Uketsu: Strange Pictures

 

Uketsu: Strange Pictures

Japaninkielinen alkuteos HENNA E (2022)

Englanniksi kääntänyt Jim Rion 

Pushkin Press 2025

238 s. 

Neljä kertomusta, neljän henkilön piirtämiä kuvia. Aluksi kuvat näyttävät tavallisilta, mutta kun joku kertomuksen hahmoista alkaa tutkia niitä tarkemmin niin niistä alkaa paljastua mitä oudoimpia asioita. Hyvin häiritseviä. Usein kuvien tulkitseminen kestää pitkään, pahimmillaan jopa vuosia. Kuvien vihjeitä tulkitsemalla tarinoiden hahmot pääsevät kuolemantapausten jäljille. 

Jokainen kertomus on oma tarinansa, mutta niissä on lanka joka sitoo ne toisiinsa. Vaikka aikajana on pitkä ja kertomukset keskenään hyvinkin erilaisia, kuviosta muodostuu lopulta selkeä. 

She compared her picture and Yuta's and noticed a small difference. 

The black and grey crayon weren't smudged in Yuta's picture. 

The section that had been scribbled out in grey still had clean black lines. The grey scribbles were so forceful that any lines underneath it should certainly have been smudged and smeared. Why were the lines so clean? 

Ms Haruoka sat deep in her thought for a time, then suddenly arrived at the very simple answer. 

'Of course. He must have drawn the building afterwards.'

Yuta hadn's scribbled out any part of the apartment building in grey. First, he had scribbled out a section of paper, and then drawn the building over it. The black lines went over the grey. That explained the lack of smearing. But then...

'Why did he do it at all?'

Huu, tämä oli kyllä todella jännittävää luettavaa! Vaikka lukija tietää tiettyjen hahmojen kuolleen, on silti todella koukuttavaa lukea tapahtumien taustojen selviämistä vähän kerrassaan, joskus äärimmäisin pienin askelin. Piirustuksia tulkitsevat hahmot ovat välillä turhautuneita, kunnes he saavat yhä uudelleen oivalluksia jotka vievät selvitystyötä eteenpäin. Piirustuksista paljastuu asioita, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen niin henkilöhahmot kuin lukijan. 

Japanilainen kulttuuri jää vähälle huomiolle, niin paljon keskitytään tulkitsemaan piirustuksia ja pähkäilemään mitä on tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua. Joitakin yksittäisiä tilanteita ja lauseita on, mutta hiukan enemmän olisi voinut olla ilman jännitteen särkymistä. 

Kirja on tulossa suomeksi kesällä nimellä Outoja kuvia, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Laitoin kirjastovaraukseen Uketsun toisen kirjan, joka on englanniksi nimeltään Strange Houses. Todennäköisesti luen myös kolmannen nimeltä Strange Buildings. Ehdottomasti virkistävää että tämä suomennetaan, on vähän erilaista kuin viime vuosina ilmestyneet kahvilat ja valokuvaamot ja kirjakaupat ja mitä niitä nyt onkaan.

Naurattaa Uketsun kirjojen alkuperäiset nimet, olen Henna ja ennen naimisiinmenoani sukunimeni alkoi e-kirjaimella :D Muut englanniksi käännetyt ovat kirjastotietokannan mukaan japaniksi Henna ie ja Henna ie 2. Tosin googlaamalla löysin englanninkielisiä sivuja joissa tämä oli nimellä Hennae tai Hen na e. Itse kirjoitin isolla, koska niin se on kirjaan painettu. 

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen", kirjastotietokannan mukaan on sekä jännitystä että kauhua. Vuoden 2025 Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä". Lisäksi laitan Kirja joka maasta -haasteeseeni Japanin, kas että sitä ei siellä vielä ollut. 

Josh Malerman: Lintuhäkki

 

Josh Malerman: Lintuhäkki

Englanninkielinen alkuteos Bird Box (2014)

Suomentanut J. Pekka Mäkelä

Karisto 2019

316 s.

Kauhu ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta yläkoulun ja lukion kirjavinkkausten myötä siihen on ollut "pakko" tutustua tarkemmin. Onneksi valikoimaa on laajasti saatavilla myös suomeksi, ja onneksi genren sisällä on vaihtelua. En ole zombimätön ystävä, sen sijaan psykologinen kauhu pitää otteessaan. 

Josh Malermanin esikoisromaani Lintuhäkki on pajatsonräjäyttäjä. Siitä on tehty elokuva, mitä en ihmettele lainkaan. Tarina on intensiivinen ja niin poikkeuksellinen, että sitä on luettava ahmien, on saatava tietää mihin kaikki johtaa. 

Kerran tämä oli oikein kiva talo oikein kivassa Detroitin esikaupungissa. Kerran se oli perheystävällinen ja turvallinen. Vain puolisen vuosikymmentä sitten kuka tahansa kiinteistönvälittäjä olisi esitellyt sitä ylpeänä. Tänä aamuna ikkunat on kuitenkin peitelty pahvi- ja puulevyillä. Hanoista ei tule vettä. Iso puinen ämpäri lojuu tiskipöydän ääressä. Se haisee väljähtyneeltä. Lapsille ei ole mitään kunnollisia leluja. Puutuolin palasista on väkerretty jotakin nukeiksi kelpaavaa, ja niihin on maalattu pieniä naamoja. Kaapit ovat tyhjillään, seinillä ei ole tauluja. Kaapeleita kulkee takaoven alta ensimmäisen kerroksen makuuhuoneisiin, missä vahvistimet varoittavat Malorieta ja lapsia kaikista ulkoa kuuluvista äänistä. Näin he kolme elävät. He eivät käy ulkona kuin pikaisesti. Silloin kun he käyvät, heillä on side silmillä. 

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen.

Hurjaa ja surullista. Mutta kun talon ulkopuolinen maailma ei ole turvallinen, on pysyteltävä sisältä. Vaara uhkaa kaikkia. Pelottavinta lienee se, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mikä vaara oikeastaan on. Suuri osa heistä, jotka ovat kulkeneet ulkona silmät avoinna - tai edes katsoneet ulos -, on kuollut. 

Malorie on menettänyt perheensä, joten hän lähtee kotoaan. Raskaana ja yksin ei ole vaihtoehtoja. Hän päätyy taloon, jossa jo asuu muutama henkilö. Eikä hän ole viimeinen saapuja. Lisäväki aiheuttaa hermojen kiristymistä. On pakko tehdä suunnitelmia, kuka majoittuu missäkin, kenen vuoro on kulloinkin hakea kaivosta vettä, kuka lähtee lähikaduille ja kauemmaskin etsimään ruokaa ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Viikot kuluvat, kuukaudet ja vuodetkin. Kun käy selväksi, että paha tulee koko ajan lähemmäs, Malorie pakkaa lapset veneeseen ja soutaa pois. Mutta onko missään paikkaa, jossa on turvallista olla?

Päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on vaikuttuminen. Luin kirjan jo ainakin kuukausi sitten, ehkä kaksikin, mutta yhä tarina nousee mieleeni aivan kuin olisin lukenut sen eilen. Se on alakuloinen, paikoin ahdistava, mutta siinä on myös lämpöä ja kauneutta. Pelkoa en tuntenut lukiessa, jännitystä kylläkin. Ehkä sen vuoksi lukemisessa oli vaikea pitää taukoa, tarina on vaan niin koukuttava. Henkilöhahmoista pidin, ja toivoin että kaikille kävisi hyvin. 

Ehkä häntä kosketti pelkkä putoava lehti.

Olisi niin helppo saada asia selville. Jos hän vain voisi avata silmänsä hetkeksi, hän näkisi olevansa yksin. Hän näkisi, että se oli pelkkä lehti. Ei muuta.

Mutta hän ei voi. 

Kauhukirjoissa minua kiinnostavat juuri tällaiset tarinat, missä paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Paha ei ole konkreettinen, vaan aistittava. Joku mikä vilahtaa silmänurkassa, tai joku minkä voi haistaa tai kuulla, tai joku minkä tietää olevan lukitun oven toisella puolella. Paha saa henkilöhahmojen elämän muuttumaan selviytymistaisteluksi mutta niin, että taistelusta ei tule taukoamaton verilöyly. Pidän siitä, että lukija haastetaan miettimään, mikä tarinassa on totta ja mikä hahmojen kuvitelmaa. Pidän myös siitä, että tapahtumat eivät ole liian outoja vaan lukiessa herää ajatus että voisiko tämä olla totta jonain päivänä. 

Lintuhäkki on luettu ainakin blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Yksi luku vielä... sekä Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 9, "kirjassa kohdataan pelkoja". Muita kohtia voisivat olla vaikkapa 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana" tai 45, "esikoiskirja".

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa
Norjankielinen alkuperäisteos Darlah - 172 timer på månen (2008)
Suomentanut Elina Uotila
Karisto 2012
438 s.

Taas törmäsin kirjaan, josta on vaikea kirjoittaa koska haluan sanoa muutakin kuin tosi hyvä kirja - nuortenkirja -, lukekaa tämä :) 

Darlah - 172 tuntia Kuussa esittelee meille kolme nuorta, norjalaisen Mian, japanilaisen Midorin ja ranskalaisen Antoinen. He ovat suunnilleen samanikäiset, ja heidän elämänsä on yllättävän samanlaista huolimatta siitä että he asuvat eri puolilla maailmaa. Kaikki kaipaavat elämäänsä jotain lisää, jotain muutosta. Kodissa ei ole varsinaisesti mitään suurta vikaa mutta siellä ei ole hyvä olla. 

NASA järjestää maailmanlaajuisen kilpailun, jossa kolme nuorta pääsevät osaksi Kuuhun matkaavaa tiimiä. Kuussa on tarkoitus viipyä 172 tuntia eli viikko, tutkimuksia tehden ja näytteitä keräten. Arvonnan voitto osuu Mian, Midorin ja Antoinen kohdalle. Nuoret ja heidän vanhempansa lennätetään ensin New Yorkiin ja sieltä Houstoniin koulutettaviksi. Sen jälkeen avaruusmatka voi alkaa eikä mikään ole enää ennallaan. 

"Jännittääkö sua?" kysyi Midori.

Mia ei vastannut pitkään aikaan.

"En mä oikein tiedä. Jännittääkö sua?"

"Luulisin. Antoine?"

Antoine nyökkäsi pari kertaa hyvin hitaasti. "Joo. Tosi paljon."

"Sä voit ajatella sen näin", Mia aloitti. "Me mennään sinne. Odotetaan vähän aikaa ja tullaan takaisin. Ei se ole sen kummempaa. Ainoa ero on siinä, että me matkustetaan vähän kauemmaksi kuin yleensä."

"Ja siinä, että me matkustetaan raketilla, joka polttaa ensimmäisen sekunnin aikana kakskyt tonnia polttoainetta. Vähän eri asia kuin istuisi vaikka autoon."

"Ja siinä, että meitä on valmennettu kuukausikaupalla siltä varalta, että jotain menee pieleen."

"Ei siellä mikään mene pieleen", Mia sanoi, eikä osannut oikein sanoa minkä takia hän tunsi olonsa yhtäkkiä niin itsevarmaksi. 

Toisin kuitenkin käy. Tiimi on tuskin päässyt perille, kun he huomaavat että jokin on pielessä, todella pahasti pielessä.

Mielestäni kirja on kaksijakoinen. Alku on suhteellisen vetävä, luin ensimmäiset sata sivua hujauksessa. Nämä nuoret ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän elämäänsä ja haaveisiinsa tutustui mielellään. Aika pitkään kuitenkin kestää, ennenkuin päästään itse asiaan eli arpajaisiin ja siihen, mitä voitosta seuraa. Keskiosa, avaruusmatkan valmistelu, oli tylsempi ja kliseisempi osuus. Tottakai nuoret hermostuvat vanhempiinsa, ja tietenkin kaksi nuorta ihastuu toisiinsa. Sitten taas kirjan loppu eli varsinainen matka on jännittävää ja mukaansatempaavaa.

Yllätyin kirjan monipuolisuudesta. Alku on kuin tavallisessa nuortenkirjassa, mutta vähitellen mukaan tulee scifiä ja kauhuakin. Loppuratkaisu yllätti minut ja oli mielestäni kertakaikkisen loistava idea. 

Eli taas saan iloita nuortenkirjasta, joka toimii myös aikuislukijalle. En suosittelisi tätä kovin nuorille, koska Kuussa tapahtuu varsin hurjia juttuja. Toisaalta kun päähenkilöt ovat 14-16 -vuotiaita, niin ehkä heidän sielunelämänsä ei ole kauhean kiinnostavaa esimerkiksi 11-vuotiaille.

Darlahia on luettu paljon, esimerkiksi blogeissa les! lue!, Yöpöydän kirjat, diutun kirjaimia, Jos vaikka lukisi..., Notko, se lukeva peikko ja Anna minun lukea enemmän       

Tämän kirjan rastitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa ollaan avaruudessa".  

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita
Haamu 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Tunnustan: en ole koskaan ollut kauhukirjallisuuden kanssa mitenkään kovin läheisissä väleissä. Viime vuosina suhteemme on kuitenkin muuttunut lämpimämmäksi, kiitos suuntauksen, jota itse kutsun lempeäksi ja yläkoulun opettajat moderniksi kauhuksi. Ei zombeja, ei litroittain verta, ei päiden/sisälmysten irtirepimistä, kyllä pimeitä nurkkauksia, kyllä outoja hajuja, kyllä varjoissa vaanivia hahmoja.

Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon yhdessä kirjoittama Hotelli Ikuisuus on kirja, joka odotti lukutuolini vieressä jonkin aikaa ennen kuin tartuin siihen. Tiesin kyllä, mitä odottaa, luinhan takakansitekstin joka muuten on houkutteleva. Silti jännitin, onneksi turhaan.

Kirja koostuu 22 tarinasta, jotka on nivottu taidokkaasti yhteen. Seuraavassa tarinassa on aina joku henkilö, esine tai paikka - joskus useampikin - joka on esiintynyt sitä edeltävässä jutussa. Lopuksi kaikki kootaan yhteen. 

Mielestäni kokonaisuus on tasaisen vahva, joukossa ei ole yhtään heikkotasoista tarinaa. Tietenkin osa nousee ylitse muiden. Suosikkini on Osasto, hyytävä nelisivuinen kertomus laitoselämästä. Siitä tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta haluaisi lukea monta sataa sivua, haluaisi tietää mikä paikka tuo on, miksi se on, miten siitä on tullut tuollainen, keitä siellä on ja miksi siellä tapahtuu vastenmielisiä asioita. 

En tiedä, miten kertoisin tämän. Olen surullinen ja järkyttynyt. Sain tänään parkkisalista uuden kasan nahkoja. Aloin leikata päällimmäistä vuotaa muotilla lapsen kenkiä varten. Armeijalla on paljon lapsia. Tulvan jälkeen oli paljon orpoja, jotka piti sijoittaa johonkin. Toisaalla äidit myivät sellaisia lapsia, joiden isistä ei ollut varmuutta. Armeijaan kelpasivat kaikki.

Asetin muottia vuodan päälle. Se oli kauniin ruskea. Mieleeni tuli eteläisten saarten kullanruskea iho. Sitten näin merkin. Sydämenmuotoinen kuvio keskellä nahkaa ei ollut liuennut parkkisaavien happoihin. Minua puistatti. En kyennyt jatkamaan töitä. Kaaduin maahan ja aloin itkeä. Vartijat kantoivat minut akuuttihoitoon. Sain pistoksen, joka turrutti mieleni. Sen jälkeen minut puettiin pakkopaitaan ja sidottiin sänkyyn. Makasin siinä kolme vuorokautta. Suuhuni työnnettiin letkulla ravintoliuosta ja aamuin illoin sain pistoksen.

Seuraava tarina on tietenkin nimeltään Lastenkengät.

Lukiessa koin monenlaisia tunteita äklötyksestä huvittuneisuuteen. Pelottavia asioita tapahtui, mutta ei mitään liian kamalaa. Tällainen puoliallergikko uskalsi lukea kaiken, pimeänä ja sateisena marraskuun iltana tietenkin :) Ja työrooli nousi taas kerran esiin: haa tässäpä ohut kirja, mitä vinkata kasiluokkalaisille kun he tulevat äidinkielen tunnilla kirjastoon tutustumaan genrekirjallisuuteen! Pakko sanoa, että vieläkin on liian vähän kauhukirjoja jotka toimivat 12-15 - vuotiaille. Etenkin, kun osan lukutaito on kohtalaisen heikko niin että 300-sivuiset romaanit ovat täysin poissuljettu vaihtoehto, ja lastenosaston kauhutarjonta liian lapsellista. Tästä jäi kaikinpuolin hyvä mieli.

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit
Kuvitus Miranda Koskinen
Haamu 2014
36 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Juha-Pekka Koskinen on hyvin tuottelias kirjailija, mutta niin että laatu ei kärsi määrästä. Gabriel Hullo & keskiyön kestit on toinen runomuotoinen tarina Gabriel-pojasta, pojasta joka rakastaa kauhutarinoita.

Oli poika Gabriel nimeltään,

luki kauhukirjoja yhtenään.

Kummitustarinat osasi sadat,

tuttuja olivat noitien padat.

Mörköjä näki hän kaikkialla,

kaapeissa, pihalla, sängyn alla.

Kaapolla oli vain yksi haave:

"Minusta tulee isona aave!"

Gabriel tapaa isoisänsä merikapteeni Hullon aaveen. Tämä murjottaa tylsyyttä ja yksinäisyyttään. Aave ehdottaa Gabrielille, että järjestettäisiin syntymäpäiväjuhlat; miksei niitä voisi juhlia vaikka onkin kuollut. Juhlien suunnittelu sujuu hyvin, kunnes Gabrielin eli Kaapon äiti lähtee retkelle ja hommaa kotiin lapsenvahdin - säikyn Kaisa-tädin. Juhlat kuitenkin järjestetään, eikä Kaisa-tätikään ole ollenkaan niin pelokas.

Maistuu seittisoppa ja limakalja,

Hullolle nostetaan usea malja.

Luut kolkkaa, parkuu laudat,

avoinna ovat kaikki haudat.

Merirosvot osaavat juhlia hurjasti

vaikka elonsa päättyi kurjasti.

Aaveena sentään riemua riittää,

juhlista Hulloa kaikki kiittää.

Luin runoja hitaasti maistellen ja nauttien. Niiden kertoma tarina on vauhdikas, hauska ja jännittävä. Voin kuvitella lasten tykkäävän, sekä itse lukien että kuunnellen. Aion ottaa kirjan kokeeksi vinkkaukseen, ainakin eka- ja tokaluokkalaisille. Väljä fontti ja lyhyet säkeet houkuttavat kokeilemaan itsenäistä lukemista.

Pidin erityisen paljon siitä, miten luontevia loppusoinnut ovat. Ei tunnu yhtään siltä, että niitä olisi pitänyt pusertaa väkisin. Niissä on myös yllätyksellisyyttä, sitä että ei ole valittu helposti loppusoinnutettavia sanoja vaan mukana on monia melko vaativiakin sanapareja, esimerkiksi laihtua-haihtua, pyytää-hyytää, äkeä-väkeä ja haljun-kaljun.

Kiitosta menee myös Miranda Koskiselle kuvituksesta, kauhistuksia on kuvattu toisaalta rujosti, toisaalta lempeästi. Luurangot ynnä muut näyttävät varsin hellyyttäviltä, minkä voin kuvitella miellyttävän lapsia. 

Olen iloinen Gabriel Hullosta, koska pienille lapsille ei ole riittävästi kummitustarinoita. Mikä sen parempaa, kuin hurja ja hauska kirja, jossa vielä yhdistyvät suositut kummitukset ja merirosvot!

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä
Kuvitus Miranda Koskinen
Haamu Kustannus 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kirjan nimi ja kansikuva sen kertovat; luvassa on jännitystä, jopa kauhua kun Korpikylän lapset alkavat kokea omituisia asioita. On kadonneita eläimiä, kuolleita eläimiä, jälkiä joita ei näy lumessa vaikka pitäisi, ovien kolahtelua autioissa rakennuksissa, kummallisia ihmisiä ja paljon muuta. Osa tapahtumista saa luonnollisen selityksen, osa ei.

Saman tien varjostajat heittäytyivät makaamaan pehmeälle sammaleelle. Onneksi he eivät olleet ihan polulla, vaan vähän sen vieressä. Hyvällä tuurilla Hukkas-Jalo menisi ohi huomaamatta heitä. Huonolla tuurilla hän olisi muuttunut jo ihmissudeksi ja haistaisi heidät helposti. Sara ei halunnut ajatella loppuun, vaan yritti pidätellä hengitystään, ettei vahingossakaan paljastaisi pedolle heidän olinpaikkaansa.

Mutta Hukkas-Jalo oli yhä sama vanha Hukkas-Jalo. Ei puhettakaan mistään muodonmuutoksista. Hän katsoi tarkkaan polkua ja harppoi maassa makaajien ohi. Ei se voi olla vampyyrikaan, sekin olisi haistanut meidät, Saralla välähti.

Tapahtumat on kirjoitettu lyhyempinä kertomuksina niin, että ne sijoittuvat sekä pidemmälle aikajanalle eri vuodenaikoihin että eri paikkoihin. Lapset ovat muun muassa kotona, koulussa, kavereiden kanssa ja mummolassa.  He kohtaavat sekä yksin että yhdessä mystisiä henkilöitä, ihmisiä joiden tapaamisen jälkeen tapahtuu kummallisia asioita. Pääkolmikko - sisarukset Sara ja Sampo sekä heidän ystävänsä Niko - ajautuvat sekä vahingossa että tahallaan tiukkoihin paikkoihin, kun he keskenään tai yhdessä muiden luokkakavereiden kanssa seuraavat ihmisiä ja penkovat asioille selityksiä.

Kirjassa seikkailevat lapset ovat viides-kuudesluokkalaisia mutta se ei millään lailla rajoita lukijakunnan ikäjakaumaa. Jännittävien tapahtumien lomassa koetaan paitsi pelkoa myös riitoja, kiusaamista, ujoutta ja ihastumista. Ihan pienimmille alakoululaisille en kirjaa suosittele, se voi olla liian jännittävä ainakin jos sitä ei lueta yhdessä aikuisen kanssa. Itseäni jännitti muutamassa kohtaa aika lailla, vaikka luinkin päivänvalossa... Sen sijaan isommille ja myös yläkoululaisille Kummajaisten kylä sopii mainiosti.

Sekä kotimaisessa että suomennetussa lastenkirjallisuudessa on paljon etsiviä ja etsivätoimistoja, mutta vähemmän tällaista, missä arkeen limittyy outoa ja jopa yliluonnollista. Kummajaisten kylässä yliluonnollinen on mystistä ja arkea vähän vinksauttavaa, ei fantasiaa velhoineen ja lohikäärmeineen. Fantasiakirjallisuuden suoranaisessa tulvassa on virkistävää ja ilahduttavaa lukea tarinoita, joissa tavallisille lapsille ja tavallisessa maailmassa tapahtuu kummallisuuksia, tarinoita joissa arjesta tulee hivenen maagista.