Ann Cleeves: Varisloukku

 

Ann Cleeves: Varisloukku

Englanninkielinen alkuteos The Crow Trap (1999)

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Karisto 2023

479 s.

Nyt se vihdoin tapahtui: aloin lukea Vera Stanhope -sarjaa. Olen tykännyt ihan tosi paljon Shetlanti-sarjasta ja melko paljon Kahden joen välissä -sarjasta, mutta Veraa olen vältellyt. Se on ollut niin pidetty sekä kirjana että tv-sarjana, että en ole halunnut aloittaa sarjaa koska sitten se joskus loppuu ja mitä sitten lukisin? Cleevesillä on kyllä monta muutakin sarjaa, jotain alkupään tuotantoa 1990-luvulta olen lukenut englanniksi mutta ne eivät ole olleet erityisen mieleenpainuvia. 

Vera-sarjan suomentaminen aloitettiin jostain syystä vasta kolmannesta osasta, ja kaksi ensimmäistä on suomennettu vasta ihan äskettäin. Olen kuullut ettei tämä avausosa ole sarjan parhaita, mutta halusin kuitenkin aloittaa alusta. 

Baikien mökki pohjois-Englannissa. Kolme naista on tulossa tekemään ympäristötutkimusta ja selvittämään, onko louhokselle esteitä. Rachael saapuu päivää ennen muita ja järkytyksekseen löytää ystävänsä ruumiin. Bella on jättänyt jäähyväiskirjeen, mutta Rachaelin on silti vaikea uskoa itsemurhaan. Kun Anne ja Grace tulevat paikalle, ei kestä kauaa ennen kuin seuraava ruumis löytyy. Tämä tapaus ei mitenkään voi olla itsemurha tai onnettomuus, joten paikalle ilmestyy persoonallinen komisario Vera Stanhope. Homssuinen ulkomuoto ja poliisille epätyypillinen käytös tarkoittavat sitä, että monien on vaikea uskoa hänen olevan hyvin terävä-älyinen. Vera ja tutkijanaiset tekevät epävirallista yhteistyötä houkutellakseen paikalliset salaisuudet esiin. 

Kun Rachael aamulla nousi, Vera oli jo Baikiessa. Hän seisoi keittiössä paahtoleipä toisessa kädessä ja mukillinen Annen suodatinkahvia toisessa. Hänen mussutuksensa kaikui portaisiin saakka. 

Vera oli siis jälleen yöpynyt Black Law'ssa. Taas yksi töissä vietetty yö. Mikä häntä oikein riivasi? Ilmeisesti kunnianhimo. Epäonnistumisen pelko. Tai kenties tyhjä koti, jossa ei odottanut kukaan. Siihen Rachaelkin samastui. Vera ei ollut kertaakaan maininnut aviomiestä tai rakastajaa, eikä hän taatusti nauttinut kotoilusta. Rachael ei kerta kaikkiaan pystynyt kuvittelemaan häntä sohvalla television ääressä. 

En tiedä, olisiko sarja noussut Suomessa niin suureen suosioon, jos kääntäminen olisi aloitettu tästä. Ensimmäinen puolisko kirjasta on kuin mikä tahansa romaani, jossa nyt vaan sattuu kuolemaan pari ihmistä. Tapahtumia käydään läpi Rachaelin, Annen ja Gracen näkökulmasta, toki siinä samalla tutustutaan heihin kaikkiin vähän tarkemmin mutta dekkarijuonen kannalta siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Mielenkiintoista luettavaa kyllä, mutta ei juonen kulkua juurikaan edistävää eikä missään määrin jännittävää. 

Vera tulee kuvioihin ennen kirjan puoltaväliä, mutta tapahtumia seurataan jatkossakin enemmän tutkijanaisten kuin hänen näkökulmastaan. Jonkin verran saadaan tietää hänen lapsuudestaan, mutta aika vähän muusta. Rikostutkintaa hän tekee varsin vähän. Uskon, että seuraavissa osissa hänen roolinsa kasvaa, ja toivon että jatkossa tapahtumia nähdään enemmän hänen näkökulmastaan. Nyt hän lähinnä on paikalla, ja silloin harvoin kun käy jututtamassa jotakuta niin tärkeämmältä tuntuu syöminen tai juominen. 

Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla tapahtumapaikoista. Oliko Baikien mökki Black Law'n maatilalla vai sen lähellä? Mikä oli Holme Park, missä oli vuokraviljelijöitä? Oliko se alue, jonne louhosta suunniteltiin, ja jos ei niin minne sitä suunniteltiin? 

Eli siis varsin hämmentävä lukukokemus. Odotin enemmän, mutta oli tässä sen kuitenkin verran imua että sivut kääntyivät nopeasti eikä mielessä käynyt vaihtoehto jättää kesken. Vera on aika kulmikas ja yllättävän tyly hahmo, mutta tykästyin häneen silti. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee toiseksi pariin 47 ja 48, "kaksi kirjaa, joissa on samanniminen päähenkilö". Jo keväällä luin Vera Wong -dekkarisarjan avausosan. 

Varisloukku on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Sivumerkkejä.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.

Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.

"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."

Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?

"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."

Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 4. Kristin Emilsson: Joulu Julian tyyliin

On jälleen kirjabloggaajien joulukalenterin aika! Eilinen luukku avautui Mrs. Karlsson lukee -blogissa ja huomenna vuorossa on Kirjakaapin avain. Hemulin kirjahylly on ollut mukana jo monena vuonna peräkkäin, tänä vuonna peräti kahdella luukulla. Luukussa numero 4 sukellamme jouluisen feelgood-romaanin tarinaan.

Kristin Emilsson: Joulu Julian tyyliin

Ruotsinkielinen alkuteos Julen enligt Julia (2020)

Suomentanut Säde Loponen

Karisto 2022

316 s.

En yleensä ole joulukirjaihminen, mutta Joulu Julian tyyliin kiinnosti. Kansikuva kyllä viittaa vahvasti romantiikkaan, mutta toisaalta etukannen tekstin mukaan kirja on "hykerryttävä" ja takakansi lupailee "hullunkurisia sattumuksia". Tiedossa on siis muutakin kuin siirappia. 

Joulukirjaksi tämä on sikälikin erikoinen, että päähenkilö Julia inhoaa joulua. Hän ei haluaisi viettää sitä vanhempiensa ja veljensä perheen kanssa. Kun Julialle tarjoutuu mahdollisuus matkustaa viikoksi Visbyyn talo- ja kissavahdiksi, hän innostuu. 

Toinen päähenkilö Petter on vastikään eronnut ja haikailee yhä entisen vaimonsa perään. Caroline on menossa jouluksi vanhempiensa luo Gotlantiin, ja Petter lähtee mukaan. Hotellit ovat täynnä, mutta hänelle tarjotaan majapaikkaa Visbyssä, talo- ja kissavahtina.

Lauttamatka myrskyisällä merellä on ensimmäinen koettelemus niin Julialle kuin Petterille. Jatkoa seuraa, kun he huomaavat päätyneensä samaan taloon. Nahistelua ja väärinkäsityksiä riittää, mutta myös uusia ystäviä ja itsensä löytämistä. Eikä joulukirja olisi joulukirja, jos ei kaikki päättyisi onnellisesti kaikkien henkilöhahmojen kannalta. 

Tämä jää epäilemättä historiaan yhtenä kaikkien aikojen kummallisimmista aattoaamuista, ajattelen. Sen sijaan, että istuisin äidin ja isän keittiössä pehmeät untuvatohvelit jalassani, olen vanhassa visbyläisessä puutalossa jalat upotettuina akvaarioon, ja sen sijaan, että nakertaisin kanelipullaa, kymmenet nälkäiset miljoonakalat nakertavat minua. Joululaulujen ja heleä-äänisten lapsikuorojen sijaan kuuntelen kaikkea muuta kuin heleä-äänisten valaiden laulua, johon sekoittuu Evelynin yhdistetyn olohuoneen ja hoitohuoneen tuulikellojen kilinää. 

Evelyn istuu minua vastapäätä, ja hänelläkin on jalat akvaariossa. Hän on nostanut raidallisen yöpaitansa ylös reisiin asti, niin että pulleat, karvaiset jalat näkyvät. Hän on hetki sitten tarjonnut minulle kupillisen yrttiteetä ja katsoo nyt minua oman kuppinsa reunan yli. 

Ai hyvä tavaton, tässäpä oli hauska kirja! Hykerryttävä toden totta, tilannekomiikka on varsin omaperäistä ja siksi oikeasti huvittavaa. Tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa. Homma ei onneksi mene pelkäksi kohkaamiseksi, vaan mukana on myös vakavampaa tunnelmaa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta enpä muuta odottanutkaan. 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Logo: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

 

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Englanninkielinen alkuteos The House in the Cerulean Sea (2020)

Suomentanut Mika Kivimäki 

Karisto 2021

                                                        446 s.

Uusi kirjavuosi on avattu, ja hyvä tavaton sentään millaisella kirjalla! Talo taivaansinisellä merellä on aika lailla täydellinen paketti, jossa on niin huumoria, jännitystä kuin pelkojen voittamista. Henkilögalleria on mitä monipuolisin aina hyytävästä ms Jenkinsistä maailman herttaisimpaan Heleniin. 

Linus Baker työskentelee sosiaalityöntekijänä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Käytännössä hän kiertää orpokoteja ja tutkii, millaiset olot niissä on. Jos maagisia lapsia kohdellaan hyvin, orpokoti saa jatkaa ja jos ei, se suljetaan. Linus kokee olevansa työssään hyvä, eikä osaa kuvitella tekevänsä muuta, vaikka työskentelyolosuhteet ovatkin aika karmeat. 

Eräänä päivänä Linus kutsutaan tapaamaan Äärimmäisen Korkeaa Johtoporrasta. Hän saa suoritettavakseen erittäin salaisen tehtävän. Marsyasin saarella on orpokoti, jonka toimintaan hänen on tutustuttava kuukauden ajan ja josta hänen on raportoitava viikottain. Lähtö on seuraavana aamuna. Kun juna on saapunut pääteasemalle, Linus alkaa tutustua saamaansa materiaaliin. Hän pääsee ensimmäisen lapsen tietoihin ja pyörtyy välittömästi. Kyseessä on kuusivuotias Lucifer eli Antikristus, kutsumanimeltään Lucy. Tointuessaan Linus kohtaa ms Chapelwhiten, saaren suojelushengen, joka on tullut hakemaan hänet saarelle. Siellä Linus tutustuu muihin lapsiin eli traakki Theodoreen, maahinen Taliaan, muotoaan kääpiöpystykorvaksi muuttavaan Saliin, metsänhenki Pheehen sekä Chanceyyn, vihreään otukseen jonka lajia ei tiedetä. Orpokotia johtaa salaperäinen mutta kiehtova Arthur.

Vaan eipä osannut Linus saarelle saapuessaan arvata, mitä kaikkea kuukauden aikana tapahtuu. Hän löytää niin saaren asukkaista kuin itsestään puolia, joita ei olisi osannut arvata olevankaan. Samalla hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mihin on ennen uskonut. Hänen työtään ovat aina ohjanneet SÄÄNNÖT JA MÄÄRÄYKSET, joiden ehdottomaan totuuteen hän on aina nojannut, ja elämässä on ollut pitkään samat rutiinit. Mutta orpokoti, talo meren rannalla, kääntää hänen elämässään aivan uuden lehden. 

Käytävällä oli pikkukoira tuijottamassa Linusta, ja sen vierellä seisoi (istui?) muodoton vihreä limamöykky, jolla oli kirkkaanpunaiset huulet. Ja mustat hampaat. Ja varrelliset silmät, jotka nousivat korkealle pään yläpuolelle ja näyttivät liikkuvan toisistaan riippumatta. Chanceylla ei ollut käsivarsia, vaan pikemminkin lonkerot, joissa oli pienen pieniä imukuppeja koko pituudeltaan. Hän ei ollut täysin  läpinäkyvä, vaikka Linus erottikin hänen selkänsä takana piileskelevän Salin ääriviivat.

"Minulla ei ole päällystakkia", Linus kuuli sanovansa, vaikka ei ollutkaan antanut aivoilleen sellaisia ohjeita. 

Chancey rypisti otsaansa. "Voi. Sepä pettymys." Hänen silmänsä heiluivat edestakaisin, kun hänen mielialansa näytti kirkastuvan. Kirjaimellisesti, sillä hänen värisävynsä muuttui vaaleamman vihreäksi. "Ei sillä väliä! Olen jo huolehtinut matkatavaroistanne, sir! Laukkunne on viety huoneeseenne, kuten myös se barbaarinen häkki, joka on oletettavasti tarkoitettu kissallenne, joka parhaillaan nukkuu tyynyllänne." Hän ojensi toisen lonkeronsa.

Linus jäi tuijottamaan sitä. 

"Öhöm!" Chancey rykäisi painokkaasti ja heilautti lonkeron kärkeä kahdesti. 

"Sinun pitää maksaa hänelle juomarahaa", Talia suhisi Linuksen selän takana.

Linus tunsi jälleen toimivansa ilman minkäänlaista ajatustoimintaa ja alkoi kaivaa esiin lompakkoaan. Hän avasi sen, löysi dollarin setelin ja ojensi sen. Se kastui välittömästi läpimäräksi. kun Chanceyn lonkero sulkeutui sen ympärille. "Vau", olento kuiskasi vetäessään setelin lähemmäksi, ja silmät kaartuivat varsiensa päässä katsomaan sitä lähempää. "Nyt se on tehty. Minä olen oikea hotellin kantaja."

Linus ei ehtinyt reagoida mitenkään tähän ennen kuin ilmassa kajahti hyytävä ääni, joka tuntui kantautuvan kaikkialta. Ilmasta, lattioista, itse heitä ympäröivistä seinistä.

"Minä olen lihaksi tullut pahuus", lurjusmainen ääni julisti. "Minä olen ruttotauti tämän maailman pinnalla. Minä aion pakottaa sen polvilleen. Valmistautukaa maailmanloppuun! Päivänne ovat päättyneet, ja joet ovat virtaava punaisina viattomien verestä!"

Talia huokaisi syvää. "Hän on kauhea draamakuningatar."

Kirja on koskettava mutta samalla hauska kertomus erilaisuudesta, ennakkoluuloista, ystävyydestä ja unelmista. Samalla se nostaa esiin orpolasten kohtelun niin hyvässä kuin pahassa. Saarelle tulleilla lapsilla on taustallaan monenlaisia kriisejä, mutta saari on heille toipumispaikka, enemmän koti kuin orpokoti. Arthur on enemmän isä kuin viranomainen, ja Linuskin kuoriutuu kuukauden aikana virkamiehen haarniskastaan. Vaikka lapsilla on tarkka päiväohjelma, siihen on varattu aikaa seikkailuihin. Lapset eivät ole aikoihin poistuneet saarelta, mutta heillä on vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta saari on täynnä tekemistä. Linuksella on alkuun vaikeuksia ymmärtää, milloin hänelle kerrotaan vitsejä tai että jatkuvia uhkauksia ei pidä ottaa todesta. Hän on syvästi inhimillinen hahmo, joka vain muutamassa viikossa oppii lapsilta hurjan paljon ja alkaa ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

En tiedä, olisiko tarinalle mahdollista kirjoittaa jatkoa, toivoisin että olisi. Kovin mieluusti viettäisin lisää aikaa saarella sen kiehtovan asujaimiston kanssa. 

Talo taivaansinisellä merellä on luettu myös esimerkiksi blogeissa Yksi luku vielä, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteen korkkaan kohdalla 20, "kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä". Tämä olisi sopinut minulla myös esimerkiksi kohtiin 3, "kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana", 6, "kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija" ja 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja".

Päätin osallistua ensimmäistä kertaa myös Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on täyttää 30 mahdollisesta kohdasta 25. Tänä vuonna haetaan kirjoja, joissa ollaan tietyissä paikoissa. Ensimmäisenä saan kirjan, jossa ollaan saarella. 

Lastenkirjalauantai: Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

 

Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

Kuvittanut Marjo Nygård

Karisto 2020

37 s.

Kuolema ei ole tavallisimpia aiheita lastenkirjallisuudessa, vielä vähemmän niin että kirjassa tuodaan esiin kuolemakulttuuria eri puolilla maailmaa. Kirsi Alanivan kirjalla on siis vahva paikkansa osana lastenkirjallisuuden vaikeita mutta tärkeitä aiheita. 

Kirjassa tavataan 15 eri hahmoa, joiden elämä ja kuolema kerrotaan muutamalla lauseella. Lisäksi jokaisen kohdalla kerrotaan, miten häntä muistetaan kuoleman jälkeen. Sivulla on myös tietolaatikko, jossa kerrotaan kyseisen kulttuurin tai uskonnon tavasta haudata vainaja ja muistaa kuolleita.

Tässä poseeraavat Abigail ja Agus. Heidän kipinöivä avioliittonsa kesti yli seitsemänkymmentä vuotta. Tarinoiden mukaan he riitelivät niin usein ja niin äänekkäästi, että kanat pakenivat aina sulat pöllyten riisipelloille, kun sanasota alkoi. Jokaisen muhkean riidan päätteeksi taloon syntyi aina uusi lapsi. 

Suku on vuosikymmenien saatossa paisunut yli satapäiseksi, ja nuorimmat eivät ole koskaan nähneet Abigailia ja Agusta elävinä. Mutta joka kolmas vuosi he tapaavat heidät kuolleina. Kylässä on nimittäin tapana kaivaa vainajat esiin aina silloin tällöin. Isoäiti Tulak, pariskunnan vanhin tytär, avaa silloin arkkujen kannet ja harjaa ruoholuudan kanssa molempien muumiot lempeästi. Sen jälkeen arkut tuuletetaan tomusta, ja vainajille vaihdetaan puhtaat vaatteet.

Pidän siitä, kuinka lempeästi kuolemasta on kerrottu. Aihe ja hahmot ovat sellaisia, että tässä olisi ollut helppo vetää överiksi, tehdä sellainen yök-ällö-muumio-juttu, jossa itse kuolemateema olisi jäänyt taustalle, melkein unohduksiin. Nyt se tuodaan esille luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Lukemisesta jää lämmin, lohdullinen olo. 

Luutarhan tarinoita on luettu myös blogeissa Lastenkirjavuosi ja Luetaanko tämä?

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Karisto 2020

248 s. 

Maritta Lintusen uutuuskirja on aiheeltaan ja rakenteeltaan tavanomaisesta poikkeava, mutta juuri siksi yllätyksellinen ja vangitseva. 

Akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen on matkustanut Suolavuonolle etsiäkseen paikkaa "vuonokallioiden luonnonakustiikkaan" perustuvalle konserttitalolle. Sopiva paikka löytyy sattumalta, monien pyöräretkien jälkeen, mutta samalla Sigvald haluaa korvata konserttitalon äänilaboratoriolla. Jaa millä? Mikä ihme on äänilaboratorio? Vastaus on:

Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta.

Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksellisempia äänikokeiluja.

Paikka, joka mahdollistaa myös arkeoakustiset kokeet ja niiden musiikilliset sovellukset.

Kun nyt olen saanut sanotuksi asiani julki, salli minun hetkeksi liikuttua ja heittäytyä pateettisen runolliseksi uuden lapseni äärellä. 

Mitä minä pitkän elämäntyöni päätteeksi kaipaankaan: paluuta alkuun. (Back to the roots, sinun sekakielelläsi.) En suinkaan halveksi menneitä töitäni. Ne konserttitalot, joihin olen suunnitellut akustiikan, ovat uljaita ja tulevat kestämään aikaa. Holvit kaikukoot ja muusikot tuntekoot resonanssinsa, se on heidän oikeutensa. Mutta -

En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.

Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

Sigvald viettää Suolavuonolla kuukausia, ja raportoi kokemastaan kerran kuukaudessa kirjeitse Olafille, lapsuudenystävälleen, joka samalla on menestyvä liikemies ja vuonohankkeen rahoittaja. Olafin vastaukset ovat sivun mittaisia, ja ne ovat Olafin mietteitä lukemastaan. Emme koskaan saa lukea viestejä, joita hän lähettää Sigvaldille. Kolmanneksi hahmoksi mukaan tulee kreikkalainen Ariana, joka työskentelee EU:n kulttuuriasiantuntijana Brysselissä. Hän aikoo pelastaa kuihtuvan kotikylänsä, ja haluaa siihen apua Sigvaldilta.

Lukiessani jännitin, miten käy, saako kirjailija punottua yhteen hiljaisen vuonon ja siellä viihtyvän erakkomaisen miehen sekä Euroopan valtakeskuksessa työskentelevän kiireisen naisen jolla on päättäväinen suunnitelma. Turhaan jännitin, kaikki nivoutui hienosti ja loogisesti yhteen. 

Lintusen kieli on tavattoman kaunista, jälleen kerran. Vaikka kirjassa ei ole valtavaa sivumäärää, sen kanssa viettää hyvän tovin. Luin monia lauseita useampaan kertaan, välillä palasin taaksepäin ja luin pidempiä pätkiä uudelleen. Tämä ei siis sovellu kiireiselle, mutta palkitsee kun sen ääreen malttaa pysähtyä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja". Akustiikkasuunnittelu ja etenkin arkeoakustiikka ovat minulle tuiki tuntematonta maaperää. Muita mahdollisia kohtia olisivat esimerkiksi 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana" ja 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa".

Kirjeitä Suolavuonolta on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

 

Lastenkirjalauantai: Johanna Hulkko: Harmaa hakkeri. 1, Glacier vastaan Hopea

 

Johanna Hulkko: Harmaa hakkeri. 1, Glacier vastaan Hopea

Karisto 2020

133 s.

Johanna Hulkko on yksi monipuolisimmista kirjailijoista, hän osaa kirjoittaa kaikille ikäryhmille ja mitä vaihtelevimmista aiheista. Uusi Harmaa hakkeri -sarja on takakansitekstin mukaan suunnattu varhaisnuorille, mutta en laittaisi mitään tiukkoja ikärajoja. Eikä kannata sen antaa rajata, että pääosassa on seiskaluokkalaisia poikia; ainakin avausosan perusteella uskon sarjan kiinnostavan yhtä lailla tokaluokkalaisia kuin ysejä, sukupuolesta riippumatta.

Glacieriksi kutsuttu hakkeri kiusaa tai ilahduttaa koulussa, näkökulmasta riippuen. Oppilaat tietysti iloitsevat muuttuvista kellonajoista, itsestään printtaavista tulostimista, yllättävästä musiikista ynnä muusta. Opettajat eivät niinkään. Nico on taitava tietokoneenkäyttäjä, mutta hän ei ole hakkeri. Hän epäilee Aimoa, joka kieltää olevansa hakkeri, mutta joka saa yhteyden tähän. Glacieria tarvitaan taistoon kaupungin suurinta ja vaikutusvaltaisinta yritystä Hopeaa vastaan. Hopea on lähes kaikkien kaupungin aikuisten työnantaja, joka on pakottanut työntekijät ostamaan osakkeitaan lainalla ja lyhentämään lainaa palkasta. Työntekijöillä on edessään vuosikausien velkaorjuus, josta ei pääse pois. Vaikka mestarihakkeri keksii monta konstia tilanteen korjaamiseen, ei mikään tunnu toimivan. Onko Hopean ylivalta mahdoton kumota?

Nicon huoneessa oli täydellinen viihdekeskus. Hänellä oli pelituoli ja kolme näyttöä, monivärinen, vanhanaikaisesti naksuva pelinäppis ja seinät täynnä pelijoukkueiden lippuja, kuvia ja viirejä.

”Voisitko selvittää, milloin teidän jääkaappia täydennetään?” Aimo pyysi Nicolta.

”Miksi?”

”Jotenkin drone viestii jääkaapille, että täältä tullaan. Glacieria kiinnostaisi vilkaista niiden välistä viestintää.”

Nico kertoi, ettei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tai jokin täydentää jääkaapin.

”Kai mä ajattelin, että äiti tekee sen niin kuin kainen muunkin,” hän sanoi ja lupasi tarkkailla asiaa. 

Kirja on monin tavoin ilahduttava. Ensinnäkin on aihe, hakkeroinnista ei taida olla muuta tarinakirjaa kuin tämä ja viime vuonna alkanut, vähän isommille suunnattu The Ghost Network -sarja. Tietokoneista ei muutenkaan ole paljoa tarinoita, ainakaan siitä näkökulmasta, että niillä on hyvä vaikutus.

Toiseksi kirjan alussa on käyttöohje. Kolmen pään kohdat pitää lukea kaikki, sillä niissä on tarinalle olennaista tietoa. Kahdella päällä merkatuissa luvuissa on hyödyllistä tietoa, mutta ne voi jättää väliin jos on tosi kiire lukea loppuun. Yhden pään luvuissa on taustatietoa, jonka voi ohittaa. Luin kirjan ensin kokonaan, ja toisella kertaa niin että luin vain kolmella päällä merkityt elintärkeät luvut. Jälkimmäisellä tavalla tarina oli ymmärrettävä, mutta vähän oli pikakelauksen tuntua kun puolet jäi pois. Eli suosittelen lukemaan kaiken, että tarinaan tulee koko syvyys ja kaikki sävyt.

Kolmantena on suorastaan nerokas idea: sivujen alalaidassa kulkee palkki, jolla voi seurata lukemisen edistymistä. Koko ajan näkee, onko lukenut kolmanneksen, puolet, lähes kaikki. Prosentteja ei ole, mutta palkki itsessään riittää.  

Josh Malerman: Lintuhäkki

 

Josh Malerman: Lintuhäkki

Englanninkielinen alkuteos Bird Box (2014)

Suomentanut J. Pekka Mäkelä

Karisto 2019

316 s.

Kauhu ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta yläkoulun ja lukion kirjavinkkausten myötä siihen on ollut "pakko" tutustua tarkemmin. Onneksi valikoimaa on laajasti saatavilla myös suomeksi, ja onneksi genren sisällä on vaihtelua. En ole zombimätön ystävä, sen sijaan psykologinen kauhu pitää otteessaan. 

Josh Malermanin esikoisromaani Lintuhäkki on pajatsonräjäyttäjä. Siitä on tehty elokuva, mitä en ihmettele lainkaan. Tarina on intensiivinen ja niin poikkeuksellinen, että sitä on luettava ahmien, on saatava tietää mihin kaikki johtaa. 

Kerran tämä oli oikein kiva talo oikein kivassa Detroitin esikaupungissa. Kerran se oli perheystävällinen ja turvallinen. Vain puolisen vuosikymmentä sitten kuka tahansa kiinteistönvälittäjä olisi esitellyt sitä ylpeänä. Tänä aamuna ikkunat on kuitenkin peitelty pahvi- ja puulevyillä. Hanoista ei tule vettä. Iso puinen ämpäri lojuu tiskipöydän ääressä. Se haisee väljähtyneeltä. Lapsille ei ole mitään kunnollisia leluja. Puutuolin palasista on väkerretty jotakin nukeiksi kelpaavaa, ja niihin on maalattu pieniä naamoja. Kaapit ovat tyhjillään, seinillä ei ole tauluja. Kaapeleita kulkee takaoven alta ensimmäisen kerroksen makuuhuoneisiin, missä vahvistimet varoittavat Malorieta ja lapsia kaikista ulkoa kuuluvista äänistä. Näin he kolme elävät. He eivät käy ulkona kuin pikaisesti. Silloin kun he käyvät, heillä on side silmillä. 

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen.

Hurjaa ja surullista. Mutta kun talon ulkopuolinen maailma ei ole turvallinen, on pysyteltävä sisältä. Vaara uhkaa kaikkia. Pelottavinta lienee se, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mikä vaara oikeastaan on. Suuri osa heistä, jotka ovat kulkeneet ulkona silmät avoinna - tai edes katsoneet ulos -, on kuollut. 

Malorie on menettänyt perheensä, joten hän lähtee kotoaan. Raskaana ja yksin ei ole vaihtoehtoja. Hän päätyy taloon, jossa jo asuu muutama henkilö. Eikä hän ole viimeinen saapuja. Lisäväki aiheuttaa hermojen kiristymistä. On pakko tehdä suunnitelmia, kuka majoittuu missäkin, kenen vuoro on kulloinkin hakea kaivosta vettä, kuka lähtee lähikaduille ja kauemmaskin etsimään ruokaa ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Viikot kuluvat, kuukaudet ja vuodetkin. Kun käy selväksi, että paha tulee koko ajan lähemmäs, Malorie pakkaa lapset veneeseen ja soutaa pois. Mutta onko missään paikkaa, jossa on turvallista olla?

Päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on vaikuttuminen. Luin kirjan jo ainakin kuukausi sitten, ehkä kaksikin, mutta yhä tarina nousee mieleeni aivan kuin olisin lukenut sen eilen. Se on alakuloinen, paikoin ahdistava, mutta siinä on myös lämpöä ja kauneutta. Pelkoa en tuntenut lukiessa, jännitystä kylläkin. Ehkä sen vuoksi lukemisessa oli vaikea pitää taukoa, tarina on vaan niin koukuttava. Henkilöhahmoista pidin, ja toivoin että kaikille kävisi hyvin. 

Ehkä häntä kosketti pelkkä putoava lehti.

Olisi niin helppo saada asia selville. Jos hän vain voisi avata silmänsä hetkeksi, hän näkisi olevansa yksin. Hän näkisi, että se oli pelkkä lehti. Ei muuta.

Mutta hän ei voi. 

Kauhukirjoissa minua kiinnostavat juuri tällaiset tarinat, missä paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Paha ei ole konkreettinen, vaan aistittava. Joku mikä vilahtaa silmänurkassa, tai joku minkä voi haistaa tai kuulla, tai joku minkä tietää olevan lukitun oven toisella puolella. Paha saa henkilöhahmojen elämän muuttumaan selviytymistaisteluksi mutta niin, että taistelusta ei tule taukoamaton verilöyly. Pidän siitä, että lukija haastetaan miettimään, mikä tarinassa on totta ja mikä hahmojen kuvitelmaa. Pidän myös siitä, että tapahtumat eivät ole liian outoja vaan lukiessa herää ajatus että voisiko tämä olla totta jonain päivänä. 

Lintuhäkki on luettu ainakin blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Yksi luku vielä... sekä Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 9, "kirjassa kohdataan pelkoja". Muita kohtia voisivat olla vaikkapa 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana" tai 45, "esikoiskirja".

Lastenkirjalauantai: Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja: professori Melesin merkilliset muistiinpanot

Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja: professori Melesin merkilliset muistiinpanot

Karisto 2020

32 s.

Oi miten ihanaa, Julia Savtchenkolta on ilmestynyt uusi kirja! Ja mikä parasta, kyseessä on kaveri Salaiselle sienikirjalle. Tällä kertaa tutkijana on ollut professori Melesi, jonka kadonnut kansio on vihdoin löytynyt. Ja mitä kaikkea kansiosta paljastuukaan! Puoliksi ötökät ovat tavallisia, mutta toinen puoli on jotain merkillistä. 

Krumeluurikärpänen

Calliphora trossulus

Tämä kärpäslaji on hyvin vähän muiden kärpästen kaltainen. Se ei voi sietää raatoja tai jätöksiä, vaan vaatii ravinnokseen vähintään kolmen ruokalajin illallisen tähteitä, kaikkein mieluiten marenkia. Ammattikokin valmistamana tietenkin. Yleinen, joskaan ei toivottu vieras hoveissa ja hienoissa ravintoloissa.

(…)

Lyhty-yököt

Acronicta lux

Lyhty-yökkösiä on miltei mahdoton erottaa tavallisista yököistä, sillä ne ovat hyvin samannäköisiä ja liikkuvat kumpikin yöaikaan. Viime yönä kohtasimme kuitenkin varmuudella lyhty-yökköjä! Kun tavalliset yököt pyrkivät pimeässä kohti valoa, lyhty-yököt kuljettavat itse valoa sinne, missä siitä on puutetta. Erityisesti niitä tavataan paikoissa, joissa jollakulla on mieli maassa.

Kohtasimme yöllä joen varressa kalastajan, joka istui törmällä murheissaan. Valtava kala oli tarttunut koukkuun, mutta kalastajan voimat eivät olleet riittäneet sen nostamiseksi joesta, ja lopulta kala oli vienyt mukanaan koko ongen. Joen varteen alkoi kerääntyä yökköjä, ja vaikka meillä oli mukanamme lyhty, ne eivät olleet sen valosta vähääkään kiinnostuneita. Ne kerääntyivät kalastajan ympärille ja alkoivat tuikkia himmeää, lohdullista valoa.

Kirja on fiktiivinen tietokirja, joka toimii sekä ideana että käytännössä. Näissä ötököissä on tuttuja piirteitä, mutta kuitenkin ne ovat yllätyksellisiä. Teksti on tarua, mutta siitä tulee olo, että se voisi olla totta. Sitä suorastaan toivoo, että se olisi totta. Että joskus jossakin olisi ollut tällaisia hyönteisiä, ehkä niitä on vieläkin jossain niin syrjäisessä kolkassa tai tiheässä kasvustossa, ettei niitä löydä, vaikka kuinka etsisi, että ne näyttäytyvät vain harvoille.

Kuvitus on todella kaunis, se on samaan aikaan herkkä ja vahva luoden sadunomaisen tunnelman. Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä lisää kirjoja, nämä ovat kertakaikkisen ihania. Salaiseen sienikirjaan ovat muuten ihastuneet myös opettajat, kun kerran olin opekokouksessa esittelemässä kivoja kirjoja.

 

Lastenkirjalauantai: Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kuvittanut Karoliina Pertamo

Karisto 2020

32 s. 

Suloinen Jaakko-poika seikkailee taas, tällä kertaa hän ei kerää sanoja vaan ilmeitä. Kaikki saa alkunsa siitä, kun äiti ja isä pitävät mykkäkoulua. Heillä on niin tyhmät ilmeet, että Jaakko päättää ottaa isän pikakameran ja lähteä keräämään hassuja ilmeitä. Niitä tuleekin paljon, ja yllättäviltäkin kohteilta. Vai osaisitko arvata, että mansikka voi ilmehtiä? 

Tai sorsa, tai kukka!

Puiston polun varrella kasvaa monenmoisia ja erivärisiä kukkia. En tiedä niiden nimiä. Sininen näyttää nurinpäin käännetyltä kupilta. Keltainen auringolta. Punaisen varressa on piikkejä, se on muistaakseni ruusu. Nätein on tuo pitkävartinen, jossa on monta valkoista lehteä ja keltainen keskusta. Kuin voisilmä isän keittämässä aamupuurossa. Nuuhkaisen kukkaa ja laskeudun sen vieteen: "Näytä minulle hassu ilme." Kukka huojuu kesätuulessa ja värisyttää lehtiään. 

Jaakko-kirjat ovat todellisia hyvän mielen kirjoja, joissa kuitenkin on vakava vivahdus pohjalla. Tässä ilmeiden keräys alkaa mykkäkoulusta, kun taas Kerro minulle kaunis sana lähtee ilkeistä sanoista ja riitelystä. Kirjojen alussa Jaakolla ei ole hyvä olla kotona, mutta ulkona hän kohtaa hauskoja asioita ja kotiin palatessaan hän kohtaa iloiset vanhemmat. Ulkona voi olla jännittäviä asioita, kuten iso skeittaava poika, mutta ne osoittautuvat lopulta ystävällisiksi. Ikävät asiat ja tunteet ovat ohimeneviä, kun ulkona kohdataan kaikkea kiinnostavaa josta tulee hyvä mieli. Kuvitus tukee osaltaan lämpimän tunnelman luomista, värimaailma on pirteä ja varsinkin eläimet on kuvattu melko hassuina.

Uskallan arvata, että emme ole vielä nähneet kaikkea, mitä Jaakko kerää. Seuraavaa osaa odotellessa!

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela: Kiivaat
Kansi: Laura Noponen
Karisto 2019
210 s.

Vakaumus kuulosti helposti särkyvältä astialta, perintöruukulta, jonka isä ojensi pojalleen ja äiti tyttärelleen. Minä olen nostanut ruukun ylimpään hyllyyn ja sulkenut sen lasioven sisään. Kymmenen vuotta se on kerännyt pölyä. Jos lapsia joskus tulee, lukitsen oven.

1950-luvun puolivälissä Salme Laine kirjoittaa kirjettä rouva Kiviaholle, nuoruudenrakastettunsa Toivon vaimolle. Hän palaa kirjeessään reilun vuosikymmenen taakse, aikaan jolloin hän oli Salme Kiivas, nuori sodanvastustaja. Pieni tamperelainen ryhmittymä halusi toimia, halusi ajaa saksalaiset pois maasta. Lentolehtisillä ja sabotaasilla he kokivat vaikuttavansa asioiden kulkuun. He uskoivat itseensä ja vasemmistolaiseen aatteseensa, luottivat tulevaisuuteen. 

Vuonna 1942 oli aikaa myös rakkaudelle ja ystävyydelle, vaikka ne olivatkin sodan ja aatteen kuorruttamia. Ei oikein voinut elää hetkessä, ei suunnitella tulevaisuutta pitkälle - koko ajan oli vaarana jäädä kiinni. Sodan jälkeen nuorten tiet erosivat, eikä kunnollista yhteyttä koskaan enää löytynyt. Salme ei kuitenkaan ole katkera; asiat nyt vaan menivät niin. Mitään hän ei kadu.

Hiivin lähemmäs. Eläimen viikset väpättivät ja se päästi lähelle, katsoi minua hetken uteliaasti ja vahti muruaan, etten vain varastaisi sitä. 

"Osaatko neuvoa, kuinka täältä pääsisi pakoon?" 

Kun yritin maanitella hiirtä syliini, se ärhäkästi puraisi sormeani ja kipitti sitten seinänkoloon piiloon. 

Pieni jyrsijä teki päätöksen puolestani.

Vaikka ne uhkaisivat millä, pitäisin pintani. 

Ja pidinkin.

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, en tiedä miksi. Pidin lukemastani todella paljon, pidin siitä että sota-ajan keskelle on saatu myös iloisia hetkiä. Pidin siitä, että raakuuksista puhutaan viitteenomaisesti, niitä ei paiskata lukijan naamalle vaan annetaan tilaa mielikuvitukselle. Pidin kauniista kielestä ja monista yksityiskohdista joissa viivähtää. 

En tiedä, paljonko lukukokemukseen vaikuttaa se, että olen kotoisin Tampereen läheltä ja kolmen vuoden taukoa lukuunottamatta olen aina asunut Pirkanmaalla. Tampereella olen asunut yhteensä kymmenisen vuotta. Pispala ja Kalevankangas ovat tuttuja paikkoja - puhumattakaan siitä että nyt asun Satamakadulla! On helppo kuvitella Ratinan kenttä ilman stadionia, olen kävellyt keskustasta Lielahteen... Lukiessa oli siis myös kotoisa olo, vaikka tapahtumat ja aikakausi ovat varsin kaukana omasta elämästäni. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Kiivaat kohtaan 41, "kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Sota sinänsä ei kiinnosta, mutta kiinnostaa se miten ja miksi ihmiset päätyivät tekemään erilaisia valintoja, miten ystävistä saattoi tulla vihollisia nopeastikin. Toisaalta myös sota-arjen yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen ja välittäminen olisivat kokemisen arvoinen asia. 1950-luvussa kiinnostaa se, miten elämä oli rakennettu sodan jälkeen. Kuinka paljon omat ja muiden teot painoivat, vai annettiinko niiden olla ja jatkettiin eteenpäin.

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.  

Kirja on luettu myön muun muassa blogeissa Kirjahilla, Sinimarjan matkassa ja Anun ihmeelliset matkat.

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus
Englanninkielinen alkuteos The Feather Thief: Beauty, Obsession, and the Natural History Heist of the Century (2018)
Suomentanut Tero Valkonen
Karisto 2019
355 s.

Kirk Wallace Johnson on tehnyt pitkän päivätyön pakolaisia auttavassa järjestössä. Raskaan työn vastapainoksi hän perhokalastaa. Eräällä kalastusreissulla hän kuulee oppaaltaan kummallisen  tarinan, joka jää vaivaamaan häntä. Miksi huippulahjakas viulisti Edwin Rist murtautui Tring-museoon ja varasti sieltä runsaasti lintuja? Mitä linnuille sen jälkeen tapahtui? Johnson lähtee seuraamaan Ristin jälkiä tämän lapsuudesta lähtien, pyrkien selvittämään mikä ajoi nuorukaisen tekemään rikoksen.

Selvitystyö vie vuosia, eikä kaikkea saada siltikään selville. Osittain syynä on ihmisten haluttomuus puhua aiheesta. Ryöstö tapahtui vuonna 2009, joten moni haluaa unohtaa sen ja kaiken siihen liittyvän. Koska Rist aikanaan tunnusti tekonsa, ei poliisilla eikä museolla oltu halukkaita penkomaan asiaa perinpohjin, eikä aiheeseen haluta palata. Wallace on kuitenkin sinnikäs ja onnistuu saamaan kokonaiskuvaan selkeyttä.

Hän veti toisen alustan esiin sydän pamppaillen. Tyhjä. Ja kolmannen. Tyhjä. Takakulmasta löytyi yksi näkymättömiin jäänyt aikuinen koiras, mutta sitä lukuun ottamatta jäljellä oli vain nuoria koiraita, joille ei ollut vielä kasvanut kirsikanoransseja rintahöyheniä. 

Talossa tehtiin täyshälytys, ja koko henkilökunta alkoi selvitellä, oliko muutakin varastettu. Intendentit tarkistivat läheisten kaapistojen kotingatilanteen ja totesivat, että kirkasväristen lintujen sijaan vetolaatikot olivat täynnä tyhjää. Kymmeniä sinikotingoja oli kadonnut. Trogonien kaapistosta ei löytynyt ryhmän yhtä edustajaa, mayaketsaalia. He alkoivat selvitellä myös paratiisilintujen tilannetta ja joutuivat toteamaan, että niitä oli kadonnut kymmenittäin, viisi Wallacen keräämää mukaan lukien. Vain vaatimattoman näköiset naaraat oli jätetty. 

He soittivat Hertforshiren poliisille ilmoittaakseen, että särkyneen ikkunan tapaus piti ottaa uudelleen käsittelyyn.

Pidin kirjasta valtavan paljon puoliväliin asti. Alussa kerrotaan paratiisilintujen ja muiden historiasta, palataan ajassa takaisin 1800-luvulle jolloin Alfred Russell Wallace keräsi valtavan määrän näytteitä niin linnuista kuin hyönteisistä. Hän oli kiinnostunut evoluutiosta, ja on melkeinpä sattumaa että hänen sijastaan Darwin on saanut mainetta ja kunniaa. Wallacen nimi kertonee paljon luonnontieteilijöille mutta vähemmän tavallisille kansalaisille. 

Ristin elämä on sekin kiinnostavaa luettavaa. Sattumalta kiinnostuksen kohteeksi tullut perhojen sidonta, josta sitten tulikin pakkomielle. Ryöstön suunnittelu, toteutus ja sitä seurannut aika on kuvattu kuin hyvässä dekkarissa. 

Jonkinmoinen lässähdys tulee siinä vaiheessa, kun tapaus selviää. Mukana on paljon kummallisia käänteitä, jotka jättävät minulle hämmentyneen olon. Että näinkö se sitten meni? Hiukan outo olo jää myös Johnsonin vimmaisesta tarpeesta selvittää kadonneiden lintujen kohtalo. Että hän jaksaa uhrata vuosia aikaansa, tuhansia jonsei kymmeniätuhansia dollareita rahaa lentomatkoihin, jaksaa seuloa nettisivuja kaivellen esiin niiltä poistettuja keskusteluja, jaksaa lukea tuhansia sivuja printattua tekstiä yhä uudelleen löytääkseen jonkin pienen aiemmin huomaamattoman vihjeen. Vähän pelottavaa, ehkä.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 39, "ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja". Tästä välittyy ikävä kyllä ihmisten piittaamattomuus eläimistä ja luonnosta, valtava itsekkyys jonka vuoksi uhanalaiset eläimet kuolevat. Kyllähän tämä laittaa miettimään, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu. On juu hienoja perhoja, mutta eikö riitä että niitä voi tehdä yleisesti esiintyvien lintujen värjätyistä höyhenistä? Miksi tarvii ajaa harvinaisia lajeja sukupuuttoon, vain jotta voi sitoa kauniita värikkäitä perhoja? Toisaalta kysymystä voi miettiä myös muiden harrastusten kautta. Entäpä kirjaihmiset? Jos saisit haltuusi harvinaisen käsikirjoituksen tai ensipainoksen, mitä tekisit? Veisitkö sen museoon, soittaisitko poliisille ja kysyisit onko tällainen varastettu jostain, vai pitäisitkö esineen piilossa itselläsi?  

Samalla se herättää miettimään museoasiaa yleensä. Muistatko, onko 10 vuotta sitten lehdissä uutisoitu lintuvarkaudesta tai Ristin oikeudenkäynnistä? Minulla ei ole mitään muistikuvia. Jos kyseessä olisi ollut maalaus, tilanne voisi olla toinen. Maailma arvottaa museoesineistöä eri tavoin, niin se vain on. Luonnon (ja ihmisen) historiaa ei pidetä yhtä kiinnostavana kuin maalaustaidetta. Se on toisaalta harmi. Onneksi silloin tällöin ilmestyy kirja tai kirjoja, jotka herättävät huomiota ainakin hetkeksi. Tämän kirjan kuvaliite houkuttelee etsimään lisää tietoa siinä mainituista lajeista ja henkilöistä.

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Karisto 2019
32 s.

Jaakon pää on poksahtamassa. Syy on kauhea: hänen päässään on hirmuisen paljon rumia sanoja. Pää on täyttynyt rumista sanoista, koska koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät niitä koko ajan lisää eivätkä huomaa ollenkaan, mitä Jaakolle on tapahtumassa. Mutta Jaakko on tomera tapaus, hän lähtee ulos keräämään kauniita sanoja. 

Hän kyselee tutuilta ja tuntemattomilta, ja jokainen antaa hänelle kauniin sanan. Hän kerää ne rasiaan, välillä kerraten mitä hänellä jo on. Jotkut sanat kuulostavat rumilta, mutta tärkeintä on että ne ovat sanojansa mielestä kauniita. Niinhän sitä sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, tässä tapauksessa kuulijan korvassa. Lopulta Jaakko palaa kotiin ja vapauttaa kauniit sanat sinne. 

"Arsenal", mies ähkäisee, nappaa pallon kainaloonsa ja on jo takaisin kentällä. 

Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan.

Lukija saa pohtia omia rumia ja kauniita sanojaan. Yksi Jaakon kokoelman sanoista on kevytviili, itse en olisi keksinyt sitä ehkä sadan ensimmäisen sanan joukossa, mutta se ehkä johtuu siitä että en pidä viilin mausta. Sen sijaan pidän sanoista hulavanne, pähkinäpensas, kumkvatti ja kolmiloikka.

Kerro minulle kaunis sana on haikeankaunis tarina kauniissa paketissa. On hiukan surullista, kuinka kauan Jaakko kulkee ulkona ennen kuin kukaan tajuaa että hän on liikkeellä yksin. Kuitenkaan tarina ei ole synkkä eikä aikuislukija ehdi huolestua. Karoliina Pertamon kuvitus virittää hienosti sanojen ja kirjainten maailmaan.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017
176 s.

Mitä ihmetttä! Kirja, jonka päätapahtumapaikka on kirjastoauto! Mikä mainio idea :D Kesä kasiysi kiinnosti jo katalogia selatessa, tietysti sekä kirjastotädin ammattini kautta että siksi, että lapsuudessani kirjastoautolla oli iso merkitys. Keskiviikkoisin puoli kuudelta oli viikon kohokohta :) Hauska sinänsä, että tuon kirjastoauton täti on nykyään pääkirjastossa työkaverinani. 

No niin, asiaan. Kesä kasiysi kertoo topakasta Katista, kirjastoauton kuljettajasta. Työparinaan hänellä on Mika. Reilu kolmekymppinen Kati on huolissaan, koska pari vuotta nuorempi Mika ei ole seurustellut ainakaan vuoteen. Siispä Kati päättää hommata Mikalle morsiamen. Kirjastoauton asiakkaissa on potentiaalisia naisystäviä Mikalle, ja koska tämä itse ei vaikuta huomaavan näitä on Katin puututtava asiaan. 

Tapahtumat alkavat edetä vauhdilla, joskaan ei ihan Katin suunnittelemalla tavalla, kun hän saa loistavan idean festarimatkasta. Ystävänsä Marin kanssa he ovat lähdössä festareille, jossa esiintyy Katin ykkössuosikki Modern Talking. Miksi mennä kaksin, kun voi vuokrata bussin ja kutsua mukaan niin työkavereita, kirjastoauton asiakkaita kuin äskettäin tavatun kivan miehen! Bussin vuokraaminen menee mönkään, joten Kati keksii "lainata" kirjastoautoa - eihän sitä kukaan viikonloppuna tarvitse! Kamppeet kasaan ja menoksi - kesäinen Suomi maanteineen näyttäköön parhaat puolensa.

Mietin omaa listaani, onko se turha, kissaakaan kiinnosta? Ehkä se kiinnostaa kissaani Laura Branigania, jos se saa syödä silakoita kun luen listaa ääneen.

Joskus kun ravintolassa liian humalainen mies kysyy, että olenko yksineläjä, vastaan muitta mutkitta että en ole. Jätän vain kertomatta, että elämänkumppanini on kissa. Oikeasti se ei ole kumppani, vaan pomo ja soveltaa pavlovilaista teoriaa. Jos annan kissalle lempiruokaa, se ei nau'u kuuluvasti kun katson Konnankoukkuja kahdelle, jos puhdistan hiekkalaatikon nopeasti, kissa ei kuoputa raivokkaasti hiekkoja ympäri kylpyhuonetta. Olen oppivainen eläin, joten nämä asiat eivät tuota ongelmia. Enää.

Neljä kohtaa listasta on täytetty, kuusi puuttuu. Eipä aikaakaan, kun saan myös ne täytettyä, filosofit voisivat sanoa sitä elämänhallinnaksi. En tosin ole varma, mitä Esa Saarinen sanoisi. 

Mika palaa autolle ja laskee varatut takaisin tiskille.

- Radiossa puhuttiin, että yhdeksänkymmentäluku ei tule olemaan yhtä kevyt kuin kahdeksankymmentäluku, Mika sanoo.

- Jonninjoutavaa löpinää.

- Miten niin?

- Siitä tulee kevyempi! Mutta laita ihmeessä listaasi, että löydät naisen kahdeksankymmentäluvulla, sanon ja nostan kytkimen.

- Tuskinpa, jäljellä ei ole puolta vuottakaan.

- Sehän on ikuisuus. Kissan iässä ehkä viisi vuotta.

En paljasta Mikalle, että hän tulee löytämään (avustuksellani) naisystävän pikemmin kuin arvaakaan. Pistän suunnitelmani toimeen tuossa tuokiossa. 

Iso plussa siitä, miten kirjaston henkilökuntaa on kuvattu! Mukana on mies, kirjastosetä, joita on ollut yleisissä kirjastoissa maailman sivu mutta jotka eivät juuri koskaan pääse esiin. Korkeintaan miehiä on salaliittoteorioita vilisevissä jännäreissä, joissa he hallitsevat Oxfordia tai muuta vastaavaa tieteellistä kirjastoa. Kirjastotädit ovat kirjoissa yleensä eläkeikää lähestyviä nutturapäitä, jotka pukeutuvat tummanruskeaan hameeseen ja vaaleanruskeaan paitaan, ja joiden ainoa tehtävä on hyssytellä asiakkaita olemaan hiljaa. Kati on täyden kympin kirjastotäti, suorapuheinen ja toimelias! 

Kesä kasiysi on hauskaa luettavaa. Kevyttä, mutta ei silkkaa hömppää, kommelluksien sävyttämää, humoristista sekä Katin ajatuksissa että henkilöhahmojen puheessa. Toimii mahtavasti kesäkirjana mutta myös talviaikana. Mahtava nostalgiapläjäys heille, joille kirjastoauto oli joskus iso osa elämää, ja kurkistus kulisseihin heille joille kirjasto sekä kirjastoauto ovat edelleen tärkeitä piipahduspaikkoja. 

Jos jotain kritisoin niin sivumäärää, tätä olisi lukenut mielellään vaikka satakunta sivua lisää. :) 

Tämän ovat lukeneet myös Krista, Jonna, Syksyn lehti, Luetut kirjat, Jonna ja Kaikkea kirjasta.

Helmet-lukuhaasteessa saan tämän kohtaa "kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Ennen festarimatkaa auto kurvailee nääs Tampereella. 

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017
310 s.

Timo Saarto on itselleni uusi kirjailija. Nimenä tietysti tuttu mutta kirjoja en ole lukenut. Kuoleman kuukausi on Saarron kolmas teos, mutta kirjat ovat "yksittäiskappaleita" eivätkä sarjaa, joten ei väliä missä järjestyksessä ne lukee. Eikös ole ihan hyvä aloittaa kolmannesta, niin on jo valmiina pari eikä tarvi odotella niiden ilmestymistä?

Kuoleman kuukausi sijoittuu itsenäistyvän Suomen aikaan, marraskuuhun 1917. Kuukauden aikana tapahtuu monenlaista kuohuntaa niin yhteiskunnassa kuin yksittäisten ihmisten kesken. Poliittiset tapahtumat, yleislakko ja nurkan takana odottava sisällissota heijastuvat henkilöiden arkeen. Elämä on epävarmaa, kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Ja sitten on heitä, joiden elämä päättyy kesken. Pikkupoika löytää ruumiin, ja paikalle sopivasti osuva miliisi Leo Waara tarttuu toimeen. Vasta puoli vuotta miliisinä toiminut Waara on tarkkasilmäinen, ja ehtii tehdä havaintoja ennen kuin etsivä osasto komentaa hänet syrjään. Hän on varma siitä, että tapaus ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin mitä etsivät ajattelevat. Samaan aikaan toisaalla etsivän osaston virasta erotettu poliisi Anders Autio lähtee selvittämään kollegansa kuolemaa. Oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Kaksi eri tapahtumalinjaa vyöryy liikkeelle ja lähestyy vääjäämättä toisiaan. 

Kaasutehdas oli viime ajat toiminut venäläisten tykkimiesten majoitustilana. Heidät oli vastikään siirretty muualle, ja laitapuolen kulkijat olivat ottaneet paikan omakseen. Anders mietti mitä kaikkea hän tulisi sisällä kohtaamaan. Samalla hän ihmetteli mikä oli vetänyt Rolf Tiaisen tehtaalle.

Lähestyvät askeleet narskuivat pihasoralla. Anders vetäytyi nurkan taakse. Sarana vingahti. Anders kurkisti mutta ehti nähdä vain tummanvihreän päällystakin selkämyksen ennen kuin ovi sulkeutui. Hän hiipi ikkunan luo ja huomasi valon häilähtävän sisällä. Sitten tuli taas pimeää.

Ovi ei ollut lukossa. Anders avasi sen varovasti ja astui sisälle halliin, johon tihkui heikkoa valoa korkeista ikkunoista. Osa ruuduista oli särjetty. Lasinsirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Tuuli huokaili vaimeasti työntyessään sisälle hylättyyn tehtaaseen.

Saarto kirjoittaa asioista yksityiskohtaisesti, kuitenkaan hukuttamatta lukijaa pikkuseikkoihin. Ihmisten, ympäristön ja tapahtumien kuvaus on tarkkaa, ja ainakin minun mielelleni hyvin visuaalista. Pääni sisällä näin itseni kulkemassa Helsingin kaduilla, varjoissa, hevosvaunuissa, väkijoukossa...Välillä unohdin lukevani dekkaria vaikka kaikki kerrottu liittyykin kuolemantapauksiin tavalla tai toisella. 

Erityisen paljon pidin Leo Waaran hahmosta. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole saanut opastusta rikosten ratkaisuun. Hän on epävarma itsestään ja osaamisestaan niin muiden miliisien, kuulusteltavien kuin tavallisten kansalaisten edessä. Samalla hän on kiukkuinen itselleen epävarmuudestaan. Hyvät kommentit ja erilaiset toimintatavat tulevat mieleen liian myöhään, tilanteen jo mentyä ohi. Silti hän uskaltaa luottaa itseensä, ja jatkaa tapahtuman selvittelyä senkin jälkeen kun etsivä osasto on tehnyt pidätyksen. Varsin sympaattinen hahmo siis! 

Se mikä myös nousee vahvasti esiin, on tarinan yhtenäisyys. Isot tapahtumat ja yksittäiset sanat ovat kaikki toisiinsa limittyviä, ja ennen kaikkea uskottavia. Historialliset faktat taustoittavat tarinaa mainiosti. Lukeminen on toisinaan sekä jännittävää että hauskaa samaan aikaan. Takaa-ajot ovat aina hurjia, mutta entä kun miliisillä on aseen sijasta käytössään vihellyspilli? Tai kun karski, tilanteen jämäkästi haltuunsa ottava mies kuvataan "kahden tikun väliin nostettuna rasvapallona"? Voiko lukija olla ilahtumatta tunnelmankevennyksistä? Minä en. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa sekä Tarua ja totta. Helmet-lukuhaasteessa se menee kohtaan "tarinassa selvitetään rikos".

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.

Nostan kasvoni peiliin, vaikka itseään on kaikkein vaikeinta katsoa. Peilissä kaikki on avoinna, suojattomana niin kuin sanat, jotka lausuu yön hiljaisuudessa silloin, kun luulee, ettei kukaan kuuntele.

Mila Teräksen Jäljet on tai oli minulla yksi kirjakevään odotetuimmista, eikä suotta. Loppuvaiheessa harmittelin kun kirjasta on varaus ja joudun palauttamaan sen kirjastoon; olisin halunnut lukea hitaammin, nauttia jokaisesta sanasta. Eipä silti, olen vakuuttunut siitä että tämä on yksi niistä kirjoista, jotka luen uudelleen ja uudelleen.

Jäljet on koskettava, häikäisevän ja riipaisevan kaunis tarina Helene Schjerfbeckistä. Kertomus alkaa vuodesta 1945, Saltsjöbadenista, jossa ikääntynyt taiteilijatar elää sotaa paossa. Hän  käy mielessään keskustelua kollegansa Helena Westermarckin kanssa, muistellen pitkää elämäänsä. Saltsjöbadenista hypätään lapsuuteen 1860-luvulle, josta hivuttaudutaan läpi vuosikymmenien, läpi sairauksien ja kylmän ja nälän, kuljetaan tie taideopiskelijasta taiteilijaksi, koetaan rakkautta ja syvää ystävyyttä mutta myös pelkoa ja katkeruutta, Ollaan Helsingissä tai Hyvinkäällä, Pariisissa tai Bretagnessa, St. Ivesissä, missä milloinkin... Aina välillä piipahdetaan vuodessa 1945, josta käsin Schjerbeck tutkailee mennyttä ja toisaalta ennakoi mitä lukijalle seuraavaksi kerrotaan.

Punnitsen miestä katseellani. Hänen olemuksensa vaikuttaa vilpittömältä kuin mänty tai sininen taivas tänään, ja niin minä räpäytän silmiäni:

- Mutta voisimmehan katsoa, onko salkussani edes jokunen luonnos.

Hitain liikkein alan hakea töitäni, myös niitä maalauksiani, jotka kiertävät huonettani seinään päin käännettyinä.

Onpa niitä kertynyt. Hiljaisia hyräilyjä, huomautuksia, äkillisiä parkaisuja. Kuvien virta on ollut katkeamaton. Mutta kukapa töitäni olisi kaivannutkaan, ymmärtänyt kaikkia merkillisiä sävelmiäni. Kotiin on jäänyt kaikki se, mitä en ole lähettänyt Taideyhdistyksen arpajaisiin tai jättänyt Kahlrothille myytäväksi.

Herra Stenmanin katse siirtyy hiljaa taulusta toiseen. Onko hän pettynyt? Ehkä hänen uskonsa minuun hiipuu - 

Nyt hän ainakin näkee, mitä roskaa työni ovat!

- Ei teidän ole pakko ottaa mitään, sanon. - Ehkä niin olisi viisaampikin. 

- Mutta nämähän ovat aivan lumoavia! Stenman hengähtää. - Näyttäkää lisää. Neiti, teidän täytyy näyttää minulle lisää.

Käännän esiin Halkopojan. Maalasin sitä lähes kaksi vuotta enkä sittenkään saanut esiin sitä, mitä etsin.

Aivan lumoava on myös tämä kirja. Teräs kirjoittaa huikean kaunista kieltä, hiottua, viipyilevää. Se maalaa eteemme niin hailakoita kuin värikylläisiä maisemia ja ihmisiä. Jokainen sana on punnittu, paikallaan. Yhtä taidokkaasti on myös jätetty kertomatta asioita, jätetty väliin vuosia, annettu lukijan mielikuvitukselle tilaa. Helposti tästä olisi varmasti saanut 500-sivuisen järkäleen, mutta parempi näin. 

Olen aiemmin todennut Raija Orasen Ackte!-kirjan kohdalla, että on aina riski kirjoittaa fiktiivistä tarinaa todellisesta henkilöstä. Oranen onnistui, ja niin tekee Teräskin. Jostain syystä olin kuitenkin  jo etukäteen varma, että Jäljet on loistava kirja. Aloitin lukemisen luottavaisena, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että meneekö kuvani Schjerfbeckistä pilalle. Ei mennyt, ja ilokseni voin todeta olleeni oikeassa. Jäljet on loistava, siinä toimii ihan kaikki.  

Repäisen kuvan paikoiltaan. Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.

Ehkä minun pitäisi kuolla kokonaan, pudota maahan kuin kuihtunut lehti, kadota hiljaa niin kuin lintu metsässä.

Kaikki on niin epävarmaa, elinpäivät varsinkin.

Suussani on alkanut maistua syksy.

Muutama muukin bloggaaja on ehtinyt lukea kirjan, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Jane sekä Tea. Linja on selvä, kaikki ovat lumoutuneet!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "toisen taideteoksen inspiroima kirja". Lähtölaukaus kirjalle on ollut Schjerfbeckin omakuva, jonka Teräs näki vuonna 2012. Voi onni, onni että hän kävi katsomassa juuri tuon näyttelyn!

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua
Karisto 2016
215 s.

Jukka-Pekka Palviainen on yksi niistä, kenen nuortenkirjoja on aina ilo lukea. Hän kirjoittaa tavallisista nuorista aidosti, rehellisesti. Kirjoissa ei ole mitään laskelmoitua tai päälle liimattua. Niissä on poikkeuksetta keskiössä vahva tarina, jossa vaikeitakin asioita käsitellään lämmöllä ja paikoin huumorin avulla.

Sellainen kirja on myös tämän kevään uutuus, Tarpeeksi reilua. Kolmen nuoren – kahden pojan ja yhden tytön - ystäväpiiri saa elokuvaprojektin myötä mukaan neljännen jäsenen. Kuvankauniin Jasminen mukaantulo muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja pikkuhiljaa tasapaino järkkyy.  

Filmihullut Arttu ja Koponen tekevät elokuvaa, jolla osallistuvat lyhytelokuvakilpailuun. Mukana on tietenkin Jossu, joka musiikillisesti lahjakkaana tekee elokuvan äänimaailman. Hän myös näyttelee Koposen kanssa. Kun pojat pyytävät mukaan myös Jasminen, leffalle on luvassa loistava tulevaisuus. Porukka ideoi yhdessä, kuvaa yhdessä. Mutta jännitteet kasvavat vähitellen. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ei ollenkaan viaton tilanne herkässä teini-iässä. Kuvausmatka entiselle varuskuntasaarelle osoittautuu yllätykselliseksi, jopa vaaralliseksi. Sillä reissulla nuorille paljastuu toisistaan asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan. Pinta on pintaa, ja sen alla voi olla melkein mitä tahansa.  

Taivas ja meri ovat yhtä ja samaa mustansävyä. Venesatamassa palaa lyhtyjä. Yhdessä veneessäkin on valo sisällä. Taivaalla tähtiä ja kuu, jonka katseessa on lämpöä. Kolme nuorta istuu pienen moottoriveneen keskiosassa toppavaatteissa ja vilttien alla kiinni toisissaan. Neljäs istuu veneen perässä ja ohjaa venettä hitaasti, jotta he eivät kastuisi. 

Arttu ajattelee, että he näyttävät varmaan jotenkin aavemaisilta lipuessaan tummissa vaatteissaan ulos venesatamasta. Kuin neljä zombieta lähdössä suorittamaan salaista tehtävää. 

Arttu haluaisi vetää poikien välissä istuvan Jossun kiinni itseensä, sillä hänen on vieläkin kylmä. Hän pelkää kuitenkin, että Jasmine tulkitsisi sen jotenkin väärin. 

"Täällä on kylmä ku pingviinin hanurissa", Arttu vaikertaa. 

Jossu siirtyy lähemmäs Arttua. Se kiertää viltin alla kätensä Artun ympärille. Lämpö alkaa levitä Artunkin ruumiiseen. Arttu ei uskalla katsoa taakseen, näkeekö Jasmine, mitä tapahtuu. 

Kirjan paras anti on sen realistisuus, läheinen kosketuspinta oikeastaan kenen tahansa nuoren elämään. Tapahtuu asioita, joita voi sattua oikeasti, itselle, kaverille, rinnakkaisluokkalaiselle. 

Jotkut tapahtumista tuntuvat vähän irrallisilta, esimerkiksi Jasminen kohtaaminen Joren kanssa. Tärkeitä juttuja siinäkin, mutta tapaus tuntui yksittäiseltä ja tarinan kokonaisuuden kannalta ei niin olennaiselta. 

Välillä tuli olo että nyt mennään pikakelauksella. Olisin mieluusti lukenut lisää, etenkin ikävämpien asioiden taustoista. Nyt tuntuu siltä että niiden syyt kuitataan parilla lauseella. Toisaalta, minulle ei ole ongelma lukea vaikka 500-sivuista kirjaa mutta nuorille saattaa olla! :)  

Pidän erityisen hyvänä sitä, että kirjassa on saatu kohtalaiseen sivumäärään - väljällä fontilla ja kapealla palstalla – ujutettua monta nykynuorten elämän kipupistettä. On aina ajankohtaisia aiheita sekä nykyhetkelle tyypillisiä tilanteita. Monen lukijan lienee helppoa löytää lempihahmo ja samastumiskohde. Etenkin kun ongelmien vastapainona on myös yhtä ikuisia mutta iloisia teemoja kuten ystävyys, anteeksianto ja usko tulevaisuuteen. 

Lukemisesta tuli lohdullinen olo. Vaikka on vaikeaa, ajaudutaan ongelmiin tai tehdään vääryyksiä niin mikään ei ole ylitsepääsemätöntä vaan kaikki hoituu kyllä, tavalla tai toisella. Vaikka ongelmia on niin kaveria ei jätetä ja anteeksi annetaan.  

Tarpeeksi reilua on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Lastenkirjahyllyssä.