Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Ruotsinkielinen alkuteos Arvejorden (2022) 

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

371 s. 

1600-luvulla sotamies Matts saa raivattavakseen pitäjän itäisimmän kolkan. Hän raivaa sen ja rakentaa tuvan. Maa on hyvää, pellon paikka löytyy. Torppa on soisella maalla ja sen pohjoispuolella on puuton neva. Torppa saa nimekseen Nevabacka. Matts elää ensin yksin, mutta alkaa haaveilla pojasta, työnsä jatkajasta. Syrjäisellä kylällä ei tyttöjä ole, mutta suolla hän kohtaa neidon. Kohtaamisesta seuraa sopimus, jonka rikkomisen Matts saa tuntea nahoissaan. Hän on kuitenkin saanut pojan - ja tästä alkaa aina 2000-luvulle saakka jatkuva sukutarina Nevabackasta ja sen asukkaista.  

Vuosikymmenien ja -satojen aikana suo tarjoaa sekä tuhoa että turvaa, riippuen siitä miten ihmiset suota kohtelevat. Nevabacka on monelle koti, mutta moni kaipaa sieltä myös pois. Lähteminen on toisinaan helppoa, joskus vaikeaa tai suorastaan mahdotonta. Lähteneet eivät aina haluaisi palata, mutta tuntuu että Nevabacka ei päästä luotaan. Kun sinne palaa, sinne jää. 

Hän piirsi kartan metsäpalosta, joka riehui kerran heinäkuussa, kun ei ollut satanut yli seitsemään viikkoon, ja joka tuhosi koko Dahlsgårdenin maatilan ynnä seitsemän riihtä ja latoa. Hän piirsi, mistä maa alkoi pian viheriöidä tulipalon jälkeen ja mistä saattoi seuraavana vuonna poimia siiroa makeita vattuja palaneiden puiden keskeltä. 

Yhtenä talvena hän piirsi kartan, johon merkitsi jokaisen kaatamansa puun ja mitä reittiä hän ja Pilkku olivat vetäneet tukit kotiin ja missä hän oli sahannut ja hakannut ne polttopuiksi. Hyvänä päivänä hän ehti hakata neljä mottia halkoja. Hän piirsi, mitkä puut oli ajanut sahalle. Jokaisen kannon kohdalle hän merkitsi pienen ristin. Siitä tuli surullinen kartta. Hän ei pitänyt kartasta ja piilotti sen pinkan alimmaiseksi. 

Suurimpia haasteita olivat tuulten tiet. Hän tiesi, miten heinäpellolla saattoi puhaltaa vilvoittava itätuuli, mutta seuraavalla kerralla tuuli puhalsikin etelästä. Talvella tuuli yleensä idästä, mutta ei kuitenkaan aina. Kesän etelätuuli tuntui selvimmin purolla, mutta joskus tuuli puhalsi navakimmin Honkijärvellä. Koukkuluomalla tuuli aina. Niin sanoi jopa Drycksjön Minna. Ant piirsi karttaan kadut, joita myrsky yhtenä talvena teki metsään Tummanlammen itäpuolelle.

Tykkäsin tästä ihan superpaljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtalonsa liikuttaa lukijaa. Elämä on usein kovaa, sillä olosuhteet ovat ajoittain hyvinkin ankarat. Hahmot tuntuvat läheisiltä, varmasti siksi koska yhdessä luvussa on yleensä varsin vähäinen määrä henkilöitä niin etenkin päähenkilöön ehtii tutustua kunnolla. Lisäksi seuraava luku kertoo aina, mitä sukua sen päähenkilö on edellisen luvun päähenkilölle. Jatkuvuus tuo mukavan olon; vaikka hahmolle olisi käynyt huonosti, häntä ei ole unohdettu vaan suku muistaa. 

Pidän myös siitä, että luvuissa käytetään erilaisia kerrontatekniikoita. Pääosin on "peruskerrontaa", mutta mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Yksi huikeimmista kokemuksista on luku Leipää ja kiviä, jossa leipäosiossa tapahtuu iloisia asioita ja kiviosuudessa surullisia. 

Kirja on tasaisen vahva, mielestäni 18 luvussa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan jokainen on erinomainen. Luvun alussa ei koskaan tiedä, mihin tapahtumat vievät tai millaiseksi suon rooli muodostuu. Koskaan ei tiedä etukäteen, mihin ajankohtaan ja keneen henkilöön seuraava luku keskittyy, mutta ne selviävät nopeasti. Tuntuu, että suo ja Nevabackan torppa muuttuvat vuosisatojen aikana vain vähän jos ollenkaan. Ajankulun huomaa suunnilleen vain siinä, kun havaitsee että "jaha, nyt taloon on tullut transistoriradio". 

Jos on pakko valita suosikkeja, sellaisiksi nousevat 1700-luvulle sijoittuva Kappalainen, 1800-luvun jo mainittu Leipää ja kiviä sekä 1900-luvun Karttoja. Mutta kuten sanottu, kokonaisuus on äärettömän hieno; koskettava ja vaikuttava. Tämä muistuttaa Karin Erlandssonin Kotia, josta myös pidin erittäin paljon. 

Suomaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Siniset helmet ja Kulttuuri kukoistaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan (2016)

Suomentanut Vappu Orlov

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

200 s. 

Joskus kirja on jostain syystä niin vangitseva, että siihen on tartuttava. Ikävän jälkeen on sekä kansikuvaltaan että takakansitekstiltään sellainen kirja. Kuinka voisi olla kiinnostumatta kirjasta, jossa muna putoaa pesästä, jossa iäkäs Maria Alina puhuu J. R. Ewingille ja kirjoittaa elämäntarinaansa maapallon toiselle puolelle jääneelle tyttärelleen? 

Bertell on saanut kahteensataan sivuun sisällytettyä suuren tarinan. Maria Alinan matka lapsuudesta vanhuuteen sisältää lapsuuden ja nuoruuden karut kotiolot ja traagiset tapahtumat, unelman Kanadasta ja elämän siellä, paluun Suomeen jossa mikään ei ole kuin ennen ja kuitenkin kaikki on tuttua, samanlaista. Tytär Lidia on jäänyt isänsä luo Kanadaan, eikä Maria Alinalla ole muuta keinoa yhteydenpitoon kuin kirjeet. Hän kertoo elämästään, ei salaile kohtaamaansa väkivaltaa, köyhyyttä, pelkoa. 

Hänen elämänpolkunsa on ollut kovin raskas, kuitenkin hän on onnistunut voittamaan vastoinkäymiset. Moni asia olisi voinut olla ja mennä toisin, mutta katumusta hän ei tunne. Elämä meni näin, ja sillä selvä. Hän ei suinkaan ole ainoa, joka on kokenut kovia. Hänen nuoruusvuosiensa aikana kuolema  kosketti monia perheitä, ja toimeentuloa oli usein haettava muualta, toisinaan ulkomailta asti. Avioliittoja ei läheskään aina solmittu rakkaudesta vaan käytännön syistä. 

Haraldin oli ollut pakko sanoa jotain, hän varmasti jätti minulle jotain terveisiä, oli varmasti luvannut lähettää rahaa tai matkalipun. 

Tiesin, että siitä kaikesta mitä pidin elämääni kuuluvana tulisi pian loppu. Tiesin, että kohta joutuisin jättämään kaiken, äidin, Axelin, lehmät, minun olisi häivyttävä täältä. Todennäköisesti koskaan palaamatta. 

Se ajatus oli kuin kuilu. Seisoin varpaat sen reunalla enkä tiennyt, uskaltaisinko koskaan hypätä. 

Toivoin, että pystyisin pääsemään eroon ikävästäni, että äiti olisi opettanut minulle sen taidon, mutta nyt oli ehkä jo myöhäistä. Ikäväni veti minua ulos metsästä, yli meren, kohti ihmisiä ja meteliä. Mutta ikävässäni oli mukana myös Axel, pahimmalta tuntui ajatella että matkustaisin pois Axelin luota, tuon pienen viattoman pennun, miten hänen kävisi ilman minua?

Tykkäsin tästä todella paljon. Kirjassa on paljon pettymyksiä ja kaipausta, ja Bertell osaa kirjoittaa niistä todella koskettavasti. Tarinassa ei ole yhtään turhaan lausetta, vaan jokainen on paikallaan, jokainen koskettaa lukijaa syvältä. 

Ikävän jälkeen on luettu myös blogissa Kirja vieköön!

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

Hassua kyllä, tämä on trilogian ensimmäinen osa, jota ei kuitenkaan ole suomennettu ensimmäisenä. Aiemmin suomeksi on ilmestynyt toinen osa Oma maa. Se on minulla myös lainassa, mutta halusin lukea avausosan kun huomasin että se oli juuri ilmestynyt. Samaan syssyyn lainasin myös kolmososan ruotsinkielisenä. Vaikka kyseessä on trilogia, olen ymmärtänyt että kirjoja ei välttämättä tarvitse lukea järjestyksessä. Omassa maassa pääosassa on Elof, josta en vielä tiedä kuinka hän liittyy Maria Alinaan. Kolmososassa päähenkilöinä ovat Maria Alinan tyttäret Marlene ja Susanne. 

Lastenkirjalauantai: Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa. Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja
Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvittanut Sanna Mander
WSOY 2018
140 s.

Tässä on kuulkaa yksi kauneimmista kirjankansista, sanoin niin jo kirjan ilmestyessä ja sanon samaa edelleen. Tätä ei haluaisi laskea käsistään, varsinkin kun sama värikylläisyys toistuu myös sisäkansissa, takakannessa ja runojen ja satujen kuvituksessa. 

Kirjaan on koottu 14 satua ja 11 runoa. Niistä ensimmäinen, "Satu pöyhkeästä voikukasta" teki minut surulliseksi. Vaikka voikukka on kovin itsekäs ja ylimielinen, sen kohtaama häpeä tuntuu kohtuuttomalta. "Karolus ja kivet" puolestaan on suorastaan pelottava; kaksi lasta on linnassa jota kohti vyöryy vääjäämättä uhkaava kivijoukko. Onneksi vastapainona on hassuja tarinoita, kuten "Satu pienestä pojasta" ja "Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta". Pidän kovasti siitä, miten Kurenniemi elollistaa esineitä ja asioita, miten hassusta ja oudosta tulee tavallista. Pidän myös siitä, että saduissa on jokin vakava asia tai opetus, jota ei kuitenkaan tuputeta eikä osoitella. Runot sen sijaan eivät herätä minussa niin suurta riemastusta, koska ne tuntuvat olevan pelkkää riimikieputtelua, sanoisinko sanahelinää, ilman varsinaista sisältöä. Jokunen poikkeus on, kuten vaikkapa itsetietoinen sammakko jolle käy köpelösti näyttämisenhalussaan.

Lehmän vatsassa oli hirveän pimeää - arvaahan sen, kun tietää, miten paksua lehmän nahka on. Silloin pieni poika muisti sakset ja leikkasi niillä pienen aukon lehmän kylkeen, pani ruudun aukkoon, ja niin hänellä oli sievä pieni ikkuna. Nenäliinastaan - se sattui olemaan aivan puhdas ja ruudullinen - hän leikkasi ikkunaverhot, jotka ripusti ikkunaan. Kukat hän asetti ikkunalaudalle, ja nyt hänellä oli oikein kodikasta ja rattoisaa. Lehmä kulki niityllä ja söi, ja poika istui mukavasti lehmän vatsassa ja katseli ulos ikkunasta.

Mutta silloin avaimenreikä kysyi:

- Eikö sinulla ole mitään työtä minulle? Sakset ja ikkunaruutu ovat jo tehneet tehtävänsä.

Poika ei ollut neuvoton. Hän leikkasi lehmän toiseen kylkeen oven ja pani avaimenreiän oveen tuumien:

- Ovi voi olla tarpeellinen ja avaimenreikä myös. Jos vain saisin jostakin avaimen, niin mikäs hätä minulla silloin olisi. Avaisin oven ja astuisin ulos.

Olen lapsena ollut suuri Onneli ja Anneli - fani, lainasin kirjat kerta toisensa jälkeen. Olen iloinen siitä, että ne ovat nousseet uuteen kukoistukseen elokuvien myötä. Kuitenkin Kurenniemen muutkin kirjat käyvät lainassa edelleen, eli hän ei ole Onnelin ja Annelin vanki - onneksi. Olen iloinen myös siitä, että Toivoisin että asuisin kuussa on koottu ja julkaistu. Ei unohdu, että Kurenniemi on tehnyt myös lyhyitä tarinoita ja runoja.