehistöä sairastuu, eteneminen on hidasta. Jonnekin he rantautuvat, leiriytyvät. Se on saari, joka saa nimekseen Beringinsaari. Sieltä Steller löytää merilehmän. Luonnontutkijana hän on kiinnostunut lajista, mutta nälkäiset merimiehet näkevät siinä juhla-aterian.

Merilehmä näkee jonkin lähestyvän. Se erottaa varjon vedessä, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Pienillä silmillään se erottaa levämetsän reunan ja lajikumppanin, mutta sen tarkemmin sen ei ole tarvinnut nähdä. Sille ovat riittäneet muut aistit, turpaa ympäröivät herkät harjakset, joilla se tunnustelee ruokaa ja lajitovereita, hamuaa emon ja lisääntymiskumppanin pehmeää, paksua nahkaa, ja kuulonsa avulla se hahmottaa laumansa rajat, muiden naksutukset ja vinkaisut, ja nyt se yrittää pelastautua kaikkien aistiensa avulla, mutta mikään sen kokema ei ole valmistanut sitä tähän. Merilehmällä on takanaan vuosituhansien rauhallinen laiduntaminen. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen järkevä saalis millekään pedolle, joita merestä löytyy, se ei ole tarvinnut teräviä aisteja, ei kynsiä tai hampaita, vaan se on voinut suhtautua ympäristöönsä leppoisan uteliaasti. Nyt sen mielessä häivähtää hämärä kuva kidasta ja hampaista, mutta se on luopunut pelosta liian kauan sitten osatakseen taistella tai paeta. Se koettaa tempoa itsensä takaisin mereen, mutta rantakivet painautuvat nahkaan, köysi vetää sitä aalloista ja jokaisella riuhtaisulla harppuuna kaivautuu syvemmälle lihaan. Se ei tiedä mitä tehdä ja jää aloilleen, päästää pientä, surkeaa ääntä ja kuuntelee lähestyviä askeleita, tuijottaa mustaa saapasnahkaa laajentunein silmin, kunnes Sint antaa terän pudota, ja pesuvadin kokoinen sydän muljahtaa viimeisen kerran.

Niin, ei mahda merilehmä eikä mikään muukaan mitään ihmiselle, pedoista pahimmalle. 

Vuonna 1859 eläintieteen professori Alexander von Nordmann haluaa yliopistolle Rhytina stellerin, merilehmän josta edellinen havainto on liki vuosisadan takaa. Ihme ja kumma, sen hän myös saa. Sattumalta kaksi aleuttia osuu samalle saarelle kuin Stellerin retkikunta ja löytää luurangon. He toimittavat sen eläintentäyttäjälle, joka toimittaa sen kuvernöörille, joka toimittaa sen yliopistolle.

1950-luvulla yliopiston eläinkokoelma muuttaa eläinmuseoon. Preparaattori John Grönvall puhdistaa, huoltaa ja korjaa merilehmän luurangon. 

Siellä luuranko on yhä, paikassa jonka nykyään tunnemme Luonnontieteellisenä museona. 

Assistentti kutsuu kollegansa koolle. Työtoverin hämmentyneiden katseiden alla hän esittää merilehmän luilla Brahmsin kolmannen sinfonian poco allegretto -osan, jota Yves Montand sittemmin lainasi haikeassa iskelmässään. Hän naputtelee ja koputtelee luita, ja luurangon ympärille kokoontuneet konservaattorit ja vahtimestarit kuuntelevat, kuinka sukupuuttoon kuollut soi eläinmuseon salissa. 

Oh, tässä on kyllä hieno kirja! Elävä merilehmä poistuu näyttämöltä varhain, mutta luurankona se on vahvasti läsnä. Tarina on koskettava kuvaus siitä, mitä ihmisen tietämättömyys, ahneus ja välinpitämättömyys saa aikaan, eikä ainoastaan merilehmän kohdalla. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon surullisia asioita, on siinä myös hiven toiveikkuutta. Kadonneesta lajista on jäljellä äärimmäisen vähän mitään konkreettista, mutta sitä vähää kunnioitetaan, vaalitaan huolella. 

Tämä kyllä herättää taas pohtimaan asioita. Luontoaiheisissa tietokirjoissa nousee usein esiin se, kuinka pieni osa merien elämästä on kartoitettu. Merilehmä löydettiin ja sitten metsästettiin sukupuuttoon, mutta siitä tiedämme edes jotain. Kuinka valtaisa määrä lajeja on elänyt ja kadonnut jättämättä jälkeä ihmisten tietoisuuteen? Ja miten kummassa ihminen ei koskaan opi, vaan tuhoaa tieltään yhä lisää?

Stellerin merilehmä ei ollut minulle täysin tuntematon asia, olen aikoinaan lukenut Aura Koiviston tietokirjan Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Siinä aiheena on nimenomaan tutkimusretki, ei niinkään se mitä retkellä löytyi. 

Elolliset on saanut paljon näkyvyyttä, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Raijan kirjareppu, Kirjallisia ja Amman lukuhetki.

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava 2023

395 s. 

1970-luvun puoliväli. Tine saapuu puolisonsa Runarin kanssa Ørjan saarille, heidän tarkoituksensa on esittää Edvard Muchista kertova elokuva. Tinellä on pitkä historia elokuvatyöstä, sillä jo lapsena hän auttoi isoäitiään tämän pyörittämässä elokuvateatterissa. Kesällä hän kulkee projektorin ja filmikelojen kanssa pitäen kiertävää elokuvateatteria. 

Ørjalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka horjuttavat Tineä, Runaria ja heidän avioliittoaan. Runar on viettänyt saarilla paljon kesiä lapsuudesta asti. Jostain syystä Runar on kuitenkin vastahakoinen puhumaan asiasta. Kun Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitekeloja, hän tempautuu ajassa taaksepäin.

1950-luvun alussa Isabella nauhoittaa elämäänsä. Hänen äitinsä on kuollut, ja Isa ajattelee äitiä jäätikkönä. Tälle hän kertoo saarten tapahtumista. Kun veneenrakentaja-isä luopuu työstään, Isa rakentaa viimeisen veneen valmiiksi ja myy sen Ørjan saarien viimeisellä, viidennellä saarella, asuvalle erakolle. Tuo saari kiehtoo Isaa ja hän alkaa käydä siellä säännöllisesti, aina niin että erakko on poissa. Saari ei kuitenkaan ole autio. Isan elämä muuttuu, hän erkanee vähitellen entisestä ja piittaa yhä vähemmän siitä, mitä muualla saarilla tapahtuu. Hänestä itsestään tulee yhä erakkomaisempi. Piano ja lankanauhuri ovat hänelle korvaamattomia. 

Vuosien kuluessa Isan ja Tinen tiet lähestyvät toisiaan. Äänitteitä kuunteleva Tine kokee yllätyksen toisensa jälkeen, eivätkä ne aina ole miellyttäviä. 

Tuuli ärjyi minua palaamaan takaisin, mutta painoin kasvot alemmas, suojasin korvia. 

Päässäni vilisi. Talo oli upea, elokuva sopisi sinne hienosti, ja silti emmin, en osannut päättää - mikä ihme minuun oli mennyt. 

Nostin päätäni. Minä olin todella tässä, olin uskaltanut tänne asti ja löytänyt äänitteiden ansiosta hienon talon. Päästin kosteat hiukset vapaiksi ja annoin tuulen pauhata. En kuullut muuta, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tuuli ei yrittänyt häätää minua. Se piteli minua, tein sen kanssa sovinnon.

Avasin silmät. Horisontissa ei näkynyt vielä lauttaa, mutta vahdin vettä herkeämättä. Nuohoojat oli mainittu äänitteillä, Lars oli mainittu äänitteillä. Kun lautan väri ilmaantuisi taivaanrantaan, lähtisin satamaan jututtamaan Larsia. Saisin selville talon omistajan nimen, saisin äänittäjän nimen - Lars oli tuntenut molemmat. 

Tarina on voimakas ja karun kaunis. Sään armoilla oleva saarirypäs on kiinnostava tapahtumapaikka molemmilla aikatasoilla. Lankanauhuri äänitteineen tuntuu lähes eksoottiselta esineeltä, ja se sitoo aikatasot hienosti yhteen. Ihmisten yksinäisyys, vaikka he olisivat ihmisjoukon ympäröimänä, on koskettavaa. Kaikilla on painolastinsa, jonka kanssa itse kukin yrittää elää niin normaalia elämää kuin voi. 

Aikatasot olivat yllätys, niin usein kahden tai useamman ajan tarinassa myöhempi / myöhäisin taso on nykyhetki. Tässä tapauksessa 1970-luku toimii ehdottoman varmasti paremmin kuin mikään 2000-luvun vuosikymmen. 

Todella vahva esikoisteos! 

Ørja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta ja Kirjallisia. 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan (2016)

Suomentanut Vappu Orlov

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

200 s. 

Joskus kirja on jostain syystä niin vangitseva, että siihen on tartuttava. Ikävän jälkeen on sekä kansikuvaltaan että takakansitekstiltään sellainen kirja. Kuinka voisi olla kiinnostumatta kirjasta, jossa muna putoaa pesästä, jossa iäkäs Maria Alina puhuu J. R. Ewingille ja kirjoittaa elämäntarinaansa maapallon toiselle puolelle jääneelle tyttärelleen? 

Bertell on saanut kahteensataan sivuun sisällytettyä suuren tarinan. Maria Alinan matka lapsuudesta vanhuuteen sisältää lapsuuden ja nuoruuden karut kotiolot ja traagiset tapahtumat, unelman Kanadasta ja elämän siellä, paluun Suomeen jossa mikään ei ole kuin ennen ja kuitenkin kaikki on tuttua, samanlaista. Tytär Lidia on jäänyt isänsä luo Kanadaan, eikä Maria Alinalla ole muuta keinoa yhteydenpitoon kuin kirjeet. Hän kertoo elämästään, ei salaile kohtaamaansa väkivaltaa, köyhyyttä, pelkoa. 

Hänen elämänpolkunsa on ollut kovin raskas, kuitenkin hän on onnistunut voittamaan vastoinkäymiset. Moni asia olisi voinut olla ja mennä toisin, mutta katumusta hän ei tunne. Elämä meni näin, ja sillä selvä. Hän ei suinkaan ole ainoa, joka on kokenut kovia. Hänen nuoruusvuosiensa aikana kuolema  kosketti monia perheitä, ja toimeentuloa oli usein haettava muualta, toisinaan ulkomailta asti. Avioliittoja ei läheskään aina solmittu rakkaudesta vaan käytännön syistä. 

Haraldin oli ollut pakko sanoa jotain, hän varmasti jätti minulle jotain terveisiä, oli varmasti luvannut lähettää rahaa tai matkalipun. 

Tiesin, että siitä kaikesta mitä pidin elämääni kuuluvana tulisi pian loppu. Tiesin, että kohta joutuisin jättämään kaiken, äidin, Axelin, lehmät, minun olisi häivyttävä täältä. Todennäköisesti koskaan palaamatta. 

Se ajatus oli kuin kuilu. Seisoin varpaat sen reunalla enkä tiennyt, uskaltaisinko koskaan hypätä. 

Toivoin, että pystyisin pääsemään eroon ikävästäni, että äiti olisi opettanut minulle sen taidon, mutta nyt oli ehkä jo myöhäistä. Ikäväni veti minua ulos metsästä, yli meren, kohti ihmisiä ja meteliä. Mutta ikävässäni oli mukana myös Axel, pahimmalta tuntui ajatella että matkustaisin pois Axelin luota, tuon pienen viattoman pennun, miten hänen kävisi ilman minua?

Tykkäsin tästä todella paljon. Kirjassa on paljon pettymyksiä ja kaipausta, ja Bertell osaa kirjoittaa niistä todella koskettavasti. Tarinassa ei ole yhtään turhaan lausetta, vaan jokainen on paikallaan, jokainen koskettaa lukijaa syvältä. 

Ikävän jälkeen on luettu myös blogissa Kirja vieköön!

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

Hassua kyllä, tämä on trilogian ensimmäinen osa, jota ei kuitenkaan ole suomennettu ensimmäisenä. Aiemmin suomeksi on ilmestynyt toinen osa Oma maa. Se on minulla myös lainassa, mutta halusin lukea avausosan kun huomasin että se oli juuri ilmestynyt. Samaan syssyyn lainasin myös kolmososan ruotsinkielisenä. Vaikka kyseessä on trilogia, olen ymmärtänyt että kirjoja ei välttämättä tarvitse lukea järjestyksessä. Omassa maassa pääosassa on Elof, josta en vielä tiedä kuinka hän liittyy Maria Alinaan. Kolmososassa päähenkilöinä ovat Maria Alinan tyttäret Marlene ja Susanne. 

Maisku Myllymäki: Holly

Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2021

255 s.

Luontolehden toimittaja Eva matkustaa saarelle tapaamaan Hollya, maineikasta näyttelijätärtä, joka on bongannut erittäin harvinaisen linnun. Eva ei odota matkalta mitään, hän ei tunne Hollya eikä ole lainkaan varma, että tämä on oikeasti havainnut vihermehiläissyöjän. Hän kuitenkin elättelee pientä toivoa, että josko lintu kuitenkin olisi ollut ja tulisi uudelleen saarelle. Painetta hän saa niskaansa lehden päätoimittajalta, omalta äidiltään, joka haluaa lintuhavainnon lisäksi meheviä juoruja Hollysta.

Kahden naisen yhteiseloa saarella kestää vain viikon, mutta sinä aikana ennättää tapahtua paljon. Jo alku menee vähän vinksalleen, kun Holly huomaa saaneensa vieraakseen naisen. Hän kylläkin tointuu äkkiä ja ottaa Evan vastaan sydämellisesti. Jo heti alussa Holly osoittautuu äänekkääksi ja usein ärsyttäväksi ihmiseksi, joka tekee mieluummin lähes mitä tahansa muuta kuin etsii Evan kanssa vihermehiläissyöjää. Hän myös kutsuu saarelle Robertin, jonka läsnäolo saa Evan tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi. Päivät täyttyvät uimisesta, saarella kiertelystä, viinin juomisesta - lehtijuttu jää yhä kauemmas taustalle. Puhutaan elämästä, sanoitetaan suuria asioita. Silti jokin on pielessä, ja Eva alkaa tuntea yhä negatiivisempia tunteita Hollya kohtaan. Tunnelma alkaa tulla sitä painostavammaksi, mitä pidemmälle viikko etenee.

Jokin vilahtaa Evan silmien editse, kun hän kävelee kallioista mäkeä alas kohti rantaa ja laituria. Ehkä sudenkorento? Eva on hieman poissa itsestään, hän tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.

Päästyään mäen alas Eva pysähtyy ja jättää turvallisen välin siihen mistä meri alkaa. Hänen jalkojensa alla on hiekkaa ja pyöreitä aaltojen hiomia kiviä mutta myös terävämpiä murikoita, aivan kuin joku olisi tuonut saareen kärryllisen karkeaa soraa. Siellä täällä maan läpi puskee heinää ja kullankeltaista kortta. Eva katsoo merelle, yrittää nähdä rajan, missä meri päättyy ja taivas alkaa, mutta rajaa ei ole. Tuo loputtomuus antaa Evalle yllättävää puhtia. Hän vetää neuleensa helmaa alaspäin, silittää hihoja.

Ehkä hän näkee tänään vihermehiläissyöjän?

Vihermehiläissyöjä on lämmöstä nauttiva laji, ja näin pohjoiseen se on harhautunut vain muutamia kertoja, loppukesän havaintoja on hyvin vähän. Jos vihermehiläissyöjä todella on täällä, se on iso uutinen, ja jos tieto leviää, saari on kohta täynnä kiikaroivia uteliaita ihmisiä. Eva miettii, onko Holly tullut ajatelleeksi sitä. Ehkä onkin, ehkä Holly nauttii siitä, että hänen reviirilleen tunkeudutaan. Evaa puistattaa. Hän lähtee kävelemään vasemmalla puolella kohoavia keltaisia kallioita kohti. Hänellä on hieman epämukava olo, hän tuntee itsensä käeksi tai lehmäturpiaaliksi, joka änkeää toisen omistamaan pesään.

Olen meri-ihminen, joten pääsääntöisesti pidän meren äärelle ja erityisesti saarelle sijoittuvista kirjoista, niin pidin tästäkin. Myllymäki kuvaa sekä saarta, merta että ihmisiä tarkasti, tulee olo kuin olisi itse tiiviisti mukana tapahtumissa, näkemässä omin silmin. Kuvaus on yksityiskohtaista, ja ainakin minun oli helppo kuvitella hahmot ja tapahtumapaikat. Melkein tunsin tuulen ihollani ja haistoin suolan. 

Kieli on kaunista, ja siinä on paljon ajatuksia herättäviä lauseita. Monesti palasin takasin lukemaan pätkiä uudelleen, esimerkiksi miettimään millainen ihminen voisi olla hylätty taajama. Holly on varmasti sellainen kirja, josta toisella lukukerralla löytäisi vielä lisää, huomaisi jotain mitä on aiemmin ohittanut pikaisesti tai mitä ei havainnut ollenkaan. 

Hollya on luettu paljon, siitä on postaus esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Kirjahavahduksia ja Amman kirjablogi. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

WSOY 2021

556 s. 

Kiinnostuin Sinun, Margot -kirjasta heti, kun sain sen kirjastoon työpöydälleni saapumiskäsittelyä varten. Aihe vaikutti hyvin kiinnostavalta: mystisiä kirjeitä ja niiden myötä matka päähenkilön lapsuuteen DDR:ään. Takakannessa on hyvä täky: "Entä millainen aikuinen kasvaa lapsesta, jonka menneisyydestä muisti on pyyhkinyt pois tärkeimmän?"

Viljan isä Markus on ollut 1980-luvulla Itä-Saksassa kirjeenvaihtajana. Heidän sinne muuttaessaan Vilja oli vain parivuotias, ja pois he lähtevät neljä vuotta myöhemmin. Isän kuoltua Vilja löytää tämän asunnosta rakkauskirjeitä, jotka on allekirjoittanut sinun, Margot. Kirjeistä paljastuu, että Margot on tuntenut Viljan, mitä ilmeisimmin melko läheisesti. Kuka tämä Margot on, ja miksei Vilja muista häntä ollenkaan?

Ei ole vaihtoehtoja, Viljan on lähdettävä Berliiniin. Hän majoittuu samaan taloon, jossa asui lapsena, kulkee paikoissa, joissa kenties silloin kulki. Hän muistaa yksittäisiä asioita, niin hajuja kuin rakennuksia, mutta enemmän on outoa. Yllättävänkin helposti hän pääsee Margotin jäljille, mutta vaikka henkilöllisyys paljastuu, naisen olinpaikka pysyy tuntemattomana. Apunaan Viljalla on Ute, nainen joka oli 1980-luvulla hänen äitinsä ystävä. Askel askeleelta he lähestyvät Margotia ja samalla niitä kuohuja, jotka heittivät pärskeitä perheen elämään vielä kauan Suomeen paluun jälkeen.

Suuren lehmuksen juurella nojailevan roskapöntön kohdalla Vilja kääntyi tornitaloja reunustavalle jalkakäytävälle. Hän oli saanut yön jäljiltä riittävästi happea, nyt hän tarvitsi ruokaa. Lounaan jälkeen hän soittaisi Utelle ja kertoisi Aarniosta. Ehkä Utelle tulisi mieleen jotakin, mitä hänelle itselleen ei, hän ajatteli. Tornitalojen välistä pilkotti joen toisella puolella kohoava viisikerroksinen kerrostalo. Hän tiesi: sen takana oli aiemmin kulkenut muuri. Nyt talon katolta kohosi suuri punakirjaiminen Coca-Cola-valomainos.

Vilja hidasti vauhtiaan päiväkodin kohdalla, mateli aidan viertä ja kuulosteli leikkikentältä lasten ääniä, mutta piha oli vaiti. Hän oli juuri tulossa talon viimeiselle nurkalle, kun huomasi: päiväkodin pääsisäänkäynnin oven väliin oli kiilautunut sateenvarjo. Vilja asteli takaisin päin, tarttui oveen, nykäisi sen auki ja astui sisään. Joulukuusi nökötti samalla paikalla kuin edellisenä päivänä, jolloin hän oli kokeillut ovea, samoin kuusen vierelle pysäköity puinen kuljetuskärry. Hetken ajan hän katseli hiljaista aulaa. Yläkertaan vievät rappuset oli maalattu limenvihreiksi. Lattiaa peitti kivilaatta, kylmä, harmaa, täplikäs. Vilja kurkotti nähdäkseen portaikon yläpäähän, astui rappuselle. Missään ei näkynyt lapsia, ei aikuisia, ei kuulunut äännähdystäkään. Tarkoittiko se, että oli päiväuniaika? Hän nousi askeleet hitaasti puoleenväliin. Niiden päässä ylätasanteella kaksi lasiovea johti vastakkaisiin suuntiin. Toiseen joku oli kiinnittänyt kettupiirroksen, toiseen oravan kuvan. Mitä ovessa oli ollut silloin, kun hän lapsena oli astellut samoja käytäviä, oliko mitään? Ääni takana sai hänet säpsähtämään. 

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. On koskettavaa lukea Viljan matkasta menneisyyteensä, päättäväisyydestä ottaa selvää niistä asioista, joista kotona ei puhuta. Äiti etenkin haluaa unohtaa elämän Berliinissä, hänen mielestään menneen pitäisi pysyä menneenä. Viljan on kuitenkin saatava tietää, kuka oli Margot, nainen joka kirjeissä kutsuu häntä Kastanjaksi. 

Pidin siitä, että tarinan 1980-luvulla tapahtuvaa osuutta kerrotaan myös Viljan vanhempien näkökulmasta. Tutustumme Markuksen työhön kirjeenvaihtajana ja Rosan rooliin kotiäitinä, myös Rosan toiveeseen päästä taas kirjoittamaan, kunhan lapset saadaan päivähoitoon. Näemme, mitä on arki sosialistisessa maassa, mutta saamme kurkistaa myös lännen puolelle. 

Vuodessa 2011 mukana on Ute, joka puolestaan valaisee sitä, mitä muurin murtumisen jälkeen on tapahtunut. Esiin nousee se, kuinka DDR:n puolella asuneet eivät suinkaan kokeneet elävänsä köyhää elämää kontrolloivassa maassa. Kaikki eivät kaivanneet muutosta, ja yhä tuolloin, 2011, moni kokee että yhdistyminen - tai ehkä pikemminkin yhdistäminen - oli väärin. 

Todella mielenkiintoinen kirja, jossa yhteiskunnallisuutta ja historiaa ei tuputeta vaan ne kulkevat luontevana osana yksilöiden tarinaa. Niitä on kuitenkin riittävän paljon, minulle ainakaan ei jäänyt sellaista oloa että jostain asiasta olisin kaivannut lisätietoa. 

Sekä Viljan elämäntarina että DDR kukoistuksensa ja murtumisensa aikana ovat isoja asioita. Onkin hyvä, että sivujuonia ei ole liikaa, kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. 

Kiitosta annan myös tekstin asettelusta, väljä fontti ja palstan kapeus tekevät tekstistä silmille ystävällistä. Lukeminen on helppoa, kun voi täysillä keskittyä tarinaan eikä tarvitse tihrustaa pieniä tiheään aseteltuja kirjaimia. Tiiliskivi voi pelottaa ulkomuodollaan, mutta kun kirjan rohkenee avata, voi huoletta astua seikkailuun. 

Helmet-lukuhaasteessa Sinun, Margot asettuu minulla kohtaan 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 8, "kirjassa löydetään jotain kadonnutta tai kadonneeksi luultua". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaupungissa. 

Kirjaa on luettu todella paljon, siitä löytyy postaus esimerkiksi blogeista Habaneran havaintoja, Kirjan jos toisenkin ja Katveita. 

Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018
252 s.
Ennakkokappale

Nyt mennään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Avoero ja pikkulapsen yksinhuoltajuus eivät ole asioita, jotka saavat minut tarttumaan kirjaan. Mutta koska tämä tupsahti postilaatikosta, halusin antaa mahdollisuuden. Eikä se ollut niin paha kuin pelkäsin...

Alussa ajattelin että voi ei, mitähän tästä tulee. Sivulla 15 on se syy, miksi yleensä vältän tämänkaltaisia kirjoja. "Make joogasi samassa kurssikeskuksessa jo kolmatta kesää. Anna oli toivonut, että nyt kun he olivat perhe, Make ei enää menisi. Nyt kun Nuppukin tapaili sanoja ja palvoi isäänsä." Siis ei, en ollenkaan kestä naisia jotka haluavat kyhjöttää kaiken ajan kylki kyljessä miehen kanssa, en kestä heitä kirjoissa enkä elävässä elämässä. Oli mies tai ei, lapsia tai ei. molemmilla pitää olla muutakin elämää, pitää olla ystäviä, pitää olla syy ja mahdollisuus poistua kotoa ja irtautua. Mutta onneksi eron myötä Anna oppii olemaan välittämättä siitä, mitä (ex-)mies sanoo ja tahtoo. Ja onneksi tämä tapahtuu sen verran nopeasti, että minulle ei tullut kertaakaan mieleen jättää kirjaa kesken. 

Evakkoon

Luku jossa pakataan

Helvetin putkiremontti. Nyt se tuli keskelle kaikkea muutakin sekavaa, eikä sitä voinut pysäyttää. Annan piti vain paeta alta, ulkoistaa itsensä ja lapsensa muualle. Hetkittäin Annaa kadutti, ettei hän ollut reippaampi ja muuttanut asunnosta jo lopullisesti muualle. 

Äiti oli tulossa hakemaan Nupun luokseen hoitoon, että Anna saisi hetken tehokasta pakkausaikaa. Hän oli ensin pyytänyt Makea hoitamaan Nuppua edes muutamaksi tunniksi. Ei onnistunut.

- Tää on sun muuttos, Make sanoi.

Miten se saattoi olla niin kylmä? Millaisen ääliön kanssa Anna olikaan elänyt. Oliko hän kuvitellut itselleen mukavan miehen?

Tarina sinänsä ei ole kovin ihmeellinen. Jokainen meistä lienee kokenut erotilanteen, ja pystyy tunnistamaan kirjan kuvaamia tunteita ja tekoja. Olisin toivonut, että joku osapuoli olisi reagoinut jotenkin poikkeavasti, vetänyt kunnolla yli. Nyt tämä jää minun makuuni turhan laimeaksi. On surua joo, toisen ja itsen syyttelyä, lohtusuklaata, ystävä joka olisi halunnut varoittaa miehestä mutta ei tehnyt niin... Liian tuttua 37-vuotiaalle, joka on kokenut useampia omia ja ystävien erotilanteita. 

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Maken äiti Terttu, räväkkä täti joka olisi voinut esiintyä enemmäkin. Tai saada vaikka oman tarinan. 

Eniten pidin yksittäisistä tilannekuvista, esimerkiksi siitä kun bussipysäkillä odottelee "joskus satanistiksi julistautunut rokkikukko", kainalossaan "kananpojankeltainen vauvanamme". Kontrastia ja väriä Annan mustanharmaaseen stressaavaan arkeen. Tykkäsin myös siitä, että jokaisella luvulla on nimi ja selite. Olkoonkin selitteenä esimerkiksi "luku jossa jauhetaan ja vatvotaan", silti se houkuttelee. Kuka vatvoo mitä ja kenen kanssa, pakkohan siitä on ottaa selvää.

Kirjosieppo on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mitä luimme kerran ja Kirjojen vuoksi.

Kauppoihin kirja saapuu 7.8. 

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017
176 s.

Mitä ihmetttä! Kirja, jonka päätapahtumapaikka on kirjastoauto! Mikä mainio idea :D Kesä kasiysi kiinnosti jo katalogia selatessa, tietysti sekä kirjastotädin ammattini kautta että siksi, että lapsuudessani kirjastoautolla oli iso merkitys. Keskiviikkoisin puoli kuudelta oli viikon kohokohta :) Hauska sinänsä, että tuon kirjastoauton täti on nykyään pääkirjastossa työkaverinani. 

No niin, asiaan. Kesä kasiysi kertoo topakasta Katista, kirjastoauton kuljettajasta. Työparinaan hänellä on Mika. Reilu kolmekymppinen Kati on huolissaan, koska pari vuotta nuorempi Mika ei ole seurustellut ainakaan vuoteen. Siispä Kati päättää hommata Mikalle morsiamen. Kirjastoauton asiakkaissa on potentiaalisia naisystäviä Mikalle, ja koska tämä itse ei vaikuta huomaavan näitä on Katin puututtava asiaan. 

Tapahtumat alkavat edetä vauhdilla, joskaan ei ihan Katin suunnittelemalla tavalla, kun hän saa loistavan idean festarimatkasta. Ystävänsä Marin kanssa he ovat lähdössä festareille, jossa esiintyy Katin ykkössuosikki Modern Talking. Miksi mennä kaksin, kun voi vuokrata bussin ja kutsua mukaan niin työkavereita, kirjastoauton asiakkaita kuin äskettäin tavatun kivan miehen! Bussin vuokraaminen menee mönkään, joten Kati keksii "lainata" kirjastoautoa - eihän sitä kukaan viikonloppuna tarvitse! Kamppeet kasaan ja menoksi - kesäinen Suomi maanteineen näyttäköön parhaat puolensa.

Mietin omaa listaani, onko se turha, kissaakaan kiinnosta? Ehkä se kiinnostaa kissaani Laura Branigania, jos se saa syödä silakoita kun luen listaa ääneen.

Joskus kun ravintolassa liian humalainen mies kysyy, että olenko yksineläjä, vastaan muitta mutkitta että en ole. Jätän vain kertomatta, että elämänkumppanini on kissa. Oikeasti se ei ole kumppani, vaan pomo ja soveltaa pavlovilaista teoriaa. Jos annan kissalle lempiruokaa, se ei nau'u kuuluvasti kun katson Konnankoukkuja kahdelle, jos puhdistan hiekkalaatikon nopeasti, kissa ei kuoputa raivokkaasti hiekkoja ympäri kylpyhuonetta. Olen oppivainen eläin, joten nämä asiat eivät tuota ongelmia. Enää.

Neljä kohtaa listasta on täytetty, kuusi puuttuu. Eipä aikaakaan, kun saan myös ne täytettyä, filosofit voisivat sanoa sitä elämänhallinnaksi. En tosin ole varma, mitä Esa Saarinen sanoisi. 

Mika palaa autolle ja laskee varatut takaisin tiskille.

- Radiossa puhuttiin, että yhdeksänkymmentäluku ei tule olemaan yhtä kevyt kuin kahdeksankymmentäluku, Mika sanoo.

- Jonninjoutavaa löpinää.

- Miten niin?

- Siitä tulee kevyempi! Mutta laita ihmeessä listaasi, että löydät naisen kahdeksankymmentäluvulla, sanon ja nostan kytkimen.

- Tuskinpa, jäljellä ei ole puolta vuottakaan.

- Sehän on ikuisuus. Kissan iässä ehkä viisi vuotta.

En paljasta Mikalle, että hän tulee löytämään (avustuksellani) naisystävän pikemmin kuin arvaakaan. Pistän suunnitelmani toimeen tuossa tuokiossa. 

Iso plussa siitä, miten kirjaston henkilökuntaa on kuvattu! Mukana on mies, kirjastosetä, joita on ollut yleisissä kirjastoissa maailman sivu mutta jotka eivät juuri koskaan pääse esiin. Korkeintaan miehiä on salaliittoteorioita vilisevissä jännäreissä, joissa he hallitsevat Oxfordia tai muuta vastaavaa tieteellistä kirjastoa. Kirjastotädit ovat kirjoissa yleensä eläkeikää lähestyviä nutturapäitä, jotka pukeutuvat tummanruskeaan hameeseen ja vaaleanruskeaan paitaan, ja joiden ainoa tehtävä on hyssytellä asiakkaita olemaan hiljaa. Kati on täyden kympin kirjastotäti, suorapuheinen ja toimelias! 

Kesä kasiysi on hauskaa luettavaa. Kevyttä, mutta ei silkkaa hömppää, kommelluksien sävyttämää, humoristista sekä Katin ajatuksissa että henkilöhahmojen puheessa. Toimii mahtavasti kesäkirjana mutta myös talviaikana. Mahtava nostalgiapläjäys heille, joille kirjastoauto oli joskus iso osa elämää, ja kurkistus kulisseihin heille joille kirjasto sekä kirjastoauto ovat edelleen tärkeitä piipahduspaikkoja. 

Jos jotain kritisoin niin sivumäärää, tätä olisi lukenut mielellään vaikka satakunta sivua lisää. :) 

Tämän ovat lukeneet myös Krista, Jonna, Syksyn lehti, Luetut kirjat, Jonna ja Kaikkea kirjasta.

Helmet-lukuhaasteessa saan tämän kohtaa "kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Ennen festarimatkaa auto kurvailee nääs Tampereella. 

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
WSOY 2016
304 s.

Automaatti alkoi sylkeä valokuvia kaukaloon. Anna seisoi kauempana, hyllyn edessä lähellä valokuvausliikkeen ulko-ovea ja pyöritteli käsissään hopeanväristä kehystä. Poimin yhden kuvista käteeni ja yritin arvioida sen valoisuutta, värisävyjä ja terävyyttä. Se kehystettäisiin siunaustilaisuuteen, jossa sen paikka olisi samalla pöydällä kukka-asetelman ja kastekynttilän kanssa. Pienen ihmishahmon ylle levitellyn valkoisen kastemekon alta erottuivat letkujen kirjomat kasvot, joilla oli Annan nenä ja minun leukani ja suuni. Tunnin kuvassa päivän elämä. 

Tuomas Juntusen esikoisteos Tuntematon lapsi on kirja, joka vetää sanattomaksi. Se on ainoa kirja, jota lukiessa olen itkenyt ensimmäisellä sivulla, ja itkenyt useamman kerran ennen viimeistä sivua. Se on äärettömän tärkeä kirja yhden päivän kestäneestä elämästä sekä isän - miehen - oikeudesta surra ja näyttää surunsa. Se kertoo karun tarinan pariskunnan kypsymisestä lapsenhankintaan, raskausajasta ja siitä, mitä tapahtuu kun vanhemmat joutuvat kohtaamaan kauhistuttavan asian, lapsensa menetyksen.

Samalla se on pehmeä ja lämmin kertomus. Pieni tyttö sai elää vain hetken, mutta vanhemmat saivat sinä lyhyenä aikana kokea paljon. Kirjassa ei etsitä syyllisiä, ei kirota maailman epäreiluutta, ei heittäydytä marttyyreiksi. Siinä iloitaan jokaisesta hetkestä lapsen kanssa, kiitetään arvostavasta kohtelusta, välitetään ja ollaan itse välittämisen kohteena.

En tiedä johtuuko asiasta vai Juntusen tyylistä kirjoittaa, mutta Tuntemattomassa lapsessa on paljon tunteita herättäviä lauseita. Joskus itkettää, joskus tuntee iloa, toisinaan on lohdullinen olo. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

- Sinä teit tänään semmosia asioita, joihin minä en olis pystynyt, isä sanoi ja lähti kulkemaan parkkipaikalle päin ennen kuin keksin mitä vastaisin. 

(...)

Tästä kivisestä pellosta vääntäisimme Martan haudalle muistomerkin.

(...)

En antanut itkun häiritä laulamistani; tämä oli minun tilaisuuteni laulaa kehtolaulu nukahtavalle lapselleni, ja siitä oli riitettävä isänä olemisen kokemusta loppuelämäksi.

(...)

Ja silti: minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan tehdäkseni Martan todellisemmaksi sekä meille itsellemme että myös niille, jotka eivät saaneet pitää Marttaa sylissään tai edes nähdä sitä.

Sanon vielä uudestaan, että Tuntematon lapsi on äärettömän hieno ja tärkeä kirja äärimmäisen vaikeasta asiasta. 

Haluan laittaa kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "suomalaisesta miehestä kertova kirja". On hurjan hyvä asia ja myös rohkea teko, että mies kirjoittaa miehen surusta. Olen kuullut tapauksesta, jossa ihmeteltiin miksi isä haki sairaslomaa töistä lapsen kuoleman jälkeen. Se ihmetytti ja suututtaa edelleen. Onko oikeasti olemassa ihmisiä, joiden mielestä on vain äidin oikeus olla surun lamauttama? 

Tuntematon lapsi on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa, Nannan kirjakimarassa, Kirjasähkökäyrässä, Meille syntyi surussa sekä Lapselliset miehet - blogissa.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 s.

Hahaa! Kerrankin saan sanoa asian toisinpäin! Eli: pidin tästä kirjasta enemmän kuin olisin halunnut. 

Yleensähän se menee niin, että kirjalta odottaa paljon - etenkin jos on suosikkikirjailijan uutuus tai runsaasti rummutettu ja kehuttu - ja sitten se ei olekaan niin hyvä kuin mitä on odottanut. Sitten on esikoiskirjailija Ritvanen, jonka teos saa vuorotellen repimään hiuksia ja nauramaan. 

Tarinassa ovat vuorotellen äänessä Jesse ja Marjatta, poika ja äiti. Heidän taivaltaan seurataan 1980-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2011, Marjatan kuolemaan saakka. Marjatta on taiteilija, kohukirjailija ja lööppijulkkis jolle taiteilijaelämä on mennyt lapsen edelle. Hän ei kadu päätöksiään ja tekojaan, ei vaikka seurauksena on ollut suuri kaipaus sekä useita pitkiä, jopa vuosien mittaisia taukoja yhteydenpidossa. 

Jesse on ollut äidin poika, halunnut miellyttää äitiä, ollut tähän melkeinpä rakastunut. Kun äiti on poissa, Jesse samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Äiti on hänelle himon ja palvonnan kohde. Vaikka kaikki menee pieleen aina silloin kun äiti on läsnä - milloin hän on tarpeeksi selvä ja muistaa tulla sovittuna aikana - ei hän voi hylätä tätä. Äiti on poissaolevanakin hallitseva ja vaikuttaa Jessen elämään monin tavoin. Julkkisäiti kiinnostaa ihmisiä, mutta samalla epänormaali ihastuminen äitiin vaikeuttaa naissuhteita. 

Soitan numerotiedusteluun ja pyydän niitä yhdistämään.

Äiti vastaa heti, se ei ollut nukkumassa. Se on juuri riidellyt Sepon kanssa, kuulen myöhemmin.

- Sanopa yks asia, aloitan.

- Kuka tää on?

- Etkö sä tiedäkään? Eikö unet ole kertoneet?

- Ai Jesse. Kuule -

- Sano yks asia. Millainen ihminen lähtee vetämään kun sillä on kuusvuotias skidi? Jättää kaiken ja lähtee?

- Sä olet kännissä.

- Niin olen! Ja mä esitän sulle kysymyksen nyt kun sä olet naisen aseman ja ihmismielen liikkeiden ekspertti. Kannattaako sellaisen ihmisen alkaa äidiksi? Onko sellainen ihminen terve? Sun mielestä?

- Noi on asioita joista sä et voi tajuta mitään.

- Niin no en tietenkään. 

- Eikä tää oo nyt hyvä hetki Jesse. Mulla on yks toinen asia kesken -

- Ahaa! No totta kai! Kuule mene hoitamaan se loppuun.

Myöhemmin toivon että olisin lopettanut tähän. Mutta raivo on saanut vallan, lapsellinen, kömpelö halu satuttaa. Kivahdan kireällä, ohuemmalla äänellä:

- Vittu mä vihaan sua saatana.

Viisi sanaa joita vivahteikkaampia en sinä hetkenä suomen kielestä löydä, viisi sanaa joita kadun heti ne sanottuani. 

Äitini reaktio: se alkaa nauraa.

- Mut niinhän kaikki nykyään. Sä et ehkä usko mut Seppo sano just - 

Lyön luurin sen korvaan. 

Lukukokemus oli todella hämmentävä. Ajattelin heti alussa että voi yök, hirveästi viinaa, seksiä, väkivaltaa. Eikä edes tyypillisiä; poika himoitsee äitiä, pienenä poika ahdistelee seksuaalisesti naapurin tyttöä, on uskottomuutta, perhekeskustelut suurelta osin kiroilua ja tahallista toisen loukkaamista, isoäiti ryyppää lapsenlapsen synttäreillä... Ja samalla lukijan pieni häpeän tunne siitä, että tuollaiset asiat naurattavat. 

Miten muistat minut ei suinkaan ole pelkkää naurua ja kauhistelua. Se on välillä todella ahdistavaa luettavaa. Äidin varjo on niin vahva, että se ajoittain hukuttaa Jessen. Hän velloo itsesäälissä, kiihdyttää itseään vihaan, tuntuu siltä ettei hän haluakaan omaa, itsenäistä, äidistä irrallista elämää. Isäkin on olemassa mutta hän jää väistämättä taustahahmoksi, samoin äidin miesystävät ja Jessen naisystävät. 

Mietin, että ehkä kirja osui minun makuhermooni koska Marjatta ja Jesse ovat niin äärihahmoja. Kumpikaan ei muistuta ketään tuttuani, kummastakaan ei tarvitse pitää. Jesse on oikea surullisen hahmon ritari, mutta ei hänen puolestaan sureta. Ainakaan minua. Välillä kyllä olisi tehnyt mieli ravistella Jesseä, että herää hyvä mies! Hanki elämä! 

Kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Maisku, Arja, Alma Kalmak, Tani ja Opus eka.

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan kohta "kirjan nimi on kysymys".

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016
416 s.

Max Seeckin esikoisteos Hammurabin enkelit vaikuttaa olevan yksi syksyn odotetuimmista dekkareista, ainakin kun katsoo Helmet-kirjastojen varausjonoja ja lueskelee some-keskusteluja. Eipä siinä mitään, hyvää kannattaa odottaa!

En päässyt kirjassa vauhtiin, monta päivää meni niin, että luin luvun tai kaksi kerrallaan. Sen jälkeen menikin loput kaksi kolmasosaa parissa illassa. Mietin loppuun päästyäni, miksi en saanut luettua ensimmäistä kolmannesta putkeen. Keksin hyvin yksinkertaisen ratkaisun: pelkäsin että kirjassa on liikaa paikkoja ja liikaa henkilöitä. Alussa on italialainen Antonio Kroatiassa, suomalainen Raimo Helsingissä, suomalainen Daniel Helsingissä, kroatialainen Borko Kroatiassa... Olen lukenut Tom Clancya, Ilkka Remestä ynnä muita, joiden kirjoissa viipotetaan ympäri maailmaa ja henkilöhahmoja vilahtelee runsaasti, niinpä on vaikea muistaa kuka on kuka ja mistä kuka tuntee kenetkin ja keillä kaikilla on yhteistä historiaa. 

Tässä ei kuitenkaan ole niin. Keskeisiä henkilöitä on lopulta vain muutama, samoin tapahtumapaikkoja. Vaikka ollaan milloin Eduskunnassa, milloin Suomen suurlähetystössä Zagrebissa, milloin pakomatkalla eri puolilla Balkania, joka paikassa tavataan vain muutama henkilöhahmo ja heidätkin tipotellen. On helppo pysyä mukana, missä ollaan ja kenen matkassa. Se jos mikä tekee lukemisesta sujuvaa.

Daniel Kuisma on puolustusvoimien erityisasiantuntija, joka lähetetään Kroatiaan selvittämään Suomen suurlähetystön työntekijän katoamista. Tehtävä ei ole helppo. Juttua on tutkittu huolimattomasti ja useita asioita on jätetty kokonaan selvittämättä. Daniel sekä hänelle työpariksi osoitettu Annika Lehto ulkoministeriöstä saavat avukseen paikallisesta poliisista Josip Buvinan, ja yhdessä kolmikko yrittää saada selville, mitä Jare Westerlundille on tapahtunut. Kuten dekkarigenreen kuuluu, yllätyksiä riittää ja kukin joutuu tahoillaan pohtimaan, keneen loppupeleissä voi luottaa. Eikä piipahduksia menneisyyteen voi välttää, etenkään Daniel, joka on kokenut Bosnian sodan 1990-luvulla varsin läheltä.

"Aivan. Mutta oli miten oli, pöly ei ole vielä suinkaan laskeutunut. Veikkaan että viimeisessä vaihtoehdossa vastapuoli pyrkii tuhoamaan johtolankoja ja varmistamaan. että katoaminen jää ikuiseksi arvoitukseksi. Siksi pidän melko varmana, että saamme seuraa ennen pitkää joka tapauksessa." Daniel painoi huulensa tiukasti yhteen. Annika näytti yhtäkkiä pelokkaalta ja epävarmalta. Naisesta aikaisemmin huokunut itsevarmuus ja määrätietoisuus olivat ilmeisesti kokeneet kolauksen. 

"Älä huoli", Daniel jatkoi, "tyhmiä he eivät ole. Meidän vahingoittamisemme olisi pahin virhe jonka he voisivat tehdä. Heidän kannaltaan on tietysti järkevintä, että poistumme täältä tyhjin käsin. Mutta vahingoittumattomina. Muutenhan tänne lappaa lisää tutkijoita ja poliiseja." Hän katsoi rauhoittavasti Annikaan. 

"Kun sanoit, että kaikki tietävät tulostamme, tarkoititko, että joku suurlähetystössä vuotaa tietoja?" Annika kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Täällä tieto liikkuu niille, jotka sitä haluavat ja ovat valmiita siitä maksamaan. En väitä, että kukaan suomalaisista diplomaateista raportoisi suoraan Westerlundin sieppaajille, mutta ketjuun mahtuu monta pikkulintua aina siivoojista autonkuljettajiin", Daniel sanoi ja näki WC:n oven avautuvan.

Viihdyin kirjan parissa mainiosti. Tarina on jännittävä, vauhdikas ja yllätyksellinen. Väkivalta ei ole liian veristä, enemmänkin kyse on takaa-ajosta ja kissa-hiiri -leikistä. Kroatia tapahtumaympäristönä on erikoinen mutta erinomaisen onnistunut valinta. 

Ainoa asia, mistä en pitänyt, on Annikan hahmo. Jo alussa hänet nähdään Raimo Hämäläisen silmin vartaloa myötäilevässä valkoisessa jakkupuvussa, kauniina, seksikkäänä ja itsevarmana. Vähän myöhemmin hän on Danielin silmin viehättävä ja siro. Josip Buvina tytöttelee häntä. Ja kuinka ollakaan, tuo ulkoministeriön määrätietoinen tutkija itkee silmät punaisena tultuaan höynäytetyksi ja huomattuaan ettei Daniel luota häneen kahden päivän tuttavuuden jälkeen. Ei! Miksi oi miksi ainoasta keskeisestä naishahmosta on tehty pillittävä objekti vartalonmyötäisissä vaatteissa? Miksei Annika tuijota mieshenkilöitä ja puntaroi heidän "hohdokkaita olemuksiaan"? Ehkä paisuttelen asiaa liikaa mutta sittenpähän paisuttelen :)

Muuten Hammurabin enkelit on kaikinpuolin mainio kirja. Samaa mieltä ollaan myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Haikuarvioissa. 

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Luin Lempin jo muutama viikko sitten mutta kirjoitan siitä vasta nyt. Lukiessa sivut sujahtelivat nopeasti mutta tarina herätti mietteitä vielä kauan lukemisen jälkeen. Itse asiassa eilen viimeksi putkahti mieleen vielä uusia asioita :)

Lempi on henkilöhahmo, joka on fyysisesti läsnä hyvin vähän. Hän ei ole itse äänessä vaan häntä kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Jokaisella on oma kuva Lempistä, ja jokaisen kuva on hyvin erilainen.

Viljami on ujohko nuorimies, joka ei voi uskoa todeksi että hän saa Lempin vaimokseen. Kauniin, herttaisen Lempin! Kun sota kutsuu Viljamia, on lähdettävä. Sodan jälkeen hän palaa tyhjään kotiin, jossa kuitenkin Lempi hallitsee niin tilaa kuin ajatuksia. 

Pariskunnalla on ollut piikana Elli, joka salassa haluaa kohota arvoasteikolla paljon piian asemaa korkeammalle. Ystävällinen ja avulias Elli on kulissi, jonka takana piilee ihan toisenlainen Elli. Tuolle toiselle Lempi on katkeruuden ja pahojen ajatusten kohde.

Sisko tulee tarinassa mukaan varsin myöhään. Lempi ja Sisko ovat kaksoset, mutta kaksosuudestaan huolimatta kovin erilaiset. Sisko on aina jäänyt Lempin varjoon, mutta se on hänelle luonnollinen asia. Hän katsoo sisartaan ihaillen ja iloitsee tämän puolesta. Vaikka elämä kuljettaa heidät erilleen, on Lempi aina läsnä hänen ajatuksissaan.

Tarina kuljettaa kolmea hahmoa kohti polttopistettä, Viljamin ja Lempin yhteistä kotia. Tunnelma tihenee vähitellen saavuttaessa kohti sitä hetkeä, jolloin salaisuudet paljastuvat.

Minulla on aikuisen miehen kädet. Isän kädet. Kämmenselissä on koholla verisuonia, kynnet ovat neliömäiset, isot, nyrkit vahvat ja nahka paksu. Näillä käsillä on ladattu ja laukaistu, satoja kertoja, eivätkä ne edes tärisseet enää kun tuli se viesti sinusta, Lempi. Kädet muistavat paremmin pehmeän ihon kuin saastan ja lian, mutta mitä minä näillä käsillä enää teen? Tämä käteni silitti hiuksiasi, Lempi, useana mutta liian harvana iltana. Me saimme moniin muihin verrattuna pitkän ajan, kuitenkin, kokonaisen kesän ja loppuvuoden, ennen kuin.

Sitten se kirje tuli. Silmissäsi oli musta hätä, kun ojensit sen ja minä otin. Kätesi tärisi, valahti alas, tarttui toiseen esiliinan alla. Hartiasi olivat jäykät, hengityksesi nopeaa. Oli lyhyiden päivien aika, aina hämärää, vaikka sydäntalven taivas ei ole niin pimeä kuin luulisi, kun sitä katsoo riitteiseltä laiturilta vesiastiat käsissään ja haistaa saunan, kuulee askeleet, hengityksessä uuden sävyn. Jokohan se on, mitähän reppuun vielä mahtuu, vai olisiko parempi olla puhumatta siitä, ehkä tosiaan. Minä en halunnut tarjota sinulle tätä, niin sanoin, ja että Heikkilä on kuitenkin lähellä, varmasti tulen takaisin, sitä älä pelkää. Illalla kaikki päättyi itkuun ja kouristuksiin, sellaiseen raivoon ja kiihkeyteen, että ne yllättivät minut, vaikka kanssasi olin saanut oppia, millainen naisen elämänvoima on. Lupasin sinulle tuhat kertaa että palaan, ja tässä minä olen, palaamassa. Minun olisi pitänyt pistää myös sinut lupaamaan, sanoilla, vaikka jokaisella huokauksella ja huudolla lupasitkin olla elossa rajusti ja voimakkaasti.

Kirja on todella hieno. Pidin erityisen paljon Viljamista, siitä kuinka avoimesti ja kipua pelkäämättä hän puhuu Lempille, kertaa mitä oli ja varovasti kurkistaa mitä olisi voinut olla. Kuinka hän yrittää saada lyhyen yhteisen ajan riittämään, venyttää sitä kaipauksen yli. Voisin lukea vaikka kokonaisen kirjan hänestä, mitä tapahtui ennen Lempiä, millainen oli lyhyt aika Lempin kanssa, mitä tapahtui Lempin loppuratkaisun jälkeen.

Kolmen hahmon kuvaukset tekevät Lempistä kiinnostavan hahmon. Samalla lukija ehkä miettii, miten hänet itsensä nähdään. Hän ajattelee olevansa tietynlainen, mutta näkevätkö muut asian niin? Lempi on fyysisesti läsnä hyvin vähän, mutta hänestä nähdään kolme hyvin erilaista näkokulmaa, joista jokainen on oikea. On kiinnostavaa pohtia sitä, kuinka sama ominaisuus voidaan nähdä hyvin eri tavoin. Hiusten koskettaminen voi olla yhdelle herttainen ele, toiselle osoitus pinnallisuudesta. Yksi lause kertoo yhdelle tietämättömyydestä, toinen tulkitsee sen ilkeydeksi. Lukija saa tai joutuu muodostamaan oman näkemyksensä Lempistä muiden kertoman pohjalta, hän valitsee mitä puolia ottaa mukaan, mitä painottaa, mitä jättää pois. 

Rytisalo kirjoittaa tavattoman kauniisti ja eläväisesti. Runsaat ja tarkat yksityiskohdat vetävät lukijan tapahtumien keskipisteeseen, aivan lähelle. Joskus tulee olo, että onkohan sitä jo liian lähellä, häiritseekö henkilöhahmojen keskittynyttä pohdiskelua. Tekisi mieli piiloutua puun taakse tai pöydän alle, tarkkailla näkymättömissä, liikkumatta ja lähes hengittämättä. 

Lempi on paitsi kaunis myös rujo ja yllätyksellinenkin. Sen voi lukea yhdeltä istumalta tai viivytellen, mutta lukee miten tahansa, tarina jää elämään mieleen.

Kirja ilmestyy viikolla 30 eli heinäkuun viimeisellä viikolla, mutta sitä on luettu blogeissa jo varsin paljon. En lukenut muiden arvioita, koska halusin ensin kirjoittaa omat mietteeni ja vasta sen jälkeen katsoa, miten muut ovat Lempin kokeneet. Blogien Facebook-sivuilta olen kuitenkin aistinut, että kirjasta on tykätty todella paljon, ja tykkäämisen se todella ansaitsee.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Englanninkielinen alkuperäisteos All the Birds, Singing (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.






Olin ollut jalkeilla ja ulkona jo ennen aamunsarastusta ja puhunut itsekseni ja kuvaillut Koiralle päivän työlistaa mustarastaiden ryhtyessä laulamaan orapihlajissa. Olin kuunnellut omaa ääntäni kuin mikäkin höynähtänyt eukko, ja tuuli oli työntänyt sen takaisin kurkkuuni ja ujeltanut avoimen suuni ohi kuten jokaisena aamuna siitä lähtien kun olin muuttanut saarelle. Puut olivat natisseet tiheikössä ja lampaat määkineet takanani, aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa.

Evie Wyldin esikoisteos Kaikki laulavat linnut oli yksi odotetuista uutuuksista, mutta valitettavasti en lämmennyt sille niin paljon kuin olisin halunnut. Minun makuuni siinä on liian paljon avoimia kysymyksiä, liikaa aukkoja.

Jake Whyte asuu saarella ja hoitaa lampaita. Hän on asunut kylässä muutaman vuoden, mutta ei tunne juuri ketään. Hän viihtyy yksin eikä käy baarissa, jossa voisi hankkiutua eroon erakon leimasta. Yksinäisyyteen tunkeutuu Lloyd, salaperäinen mies jonka Jake yllättää eräänä yönä lampolastaan. Lloyd on etsimässä yösijaa, mutta Jake on epäileväinen. Onko Lloyd se, joka tappaa hänen lampaitaan? Jos ei, niin voiko tämä auttaa häntä syyllisen selvittämisessä?

Tarinan nykyaika pysyttelee saarella melko lyhyen ajanjakson puitteissa. Menneisyydessä sen sijaan liikutaan pitkälle taaksepäin, pätkä kerrallaan. Se on mielestäni oivallinen ratkaisu. Mennyttä ei lähdetä purkamaan alusta niin että sen jälkeen hypitään kohti nykyhetkeä. Ei, ajassa palataan jonkin verran taaksepäin, sitten lisää, taas jonkin aikaa, sitten isompi hyppäys ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään aikaan ja tapahtumiin, jotka ovat tehneet Jaken yksinäiseksi sudeksi. Tämä oli koukuttavaa, koska jokaisella aikatasolla viitattiin johonkin aiemmin tapahtuneeseen mikä sitten selitettiin vasta monen sivunkäännön päästä. 

Kirjan ongelma on näissä hyppäyksissä menneisyyteen, niissä on liian paljon epäselvää. Ensin kerrotaan Jaken työskentelystä Gregin, Claren ja muiden kanssa. Sitten he yhtäkkiä häviävät kuvasta tyystin. Jake ei lähde Claren uhkailtua häntä, joten koska hän lähtee? Mitä hän sanoo Gregille lähtiessään vai lähteekö hän ilman että kukaan huomaa? Entä aiemmin Oton kanssa, miksi hän lähtee sieltä? Otto rajoittaa hänen vapauttaan mutta hän on sietänyt sitä kauan, mikä on se viimeinen niitti miksi hän häipyy? 

On varmasti monia lukijoita, joita aukot eivät haittaa. Minä kuitenkin kaipasin lisätietoa. Samalla kun manailin aukkoisuutta niin mietin että se toimisi elokuvamuodossa loistavasti, itse asiassa tämä tarina jos mikä olisi hieno nähdä elokuvaversiona. Lukiessa näin selkeästi mielessäni maisemat ja henkilöhahmot. 

Alun sitaatti antaa hyvän kuvan kirjan kielestä, se on paitsi visuaalista myös tavattoman kaunista ja voimakasta. Saari on tuulinen ja kylmänkostea, ihmiset siellä epäileväisiä ja hitaasti lämpiäviä. Erilaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät niin että melkein tuntee tuulen hiuksissaan. Lisäksi on paljon lauseita, jotka laittavat miettimään, esimerkiksi sitaatin "aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa". Missä olet nyt? Tuuli ja lampaat pysyvät samana, pysytkö sinä?  

Kirjan on lukenut myös Krista.

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Schildts&Söderströms 2015
296 s.

Kirjassa eletään 1990-luvun alkua ja myöhemmin vuosikymmenen puoliväliä. Suomalainen Anna on Amerikka-fani, ja lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on päämääränä hankkia hyvä ammatti ja amerikkalainen aviomies, siinä tie täydelliseen elämään. Miehen hän tapaa, mutta tämäpä onkin bangladeshilainen. Anna on hämmentynyt mutta ei voi tunteilleen mitään. 

Annalle yllätykseksi suhde syvenee avioliittoon asti. Yhtäkkiä hän on suuren valinnan edessä: jättääkö USA ja lähteä Bangladeshiin? Miehensä Taufiqin kanssa he tekevät sopimuksen, Bangladeshiin vuodeksi ja sen jälkee paluu Yhdysvaltoihin. Suomi on poissuljettu vaihtoehto, sinne Anna ei halua palata.

Bangladeshissa seurataan paitsi Annan myös Tasliman ja Delwarin elämää. Taslima on Taufiqin pikkuserkku, ja koska bangladeshilaisille suku on tärkeä tulee hänestä yksi Annan läheisimmistä ihmisistä. Hänen avioliittonsa on onneton, mutta ero ei tule kysymykseen. Hänellä kuitenkin on salaisuutensa, jonka hän tietenkin jakaa Annan kanssa.

Taufiqin isä on merkittävä poliitikko, ja tarinan kolmas näkökulma on autonkuljettaja-Delwarin. Delwar tulee erittäin köyhistä oloista, ja on aina haaveillut toimeentulosta nimenomaan autonkuljettajana. Annan muutettua Bangladeshiin Delwar kuljettaa tätäkin, ihmetellen länsimaisen naisen kummallisia tapoja. 

Samassa Bhabi tuli, syöksähti auton eteen vesipullo kädessään toivottaen "Hyvää huomenta!" banglaksi ja harppoi vauhdilla kohti etupenkkiä. Salaam jähmettyi kurkkuun, Delwar heitti rätin olalleen, hyppäsi avaamaan takaoven. Bhabi pysähtyi empien. Ei kai Bhabi todella aikonut tulla hänen viereensä etupenkille, Delwar seurasi patsasmaisesti paikallaan kuinka Bhabi lopulta kuin raskaan päätöksen tehneenä siirtyi kohti takaovea. Huojentuneena Delwar sulki oven ja istuutui kuskin paikalle. Bhabin tulisi sanoa minne ajetaan, Delwar odotti.

(...)

Ruuhka ei ollut kummoinen, pahin aamuruuhka oli jo ohi eikä lounasaika ollut vielä alkanut. Bhabi säpsähti kirjojen myyjän koputtaessa autonikkunaan, tuijotti epäuskoisena ruutuun liimautunutta naamaa. Hyvä että lasit olivat tummennetut, eikä myyjä nähnyt bideshiä. Bhabi siirtyi toiselle puolelle penkkiä koputuksen toistuessa. Onneksi valo vaihtui vihreäksi ja päästiin eteenpäin törkeää kaupustelijaa komentamatta, Delwar huokasi ja vilkaisi kyyditettäväänsä. Bhabilla oli miesten vaatteet päällään, vain tuo pitkä vaalea tukka paljasti hänet naiseksi, ehkä häntä ei häirittäisi kadulla, ei ainakaan nipisteltäisi.

Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Siinä on paljon hyvää mutta olisin kaivannut jotain lisää. Ulkosuomalaisen elämää on mielenkiintoista seurata, mutta olisin lukenut mieluusti tarkemmin Annan arjesta etenkin Bangladeshissa. Nyt päällimmäiseksi jäi olo, että Anna vain istuu sisällä ja odottaa että vuosi kuluu loppuun ja he palaavat Yhdysvaltoihin. Torilla käymiset, juhlat ja muut jäävät liian yksittäisiksi tapahtumiksi. Hääjuhla kuvaa paikallisia perinteitä, mutta olisin halunnut sitäkin lisää. Mitä Bangladeshissa syödään, millainen on ruuhka, mitä torilla tapahtuu, millaisia rakennuksia siellä on?  Tuntuu, että liian iso osa siitä Annasta, joka Bangladeshissa liikkuu kodin ulkopuolella, nähdään Tasliman tai Delwarin kautta, ei Annan itsensä kokemana. Paikallisia ihmisiä edustavat Taufiqin sukulaiset, muut kohtaamiset ovat lyhykäisiä kuten sitaatissa eivätkä kunnolla kuvaa paikallisia oloja. 

Suhteessa Annaan Taslima ja varsinkin Delwar saavat melko vähän tilaa. Etenkin Delwariin olisin halunnut tutustua enemmän, hänen perheeseensä ja ajatusmaailmaansa sekä työpäiviin. Nyt hän pääsee alussa töihin, kuljettelee Annaa ja yhtäkkiä päätyykin naimisiin. Hän jää kovin pinnalliseksi hahmoksi. Uskon, että Annan osuutta tiivistämällä (tai kylmästi sivumäärää lisäämällä) Delwar olisi saanut lisää tilaa ja mahdollisuuden kasvaa.

Kirjan paras anti on kieli. Bruun käyttää kielikuvia taitavasti kuvaten tunnelmia osuvasti. Yksi suosikeistani on kohta, jossa Anna on menossa tapaamaan anoppiaan, ei ensimmäistä kertaa mutta ei vielä kovin monettakaan kertaa: "Astuessaan Andorkillan vanhimpaan taloon bougainvilleoita rönsyilevän portin taakse Anna suki hiuksiaan kuin arka kissa, joka nuolaisee tassujaan ennen anturoiden tarraamista liukkaaseen lattiaan."

Bangladesh on erittäin kiehtova maavalinta kirjaan. Minä ainakaan en tiedä siitä juuri mitään, hyvä jos pääkaupungin. Kirjailijaesittelyn mukaan Bruun on asunut parikymmentä vuotta ulkomailla, sitä ei kerrota että missä. Sen sijaan kustantamon sivuilla sanotaan hänen asuneen myös Bangladeshissa. Olisin toivonut kirjan imeneen tehokkaammin mukaansa, olisin halunnut Bangladeshin hyökkäävän silmille. Niin ei käynyt, vaan Kaikki mikä on sinun jäi odotuksiin nähden valjuksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari Saavalainen ja Maisku, jotka molemmat pitivät siitä varsin paljon. 

Laitan tämän Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Bangladesh.