Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.

Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.

"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."

Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?

"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."

Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.