Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto: Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
427 s.

Teen taas heti alkuun tunnustuksen. Tai oikeastaan kaksi. Olen valtavan ihastunut Anneli Kannon lastenkirjoihin, etenkin Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan sekä Radio Korvatunturi-romaaniin. Sen sijaan aikuisille suunnatut kirjat ovat jääneet paitsioon. Osittain siksi, että olen vähän pelännyt niitä. Aiheet kun ovat melko rankkoja. 

Nyt otin luettavaksi Veriruusut ihan siitä syystä, että sain kutsun katsomaan siitä tehtyä näytelmää Kom-teatteriin. Ja vielä kun ennen esitystä on kirjailijatapaaminen, sitä suurempi syy tutustua tarinaan etukäteen.

Hyvin pian lukemisen aloitettuani tajusin, että turhaan jännitin. Asia on vakava ja henkilöhahmojen elämä kovaa, mutta Kannon kerronta on kaunista, lämminhenkistä, paikoin humorististakin.

Ensimmäisessä osassa ollaan Valkeakoskella 15-vuotiaan tehtaantyttö Sigridin matkassa. Maa itsenäistyy ja kapina alkaa. Työläiset vaativat olojen parannusta, ja ovat valmiina sekä lakkoon että veriseen taisteluun. Vuosi 1918 tuo Valkeakoskelle punakaartin, ja siihen naiskaartin jota Sigrid on perustamassa. Tytöt ja naiset ovat valmiita osoittamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet, ansaitsevat samaa kuin miehet. 

Toisessa osassa matkataan Lempin mukana Teiskosta Tampereelle. Elämä Teiskossa on ollut pettymys, joten Lempi jättää kaiken taakseen ja aloittaa Tampereella tyhjästä. Työtä löytyy Finlaysonilta ja kodiksi tulee kimppakämppä Amurissa. Mutta eipä aikaakaan kun taistelut valtaavat myös Tampereen. Sielläkin on perustettu naiskaarti, johon Lempi asuinkumppaneineen liittyy. Toiminta kiihtyy koko ajan sitä mukaa, kun valkoiset marssivat kohti keskustaa. 

Kolmannessa osassa punakaarti pakenee kohti Lahtea. Kodit ja perheet on jätetty taakse, mitä on edessä, onko muuta kuin kuolemaa, sitä ei kukaan tiedä. Mielessä vuorottelevat viha, pelko ja halu kostaa. Taisteluiden tyvenissä hetkissä on kuitenkin aikaa myös ystävyydelle ja rakkaudelle. 

- Tampereen naiskaartia toi haukkuu punttipersepataljoonaksi, Lempi sanoi kovalla äänellä.

- Täsä ollaa tyäläissi ja kaartilaistoverei ja pitä suhatutuu kunnioituksel toisiis eik päästää suustas mitä tahans ripulipaskaa niinko pikkulapsen persseest, pitkä tyttö sanoi hitaasti Hyrskymurrolle ja pyyhkäisi tupakanmurun alahuuleltaan.

Naiset odottivat, mitä tämä vastaisi. Hyrskymurto alkoi hymyillä leveästi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata heitä kaikkia. 

- Leikkipuhetta se oli. Kai te tytöt nyt huumoria ymmärrätte, Hyrskymurto naureskeli ja toi kuppiansa tyttöjen pöytään. Hän veti tuolin takapuolensa alle, katseli ympärilleen ja sanoi: - Kyllä on komeita kaartilaisia. Tuommoisten flikkojen kädestä on lahtarien ihana saada kuula rintaansa. 

Kun Lempi jurotti edelleen nurkassaan, Hyrskymurto kehotti:

- Tule nyt Lempi tänne samaan seuraan aamukahville ja Lempin ystävätär kanssa. Aatetovereitahan tässä ollaan ja samassa rintamassa. Mitä te turhia murjotatte?

Kun Mariankaarti muutaman päivän kuluttua jatkoi matkaansa Karkkuun, Lempi ja Lauha seisoivat asemalaiturilla huiskuttamassa.

- Kirjottakaa sitten kortti, että kuinka kävi! Laittakaa osotteeks että Tampereen naiskaarti, Taiston talo. 

- Kirjottakaa tekin!

Tytönkädet huiskuivat junanikkunoista ja nauravat naamat puristautuivat ikkunalasiin, irvistelivät ja tekivät ilmeitä. Juna vei mariankaartilaiset Karkun taisteluihin eivätkä he korttia kirjoittaneet.

Tykkäsin kirjasta heti ensisivulta saakka. Henkilöhahmot ovat hyvin eläväisiä ja monipuolisia. Jokainen on omanlaisensa yksilö. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää, kun naiset irtaantuvat perinteisistä rooleistaan ja muuttuvat aktiivisiksi, rohkeiksi. Housut jalassa luonne muuttuu rempseäksi, rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Miehistä osa tukee ja osa vastustaa, mutta naisia ei pysäytä mikään. Syteen tai saveen, nyt mennään!

Koska tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan, lopputulos on tiedossa. Kanto kuitenkin tuo taistelut sekä veljes- ja sisarusvihan lähelle. Hän pakottaa lukijan kiintymään henkilöhahmoihin ja jännittämään, miten heille kullekin käy. Hän kirjoittaa tapahtumista vangitsevasti, on vaan pakko lukea eteenpäin. Tarinan tuoksinassa unohtuu, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tai vähän sen yli. Hurjaa kohtelua kokevat kaikki, olivat nuoria tai vanhoja. Viha ei kysele, ei anna armoa.

Koskettava kirja, joka ei päästä irti lukijasta, ei pitkään aikaan sen jälkeen kun viimeinenkin sivu on luettu.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Englanninkielinen alkuperäisteos All the Birds, Singing (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.






Olin ollut jalkeilla ja ulkona jo ennen aamunsarastusta ja puhunut itsekseni ja kuvaillut Koiralle päivän työlistaa mustarastaiden ryhtyessä laulamaan orapihlajissa. Olin kuunnellut omaa ääntäni kuin mikäkin höynähtänyt eukko, ja tuuli oli työntänyt sen takaisin kurkkuuni ja ujeltanut avoimen suuni ohi kuten jokaisena aamuna siitä lähtien kun olin muuttanut saarelle. Puut olivat natisseet tiheikössä ja lampaat määkineet takanani, aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa.

Evie Wyldin esikoisteos Kaikki laulavat linnut oli yksi odotetuista uutuuksista, mutta valitettavasti en lämmennyt sille niin paljon kuin olisin halunnut. Minun makuuni siinä on liian paljon avoimia kysymyksiä, liikaa aukkoja.

Jake Whyte asuu saarella ja hoitaa lampaita. Hän on asunut kylässä muutaman vuoden, mutta ei tunne juuri ketään. Hän viihtyy yksin eikä käy baarissa, jossa voisi hankkiutua eroon erakon leimasta. Yksinäisyyteen tunkeutuu Lloyd, salaperäinen mies jonka Jake yllättää eräänä yönä lampolastaan. Lloyd on etsimässä yösijaa, mutta Jake on epäileväinen. Onko Lloyd se, joka tappaa hänen lampaitaan? Jos ei, niin voiko tämä auttaa häntä syyllisen selvittämisessä?

Tarinan nykyaika pysyttelee saarella melko lyhyen ajanjakson puitteissa. Menneisyydessä sen sijaan liikutaan pitkälle taaksepäin, pätkä kerrallaan. Se on mielestäni oivallinen ratkaisu. Mennyttä ei lähdetä purkamaan alusta niin että sen jälkeen hypitään kohti nykyhetkeä. Ei, ajassa palataan jonkin verran taaksepäin, sitten lisää, taas jonkin aikaa, sitten isompi hyppäys ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään aikaan ja tapahtumiin, jotka ovat tehneet Jaken yksinäiseksi sudeksi. Tämä oli koukuttavaa, koska jokaisella aikatasolla viitattiin johonkin aiemmin tapahtuneeseen mikä sitten selitettiin vasta monen sivunkäännön päästä. 

Kirjan ongelma on näissä hyppäyksissä menneisyyteen, niissä on liian paljon epäselvää. Ensin kerrotaan Jaken työskentelystä Gregin, Claren ja muiden kanssa. Sitten he yhtäkkiä häviävät kuvasta tyystin. Jake ei lähde Claren uhkailtua häntä, joten koska hän lähtee? Mitä hän sanoo Gregille lähtiessään vai lähteekö hän ilman että kukaan huomaa? Entä aiemmin Oton kanssa, miksi hän lähtee sieltä? Otto rajoittaa hänen vapauttaan mutta hän on sietänyt sitä kauan, mikä on se viimeinen niitti miksi hän häipyy? 

On varmasti monia lukijoita, joita aukot eivät haittaa. Minä kuitenkin kaipasin lisätietoa. Samalla kun manailin aukkoisuutta niin mietin että se toimisi elokuvamuodossa loistavasti, itse asiassa tämä tarina jos mikä olisi hieno nähdä elokuvaversiona. Lukiessa näin selkeästi mielessäni maisemat ja henkilöhahmot. 

Alun sitaatti antaa hyvän kuvan kirjan kielestä, se on paitsi visuaalista myös tavattoman kaunista ja voimakasta. Saari on tuulinen ja kylmänkostea, ihmiset siellä epäileväisiä ja hitaasti lämpiäviä. Erilaiset tunnelmat ja tunnetilat välittyvät niin että melkein tuntee tuulen hiuksissaan. Lisäksi on paljon lauseita, jotka laittavat miettimään, esimerkiksi sitaatin "aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa". Missä olet nyt? Tuuli ja lampaat pysyvät samana, pysytkö sinä?  

Kirjan on lukenut myös Krista.