Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia
Otava 2015
287 s.

Hannu Väisänen on yksi niitä kotimaisia kirjailjoita, joilta en ole lukenut mitään mutta joiden kirjoja olen katsellut sillä silmällä että pitäisi joskus kokeilla. Kirjaston uutuushyllystä löytyi Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Liepeen lyhyt kirjaesittely oli sen verran lupaava että pakko oli ottaa luettavaksi.

Ja kyllä muuten kannatti. Kertomukset ovat erinomaisia, tykkäsin jokaisesta. Kaikissa on joku hahmo, joka on jollakin tapaa poikkeava. Lukija haastetaan miettimään, mikä on persoonallista eli vähän outoa mutta hyväksyttävää, ja mikä omituista eli liian outoa ja siksi epätoivottua. Tarinat ovat toisaalta hauskoja, juuri hahmojen hassujen tapojen takia. Samalla ne ovat hurjan surullisia, koska yksinäisyys on niin kouriintuntuvaa.

Sisällä talossa ei oikeastaan ollut muuta kuin viilipurkkeja. Kaupasta ostettuja, tai luultavimmin kaupan takaa, lastauslaiturilta kerättyjä viilipurkkeja, joita käytettiin viilinjuuren tekoon, niiden lisäksi kaikenlaisia metalli-, lasi- ja keramiikkapurkkeja. Toisissa hapatettiin maitoa, toisissa idätettiin ties mitä, kurkkua, perunaa, porkkanaa. Purkkeja oli pöydillä, lattialla, ikkunalaudoilla. Varsinaisia huonekaluja en nähnyt missään.

Itse tehty viili

(...)

Mies istuu parvekkeella tupakoimassa, yllään paksu toppahaalari ja kädessään rukkaset. On sellainen helmikuun puolivaloton, kangistava päivä jonka läpi ei pääse kuin torkkumalla. Sellainen päivä jolloin väreillä ei ole arvoa eikä merkitystä. Parveke on talon toisessa kerroksessa. Kolmatta ei ole. Mies likistää rukkasessaan tupakkaa josta imaisee savuja harvakseltaan. Miten suorana savupylväs nouseekaan teräksenharmaalle taivaalle. Jos se olisi rukous, sitä kuunneltaisiin.

Mies Kouvolasta

Vaikka kertomuksissa ollaan eri puolilla maailmaa, eri ikäisten ihmisten seurassa, on kokoelma tiivis. Massasta poikkeaminen, yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat yleismaailmallisia ilmiöitä. Harva on kuitenkin niin tarkka kuvaaja kuin Hannu Väisänen. Hän ei tuomitse eikä pilkkaa vaan käsittelee hahmoja lempeästi, antaen näille oikeuden olla omia itsejään. 

Kokoelma on luettu Kirjarepussa, Ilselässä, Mummon matkassa sekä Kirjoituksissa.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita
Haamu 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Tunnustan: en ole koskaan ollut kauhukirjallisuuden kanssa mitenkään kovin läheisissä väleissä. Viime vuosina suhteemme on kuitenkin muuttunut lämpimämmäksi, kiitos suuntauksen, jota itse kutsun lempeäksi ja yläkoulun opettajat moderniksi kauhuksi. Ei zombeja, ei litroittain verta, ei päiden/sisälmysten irtirepimistä, kyllä pimeitä nurkkauksia, kyllä outoja hajuja, kyllä varjoissa vaanivia hahmoja.

Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon yhdessä kirjoittama Hotelli Ikuisuus on kirja, joka odotti lukutuolini vieressä jonkin aikaa ennen kuin tartuin siihen. Tiesin kyllä, mitä odottaa, luinhan takakansitekstin joka muuten on houkutteleva. Silti jännitin, onneksi turhaan.

Kirja koostuu 22 tarinasta, jotka on nivottu taidokkaasti yhteen. Seuraavassa tarinassa on aina joku henkilö, esine tai paikka - joskus useampikin - joka on esiintynyt sitä edeltävässä jutussa. Lopuksi kaikki kootaan yhteen. 

Mielestäni kokonaisuus on tasaisen vahva, joukossa ei ole yhtään heikkotasoista tarinaa. Tietenkin osa nousee ylitse muiden. Suosikkini on Osasto, hyytävä nelisivuinen kertomus laitoselämästä. Siitä tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta haluaisi lukea monta sataa sivua, haluaisi tietää mikä paikka tuo on, miksi se on, miten siitä on tullut tuollainen, keitä siellä on ja miksi siellä tapahtuu vastenmielisiä asioita. 

En tiedä, miten kertoisin tämän. Olen surullinen ja järkyttynyt. Sain tänään parkkisalista uuden kasan nahkoja. Aloin leikata päällimmäistä vuotaa muotilla lapsen kenkiä varten. Armeijalla on paljon lapsia. Tulvan jälkeen oli paljon orpoja, jotka piti sijoittaa johonkin. Toisaalla äidit myivät sellaisia lapsia, joiden isistä ei ollut varmuutta. Armeijaan kelpasivat kaikki.

Asetin muottia vuodan päälle. Se oli kauniin ruskea. Mieleeni tuli eteläisten saarten kullanruskea iho. Sitten näin merkin. Sydämenmuotoinen kuvio keskellä nahkaa ei ollut liuennut parkkisaavien happoihin. Minua puistatti. En kyennyt jatkamaan töitä. Kaaduin maahan ja aloin itkeä. Vartijat kantoivat minut akuuttihoitoon. Sain pistoksen, joka turrutti mieleni. Sen jälkeen minut puettiin pakkopaitaan ja sidottiin sänkyyn. Makasin siinä kolme vuorokautta. Suuhuni työnnettiin letkulla ravintoliuosta ja aamuin illoin sain pistoksen.

Seuraava tarina on tietenkin nimeltään Lastenkengät.

Lukiessa koin monenlaisia tunteita äklötyksestä huvittuneisuuteen. Pelottavia asioita tapahtui, mutta ei mitään liian kamalaa. Tällainen puoliallergikko uskalsi lukea kaiken, pimeänä ja sateisena marraskuun iltana tietenkin :) Ja työrooli nousi taas kerran esiin: haa tässäpä ohut kirja, mitä vinkata kasiluokkalaisille kun he tulevat äidinkielen tunnilla kirjastoon tutustumaan genrekirjallisuuteen! Pakko sanoa, että vieläkin on liian vähän kauhukirjoja jotka toimivat 12-15 - vuotiaille. Etenkin, kun osan lukutaito on kohtalaisen heikko niin että 300-sivuiset romaanit ovat täysin poissuljettu vaihtoehto, ja lastenosaston kauhutarjonta liian lapsellista. Tästä jäi kaikinpuolin hyvä mieli.