Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

 

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

Kuvitus: Christel Rönns

5. painos

WSOY 2009

61 s. 

Tänään 14.12. on kulunut 100 vuotta Kirsi Kunnaksen syntymästä. Hän oli lastenrunouden uranuurtaja, jonka kekseliäät runot ovat lumonneet lukijoita jo vuosikymmeniä. Kani Koipeliinin kuperkeikkojen ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 1979. Muistan kun olin vuosituhannen vaihteessa joulun ajan kiireapulaisena Akateemisessa kirjakaupassa, silloin myytiin Tiitiäisen satupuusta sellaista painosta joka oli pitkälti yli kahdenkymmenen, olikohan kahdeskymmenesviides. 

Luin Kani Koipeliinin kuperkeikat junassa matkalla töihin. Tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tykkään kovasti siitä, että kirjan 21 runoa muodostavat tarinan. Kunnas on käyttänyt kieltä rikkaasti, niin tuttuja kuin ihan uusia sanoja. Rytmi on napakka, mutta lukiessa ehtii miettiä millaiset riimit mahtavat sopia juuri luettuun. 

(...)

Kissa kehräsi

ja venyi pitkin varjon mustaa pintaa

niin ettei Kani erottanut

kuin vähän kuonoa ja rintaa...

ja näki yhä tummenevaa pimeää,

joka kenties oli

(niin Kani arveli)

Kissan hännänpää...

"Anteeksi tuhannen tuhannesti

että vähän niin kuin paljon aikaa kesti

ennen kun näin sinut, Kissa.

Mutta Kanin turkiksissa

olen kuin purkiksissa

ja pimeää on purkin sisuksissa."

(...)

Lämmin suositus lastenrunojen lukemiseen myös aikuisille! Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 12, "lastenrunokirja".

Lastenkirjalauantai: Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Olen vallan ihastunut Tippukivitapaus-runoteokseen, se jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Runojen monipuolisuus ihastuttaa, on lyhyttä ja pitkää, hassua ja hurjaa, napakkaa poljentoa ja laveaa leikittelyä. (Ja ammattilaissilmin on todettava, että runoissa on tarpeeksi kakkasanastoa, jotta kokoelma huvittaa myös isompia lapsia.) Pidän erityisen paljon siitä, että sanasto on paikoin hyvinkin yllätyksellistä. Lastenrunous ei ole se paikka, jossa ensimmäiseksi olettaisi törmäävänsä sanoihin chili, polio, psykopaatti ja ristipisto. Toisaalta aikuinenkin joutuu välillä miettimään, että miten selittäisi lapselle sellaisia sanoja kuin kutteri, kraiveli, suomustaa ja pistokkaat. 

Perinne-karhu

Kalliolle kukkulalle

majan pykäs iso nalle.

Lantin laittoi tyynyn alle

koukun seinään vasaralle

pusun vaimon pakaralle

talveks ryömi vällyn alle.

Muutama runoista jättää minut viileäksi, niissä on joku juttu joka ei vaan toimi minulle. Yllytyshylly on loistava melkein loppuun asti, mutta nokkosissa tanssimisen, etanoiden nielaisemisen ynnä muun vastaavan kanssa ei vaan sovi se, että "jos... saan tonnin namuja pusuja ja kehuja kultaa kullankallista ...voin myöskin hiljaa istua." Ei, loppu on liian laimea. Hiippailuhotelli on hauska h-kirjaimen esiinmarssi, mutta kaipaisin siihen jotain lisää, ehkä hiukan enemmän tarinallisuutta. 

Valtaosa runoista on kuitenkin lähestulkoon nerokkaita. Esimerkiksi Sukka-haiku on kertakaikkisen osuva. Tai lapsuuden leikkeihin vievä Ostin kerran, tiedättehän: "Ostin kerran kermatortun siitä tuli torakka torakasta munakasta, torvisoolo ja sopukka sopukasta soppaläppä soppaläpästä lätinä (...)" Saati sitten Villein pilkkijäin balladi, hurja kertomus Murhamäen Miinasta, Raadelman Riinasta ja Veitsiluodon Teräväisestä Tiinasta!

Mielestäni Tippukivitapaus on hieno esimerkki lastenrunoudesta, joka toimii monen ikäisille, ihat viitos-kuutosluokkalaisille asti. Useat runot kertovat tarinaa, eivätkä ole ääneen luettuina pelkkää älinää vailla päätä ja häntää. Sanastosta jo sanoinkin, mutta toimivaa on myös aiheiden vaihtelevuus. Tylsistymisen vaaraa ei ole. Erika Kallasmaan tekemä kuvitus hihityttää, myös joitakin aikuisia kuten esimerkiksi minua. 

Pidän tärkeänä sitä, että lapset lukevat ja heille luetaan runoja. Etenkin nyt, kun paljon puhutaan lukutaidon heikkenemisestä, runot tarjoavat lyhyitä tekstejä rikkaalla sanastolla. Olenkin iloinen siitä, että monissa lukudiplomeissa on tarjolla myös runokirjoja. Viimeksi eilen huomasin, kun meillä kävi kirjastossa luokka tutustumassa omatoimisesti, että heillä oli yhtenä tehtävänä etsiä runokirja. Kunniaa siis myös opettajille, jotka muistavat lastenrunojen olemassaolon. 

Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & keskiyön kestit
Kuvitus Miranda Koskinen
Haamu 2014
36 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Juha-Pekka Koskinen on hyvin tuottelias kirjailija, mutta niin että laatu ei kärsi määrästä. Gabriel Hullo & keskiyön kestit on toinen runomuotoinen tarina Gabriel-pojasta, pojasta joka rakastaa kauhutarinoita.

Oli poika Gabriel nimeltään,

luki kauhukirjoja yhtenään.

Kummitustarinat osasi sadat,

tuttuja olivat noitien padat.

Mörköjä näki hän kaikkialla,

kaapeissa, pihalla, sängyn alla.

Kaapolla oli vain yksi haave:

"Minusta tulee isona aave!"

Gabriel tapaa isoisänsä merikapteeni Hullon aaveen. Tämä murjottaa tylsyyttä ja yksinäisyyttään. Aave ehdottaa Gabrielille, että järjestettäisiin syntymäpäiväjuhlat; miksei niitä voisi juhlia vaikka onkin kuollut. Juhlien suunnittelu sujuu hyvin, kunnes Gabrielin eli Kaapon äiti lähtee retkelle ja hommaa kotiin lapsenvahdin - säikyn Kaisa-tädin. Juhlat kuitenkin järjestetään, eikä Kaisa-tätikään ole ollenkaan niin pelokas.

Maistuu seittisoppa ja limakalja,

Hullolle nostetaan usea malja.

Luut kolkkaa, parkuu laudat,

avoinna ovat kaikki haudat.

Merirosvot osaavat juhlia hurjasti

vaikka elonsa päättyi kurjasti.

Aaveena sentään riemua riittää,

juhlista Hulloa kaikki kiittää.

Luin runoja hitaasti maistellen ja nauttien. Niiden kertoma tarina on vauhdikas, hauska ja jännittävä. Voin kuvitella lasten tykkäävän, sekä itse lukien että kuunnellen. Aion ottaa kirjan kokeeksi vinkkaukseen, ainakin eka- ja tokaluokkalaisille. Väljä fontti ja lyhyet säkeet houkuttavat kokeilemaan itsenäistä lukemista.

Pidin erityisen paljon siitä, miten luontevia loppusoinnut ovat. Ei tunnu yhtään siltä, että niitä olisi pitänyt pusertaa väkisin. Niissä on myös yllätyksellisyyttä, sitä että ei ole valittu helposti loppusoinnutettavia sanoja vaan mukana on monia melko vaativiakin sanapareja, esimerkiksi laihtua-haihtua, pyytää-hyytää, äkeä-väkeä ja haljun-kaljun.

Kiitosta menee myös Miranda Koskiselle kuvituksesta, kauhistuksia on kuvattu toisaalta rujosti, toisaalta lempeästi. Luurangot ynnä muut näyttävät varsin hellyyttäviltä, minkä voin kuvitella miellyttävän lapsia. 

Olen iloinen Gabriel Hullosta, koska pienille lapsille ei ole riittävästi kummitustarinoita. Mikä sen parempaa, kuin hurja ja hauska kirja, jossa vielä yhdistyvät suositut kummitukset ja merirosvot!