Sara Divello: Broadwayn perhonen

 

Sara DiVello: Broadwayn perhonen

Englanninkielinen alkuteos Broadway Butterfly (2023)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2024

527 s. 

Tositapahtumiin perustuva true crime -romaani kuulosti kiinnostavalta, mutta harmillisesti ei täyttänyt odotuksiani ollenkaan. Alku on hyvä mutta tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut ihan reilusti. 

Maaliskuussa 1923 malli ja seurapiiriperhonen Dot King löytyy surmattuna. Alkaa kiihkeä tutkinta, joka ei kuitenkaan tunnu pääsevän eteenpäin. Poliisi jumittuu yhteen epäiltyyn, ja kun tämä kieltäytyy tunnustamasta tekoa niin homma ei edisty. Lehdistö kummastelee, miksi poliisi ei huomioi kaikkia osallisia ja miksi se kohtelee asiaan liittyviä eri tavoin. Poliisi uskoo rikkaiden valkoisten miesten sanaa  kyseenalaistamatta mitään, tummaihoiset palvelusväen edustajat se leimaa valehtelijoiksi. 

Tapahtumia seurataan lähes koko ajan komisario John D. Coughlinin ja toimittaja Julia Harpmanin näkökulmista. Coughlin on itsevarma ja uskoo saavansa oikean syyllisen nalkkiin. Mutta hän ei voi mitään sille, että rahalla ja vallalla kävellään hänen ylitseen. Julia on tinkimätön ja aikoo penkoa asioita niin kauan, että Dot King saa oikeutta. Mutta hänkin saa tuta, mitä tarkoittaa kun astuu vaikutusvaltaisten henkilöiden varpaille. 

Coughlin astui pyöröoven läpi ja laskeutui kolme matalaa askelmaa moderniin aulaan, joka oli katettu mustilla ja valkoisilla laatoilla. Geometrisen kuvion symmetria miellytti häntä: pienet neliöt muodostivat isompia neliöitä, joiden ympärillä oli neliörivejä. Se oli järjestelmällistä, täsmällistä, loogista. Rikosjutun faktat asettuivat samalla tavalla peräkkäin, jotta niistä saattoi muodostaa vääjäämättömän johtopäätöksen. Piti seurata jälkiä, koota todistusaineistoa ja napata rikollinen. Yksi, kaksi, kolme. Ja aloittaa taas alusta.

(...)

Julia katsoi kumpaankin suuntaan katua ja kohotti kätensä pysäyttääkseen taksin 127. kadun ja Lenoxin kulmassa. Häntä oli seurattu usein, ja tilanne oli ollut aina samanlainen. Mies - aina mies - oli istunut pysäköidyssä autossa, seisoskellut muka muuten vain tai ollut lukevinaan lehteä. Olipa kyseessä ollut gangsteri tai agentti, varjostajan oli paljastanut hänen tarkkaavainen katseensa, joka oli tuntunut melkein sähkövirralta hänen ja kohteensa välissä. Se oli saanut Julian niskan kihelmöimään jo ennen kuin hän oli nähnyt seuraajansa. 

En voi sille mitään, mutta tarinassa on paljon tylsää. Ymmärrän että tositapahtumaan perustuvassa jutussa pitää selvittää asianosaisten tekemisiä, mutta paikoin on puuduttavaa lukea kuinka taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen valkoihoinen mies pääsee pälkähästä ihan vain siksi, että joko tuntee oikeita ihmisiä tai pystyy maksamaan riittävän paljon. Samoin on puuduttavaa lukea niin kovin monta kertaa, että Julia aikoo saada Dotille oikeutta. Tulisi selväksi vähemmälläkin toistolla. 

Jotenkin kaikki korruptio ja salailu jättää Dotin hyvin nopeasti unohduksiin, siis niin että lukijakin meinaa unohtaa hänet. Sen sijaan vähän väliä tulee uusi mies kuvioihin, joko itse vaikutusvaltainen tai jonkun sellaisen poika, ja kuvio mutkistuu taas lisää. Henkilöitä alkoi jossain vaiheessa olla niin paljon, että en jaksanut enää keskittyä siihen kuka olikaan kuka.

On tarinassa paljon kiinnostavaakin. Nykyisen tiukan tietosuojan aikana on aika hämmentävääkin lukea, kuinka avoimesti esimerkiksi kuolinsyyntutkija tai hissipoika antaa tietoja toimittajalle. Myös ajankuva on mielenkiintoista, etenkin se mitä tarkoittaa olla nainen miespuolisten rikostoimittajien maailmassa. 

Pidin Julian hahmosta, samoin hänen puolisostaan joka esiintyy tarinassa harmillisen vähän. Hänkin on toimittaja, joten hän ymmärtää mitä Julia käy läpi ja tukee tätä vankkumatta. Pidin myös Coughlinista, hän on vähemmän ennakkoluuloinen kuin muut poliisit, vaikka välillä hän osaa kyllä olla arsyttäväkin. Myös Dotin kotiapulainen Ella oli hahmo, josta tykkäsin kovin. 

Luin tämän Helmet-lukuhaasteeseen, jotta saan kuitattua kohdan 6, "kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle".

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.

Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.

"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."

Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?

"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."

Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa 

Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)

Suomentanut Arto Konttinen

Sitruuna 2022

585 s. 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa. 

Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija. 

Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan. 

Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli  onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia,  vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen. 

Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut. 

Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle. 

Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana. 

Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia. 

Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen. 

Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".

Jojo Moyes: Morsianten laiva

 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Englanninkielinen alkuteos The Ship of Brides (2005)

Suomentanut Heli Naski

Gummerus 2022

496 s.

Jojo Moyes on tunnetumpi viihdekirjoistaan, mutta hyvin hän taitaa myös historiallisen romaanin. Tarinan taustalla on hänen oman isoäitinsä aikoinaan tekemä laivamatka. 

Vuonna 1946 kuusisataa australialaista sotamorsianta astuu lentotukialus HMS Victorialle tehdäkseen kuuden viikon matkan puolisoidensa luo Englantiin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. Olosuhteet laivalla ovat kovin toisenlaiset kuin kotona, eikä elämä pienessä hytissä tuntemattomien kanssa ole mutkatonta. Laivalla on myös satoja merijalkaväen miehiä, joista osa suhtautuu naisiin hyvinkin alentuvasti. Jotkut myös saavat niin sanottuja ei toivottuja -kirjeitä; aviomiehet ovat tulleet katumapäälle ja ilmoittavat ettei nainen olekaan tervetullut uuteen kotimaahansa. 

Tapahtumia seurataan muutaman keskeisen naishahmon, laivan kapteenin sekä yhden sotilaan kokemana. Margaret on raskaana ja mitä isommaksi vatsa kasvaa, sitä enemmän hän pelkää aviomiehensä kohtaamista. Entä jos tämä ei haluakaan häntä enää? Frances on pidättyväinen sairaanhoitaja, jonka menneisyys tulee laivalle uhkaamaan hänen uutta elämäänsä. Kilpailuhenkinen Avice menettää koppavuutensa saadessaan odottamattomia uutisia, mutta ei silti halua hyttitovereistaan ystäviä. Nicol vahtii öisin naisten hyttiä ja yrittää suojella heitä joidenkin miesten karkealta käytökseltä. Kapteeni Highfield on viimeistä matkaa kapteenina, ja yrittää sekä pitää pitkään palvelleen laivan kasassa että jonkinlaisen järjestyksen. 

Myönnettäköön, ettei miesten käytös ollut muuttunut silmiinpistävästi, mutta kapteeni tiesi sen olevan vain ajan kysymys. Tälläkin hetkellä naiset olivat taatusti pääpuheenaiheena matruusien ja konemiesten messissä, upseerien messissä ja jopa merijalkaväen sotilaiden messissä. Kapteeni haistoi hienoisen levottomuuden, aivan kuin koira haistaa lähestyvän myrskyn. 

Tai ehkä tunne johtui siitä, että rauhattomuus oli kuplinut pinnan alla jo ennestään, aina Hartin kuolemasta lähtien. Miehistö oli menettänyt hilpeän määrätietoisuutensa, joka oli leimannut sen yhdeksän kuukauden rupeamaa Tyynellämerellä. Miehet - ne, jotka olivat selviytyneet hengissä - olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja hanakammiksi haastamaan riitaa ja niskoittelemaan. He kerääntyivät usein nurisemaan keskenään, ja hän mietti, missä määrin he mahtoivat syyttää häntä. 

Highfield lopetti puheensa ja karkotti ikävät ajatuksensa väkisin, kuten niin usein. Naiset eivät sopineet tänne. He olivat pukeutuneet liian värikkäästi, heidän hiuksensa olivat liian pitkät ja heidän huivinsa liehuivat miten sattui. Hänen laivansa oli ollut harmaa-valko-musta järjestyksen tyyssija. Jo pelkästään nuo riemunkirjavat värit horjuttivat tasapainoa. Aivan kuin joku olisi päästänyt vapaaksi parven eksoottisia lintuja, jotka nyt räpyttelivät arvaamattomasti hänen ympärillään ja aiheuttivat sekasortoa. Joillakin naisista oli korkokengät. Voi hyvä tavaton sentään. 

Tykkäsin, tarina on mielenkiintoinen. Vaikka paljon olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyen, en tiennyt että avioliiton vuoksi on matkustettu toiselle puolelle maailmaa. Tarinan naisilla on hyvin erilaisia syitä siihen, miksi he ovat avioituneet lähes tuntemattoman miehen kanssa ja päättäneet muuttaa tämän kotimaahan. 

Lukiessa koin suurta turhautumista siitä, että mitä ikinä laivalla sattui, se oli naisten syy. Jos sotilas oli kännissä ja kävi naiseen käsiksi, se oli naisen syy, mitäs ei pysynyt hytissään. Jos sotilas ahdisteli naista selvinpäin, naisen syy, mitäs oli pukeutunut niin kuin oli. Naiset eivät suinkaan olleet pyytäneet päästä tälle laivalle, moni olisi mieluusti matkustanut tavallisella matkustajalaivalla, jos ne olisivat yhä liikennöineet. Tässä tarinassa naiset päätyvät lentotukialukselle, koska muita laivavaihtoehtoja ei ole. 

Pidän siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän. He tulevat tutuiksi ja läheisiksi, ja lukijalle annetaan tietoa myös heidän menneisyydestään. Vaikka heitä on vain muutama, heidän kokemuksensa antavat hyvän kuvan pitkän merimatkan eri puolista. 

Morsianten laiva on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Anun ihmeelliset matkat, Paljon melua kirjoista ja Kirjakehrääjä.

Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 20, "kirja kertoo naisesta, joka on matkalla". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 12, "kirjan nimi liittyy veteen" ja 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen teemana on muutos, siihen saan kohdan "maastamuutto".