Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

Englanninkielinen alkuteos The Couple at No. 9 (2021)

Suomentanut Heli Naski

Publiva 2025

422 s. 

Claire Douglas on kirjoittanut useita jännäreitä, joista nyt on saatu ensimmäinen suomeksi. Kirja on hänen seitsemäs teoksensa, mutta ne ovat kaikki yksittäisiä kirjoja eivätkä sarjaa, joten suomennos- tai lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella aion lukea häneltä muutakin. 

Saffy ja Tom ovat muuttaneet pieneen englantilaiskylään Saffyn perimään taloon. Eipä aikaakaan kun puutarhasta löytyy remontin yhteydessä kaksi ruumista. Käy ilmi, että ruumiit ovat muutaman vuosikymmenen takaa, eli ajalta jolloin Saffyn isoäiti paitsi omisti talon myös asui siellä jonkin aikaa. Saffyn äiti Lorna matkustaa Espanjasta kotiin ollakseen tyttärensä tukena mutta myös selvittääkseen tämän kanssa, mistä on kyse. Pystyykö hoitokodissa asuva, dementoitunut Rose kertomaan tyttärelleen ja tyttärentyttärelleen, mitä talossa on tapahtunut? 

Ruumislöytö tietysti laittaa kylässä juorut liikkeelle ja tuo toimittajat Saffyn ja Tomin ovelle. Sinne ilmestyy myös hämäräperäinen, yksityisetsiväksi itsensä esittelevä mies, joka kaipaa Rosen taloon piilottamia todisteita. Todisteita mistä, kummastelee talon väki. Karmeasta löydöstä ja painostavasta tunnelmasta huolimatta Saffy ja Rose kaivelevat johtolankoja etenkin siksi, että voisivat osoittaa ettei Rose ole ollut tapahtumiin osallisena millään tavalla. Pikkuhiljaa he saavat tietää asioita, jotka järkyttävät heitä perin pohjin ja pakottavat heidän katsomaan elämäänsä ihan uudesta vinkkelistä. 

Tarina etenee myös Theon näkökulmasta. Theo löytää isänsä työhuoneesta lehtiartikkelin ruumislöydöstä. Tunnekylmä isä raivostuu Theon kysyessä asiasta, jolloin tämä alkaa epäillä isällä olevan jotain salattavaa. Mitä se voisi olla, ja kuinka hän pystyisi saamaan sen selville? 

Välillä hypätään vuoteen 1980 ja Rosen elämään. Sieltä saadaan pieniä vihjeitä tapahtumista, mutta ei liikaa eikä liian aikaisin. 

"Sheila. Häijy pieni tyttö."

Kuka on tämä Sheila, jonka hän mainitsee yhä uudestaan? Niin kovasti kuin tahtoisinkin tietää lisää, minun pitää saada hänet keskittymään käsillä olevaan aiheeseen. "Muistatko vielä, kun asuit Skelton Placen talossa, mummi?"

Mummi ojentautuu. "Totta helvetissä muistan. En ole mikään typerys."

Häkellyn. Mummi ei ole koskaan puhunut minulle tällaiseen sävyyn, enkä ole koskaan kuullut hänen kiroilevan. "Tiedän kyllä, ettet ole tyhmä", lepyttelen. 

Meidät keskeyttää äidin ääni. "Minusta meidän pitäisi jättää kuulusteleminen poliisille, kulta."

"En minä kuulustele mummia", puolustaudun ja mulkaisen äitiä. Vaikka kuulustelenkin. Mutta äiti ei osaa käsitellä mummia, minä taas osaan. Nurkkaukseemme laskeutuu jännittynyt hiljaisuus. Tiedän äidin hautovan itsekseen sitä, ettei mummi muistanut häntä. Ymmärrän, miten loukkaavaa se on, mutta joskus mummi ei muista minuakaan. Äiti ei ole käynyt hoivakodissa kovin usein. Minun olisi pitänyt varoittaa äitiä, että näin voi käydä.

"Jean löi häntä", mummi rikkoo äkkiä hiljaisuuden. 

Kumarrun häntä kohti. "Kuka on Jean?"

"Jean löi häntä. Jean löi häntä päähän, ja hän kaatui maahan."

Pidätän hengitystäni, jotten häiritsisi mummin ajatuksenjuoksua. Suorastaan tunnen äidistä uhkuvan jännityksen. 

Tykkäsin! Tässä ei ole väkivaltaa eikä juuri jännitystä, mutta tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava. Eri näkökulmat toimivat ja tuovat lukijan eteen monia mahdollisia tapahtumakulkuja. Tapahtumat etenevät tasapainossa, eli tasaisen varmasti koko ajan. Ei ole tyhjäkäyntiä eikä sitä, että kaikki rysäytettäisiin yhtäkkiä kasaan viimeisillä sivuilla. 

Henkilöhahmoista Tom jää etäisimmäksi vaikka hän on paikalla paljon. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa ei kerrota hänen näkökulmastaan, eikä hänen roolinsa ole paljoa muuta kuin tukea Saffya ja tehdä talossa pieniä korjauksia. Saffyn, äidin ja isoäidin keskinäiset suhteet ovat isossa roolissa, mutta mitään ihmissuhdejaarittelua tai traumojen purkamista tämä ei ole. Paljon ajatuksia herättävää kyllä, ja paikoin surullistakin.

Toivon, että saamme pian lisää Douglasin kirjoja suomeksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 39, "kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen". 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Englanninkielinen alkuteos The Ship of Brides (2005)

Suomentanut Heli Naski

Gummerus 2022

496 s.

Jojo Moyes on tunnetumpi viihdekirjoistaan, mutta hyvin hän taitaa myös historiallisen romaanin. Tarinan taustalla on hänen oman isoäitinsä aikoinaan tekemä laivamatka. 

Vuonna 1946 kuusisataa australialaista sotamorsianta astuu lentotukialus HMS Victorialle tehdäkseen kuuden viikon matkan puolisoidensa luo Englantiin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. Olosuhteet laivalla ovat kovin toisenlaiset kuin kotona, eikä elämä pienessä hytissä tuntemattomien kanssa ole mutkatonta. Laivalla on myös satoja merijalkaväen miehiä, joista osa suhtautuu naisiin hyvinkin alentuvasti. Jotkut myös saavat niin sanottuja ei toivottuja -kirjeitä; aviomiehet ovat tulleet katumapäälle ja ilmoittavat ettei nainen olekaan tervetullut uuteen kotimaahansa. 

Tapahtumia seurataan muutaman keskeisen naishahmon, laivan kapteenin sekä yhden sotilaan kokemana. Margaret on raskaana ja mitä isommaksi vatsa kasvaa, sitä enemmän hän pelkää aviomiehensä kohtaamista. Entä jos tämä ei haluakaan häntä enää? Frances on pidättyväinen sairaanhoitaja, jonka menneisyys tulee laivalle uhkaamaan hänen uutta elämäänsä. Kilpailuhenkinen Avice menettää koppavuutensa saadessaan odottamattomia uutisia, mutta ei silti halua hyttitovereistaan ystäviä. Nicol vahtii öisin naisten hyttiä ja yrittää suojella heitä joidenkin miesten karkealta käytökseltä. Kapteeni Highfield on viimeistä matkaa kapteenina, ja yrittää sekä pitää pitkään palvelleen laivan kasassa että jonkinlaisen järjestyksen. 

Myönnettäköön, ettei miesten käytös ollut muuttunut silmiinpistävästi, mutta kapteeni tiesi sen olevan vain ajan kysymys. Tälläkin hetkellä naiset olivat taatusti pääpuheenaiheena matruusien ja konemiesten messissä, upseerien messissä ja jopa merijalkaväen sotilaiden messissä. Kapteeni haistoi hienoisen levottomuuden, aivan kuin koira haistaa lähestyvän myrskyn. 

Tai ehkä tunne johtui siitä, että rauhattomuus oli kuplinut pinnan alla jo ennestään, aina Hartin kuolemasta lähtien. Miehistö oli menettänyt hilpeän määrätietoisuutensa, joka oli leimannut sen yhdeksän kuukauden rupeamaa Tyynellämerellä. Miehet - ne, jotka olivat selviytyneet hengissä - olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja hanakammiksi haastamaan riitaa ja niskoittelemaan. He kerääntyivät usein nurisemaan keskenään, ja hän mietti, missä määrin he mahtoivat syyttää häntä. 

Highfield lopetti puheensa ja karkotti ikävät ajatuksensa väkisin, kuten niin usein. Naiset eivät sopineet tänne. He olivat pukeutuneet liian värikkäästi, heidän hiuksensa olivat liian pitkät ja heidän huivinsa liehuivat miten sattui. Hänen laivansa oli ollut harmaa-valko-musta järjestyksen tyyssija. Jo pelkästään nuo riemunkirjavat värit horjuttivat tasapainoa. Aivan kuin joku olisi päästänyt vapaaksi parven eksoottisia lintuja, jotka nyt räpyttelivät arvaamattomasti hänen ympärillään ja aiheuttivat sekasortoa. Joillakin naisista oli korkokengät. Voi hyvä tavaton sentään. 

Tykkäsin, tarina on mielenkiintoinen. Vaikka paljon olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyen, en tiennyt että avioliiton vuoksi on matkustettu toiselle puolelle maailmaa. Tarinan naisilla on hyvin erilaisia syitä siihen, miksi he ovat avioituneet lähes tuntemattoman miehen kanssa ja päättäneet muuttaa tämän kotimaahan. 

Lukiessa koin suurta turhautumista siitä, että mitä ikinä laivalla sattui, se oli naisten syy. Jos sotilas oli kännissä ja kävi naiseen käsiksi, se oli naisen syy, mitäs ei pysynyt hytissään. Jos sotilas ahdisteli naista selvinpäin, naisen syy, mitäs oli pukeutunut niin kuin oli. Naiset eivät suinkaan olleet pyytäneet päästä tälle laivalle, moni olisi mieluusti matkustanut tavallisella matkustajalaivalla, jos ne olisivat yhä liikennöineet. Tässä tarinassa naiset päätyvät lentotukialukselle, koska muita laivavaihtoehtoja ei ole. 

Pidän siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän. He tulevat tutuiksi ja läheisiksi, ja lukijalle annetaan tietoa myös heidän menneisyydestään. Vaikka heitä on vain muutama, heidän kokemuksensa antavat hyvän kuvan pitkän merimatkan eri puolista. 

Morsianten laiva on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Anun ihmeelliset matkat, Paljon melua kirjoista ja Kirjakehrääjä.

Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 20, "kirja kertoo naisesta, joka on matkalla". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 12, "kirjan nimi liittyy veteen" ja 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen teemana on muutos, siihen saan kohdan "maastamuutto".

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi: Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945
Saksankielinen alkuperäisteos Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 (2015)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2016
302 s.

Lukulistalla oli vaihteeksi toiseen maailmansotaan liittyvä tietokirja, joka lähestyy aihetta varsin poikkeuksellisesta näkökulmasta. Florian Huber on lähtenyt kartoittamaan sodan loppuhetkillä tapahtuneita itsemurhia, sekä yksittäisiä että laajennettuja. Lupaathan tappaa itsesi ei pyri selvittämään kaikkea ja kaikkialla tapahtunutta, vaan keskittyy muutamiin perheisiin ja heidän kohtaloonsa. 

Kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä ollaan pienessä Demminin kylässä, jonne pakokauhu saapuu venäläissotilaiden myötä. Mitä tavalliset kyläläiset voivat tehdä, kun apua luvanneet viranomaiset pakenevat itse ja tuhoavat sillat ettei vihollinen pääse perään? Moni ei näe muuta mahdollisuutta kuin kuolla oman käden kautta. Yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia perheitä hukuttautuu, hirttäytyy, ampuu itsensä, viiltää ranteet auki...

Toisessa osassa "Demminin ilmiö" toistuu eri puolilla Saksaa. Väkivalta tai sen uhka on jatkuvaa, eivätkä ihmiset kestä sitä. Kun lisäksi kodit on menetetty ja ruoka on loppu, on vaikea nähdä toivoa missään.

Kolmannessa osassa mennään sodan toiseen päähään, aikaan ennen sitä, 1930-luvulle jolloin kaikki oli hyvin. Kolmas valtakunta oli voimissaan, ihmisillä oli työtä, ihmiset tunsivat itsensä tarpeellisiksi. Ensimmäiset verettömät valloitukset kasvattivat kansalaisten luottamusta Saksan mahtiin. Tulevaisuus oli kultainen, siihen saakka että Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Siitä alkoi valtakunnan ja sen asukkaiden lopullinen alamäki.

Neljännessä osassa eletään sodan jälkeistä aikaa. Ihmiset ovat hämmentyneitä: mitä tapahtui? Kahdentoista huippuvuoden jälkeen tuli nopea tuho. Monille pettymys on suuri, samoin häpeä. Kun kaikki natsien julmuudet paljastuvat, ihmiset joutuvat hämilleen. Mihin uskoimme? Missä olimme mukana? Valtakunnan murentuessa usko omaan itseen on kovilla.

Huhtikuun viimeisestä päivästä toukokuun kolmanteen 1945 Demministä tuli ennennäkemättömän itsemurha-aallon näyttämö. Joukoittain naisia, miehiä ja lapsia virtasi kuolemaan. Kuolleiden joukossa oli vauvoja ja pikkulapsia, koululaisia, teini-ikäisiä, nuoria miehiä ja naisia, vakiintuneita aviopareja, ihmisiä parhaassa iässään, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ihmisten syntyperä, ammatti tai yhteiskunnallinen asema ei noudattanut mitään kaavaa. Heidän joukossaan oli satoja pakolaisia Pommerista, Itä- ja Länsi-Preussista ja muilta alueilta, mutta myös satoja Demminin ja sen lähistön asukkaita. Silloin kuoli työntekijöitä ja toimihenkilöitä, virkamiehiä ja käsityöläisiä, lääkäreitä ja apteekkareita, perheenemäntiä, leskiä ja sotaleskiä, kauppiaita ja poliiseja, johtajia, kirjanpitäjiä ja opettajia. Sekä lihamestari, kirvesmies, vaunuseppä, siivooja, verosihteeri, asentaja, toimitusjohtaja, kokki, hotellinomistaja, puuseppä, kemikaalikaupan myyjä, postivirkailija, postittaja, eläkkeellä oleva postitarkastaja, kaivonrakentaja, sorvari, hammaslääkäri, ompelija, verovirkamies, karjakauppias, kätilö, eläkkeellä oleva tullisihteeri, prokuristi, metsänvartija, kadunvalvoja, vankilan päävartija, maanviljelijä, seppä, entinen rehtori, kivimies, kampaaja,  pormestari. 

Kirja on karua luettavaa. Lähteinä on käytetty sodasta selviytyneiden elämäkertoja, joissa on paljon päiväkirjamerkintöjä. Lukijalle esitellään muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin ja jotka saavat todistaa tapahtunutta. Monet suorat sitaatit kuvaavat pelkoa ja epätoivoa, mutta myös turtumista ja voimattomuutta. Päiväkirjoissa kauhistellaan ihmisiä, jotka ilmoittavat etukäteen tekevänsä itsemurhan, että muuta ratkaisua ei ole. Niissä kuvataan, kuinka joesta noukitaan ruumiita joka päivä. Kuinka kuolleita on niin paljon, että lopulta ei ole aikaa kirjoittaa kuolinsyitä, hyvä jos ehtii raapustamaan muistiin vainajien nimet. 

Lukiessa tuli paha olo ihan fyysisestikin. Nämä kuolemat eivät ole sankarikuolemia, eivätkä niitä joissa myrkytetty sankaritar ehtii hyvästellä läheisensä ennen viimeistä henkäystä. Ei, nämä ovat vihoviimeisiä pakokeinoja, päättäväisesti toteutettuja, määrältään niin suuria että ruumiita tulee kuin liukuhihnalta.

Kolmannen osan loistokausi aiheuttaa sekin pahaa oloa, koska tietää mihin valtakunnan vaurastuminen ja saksalaisten elintason koheneminen perustui. Ihmisten riemu, toiveikkuus ja tulevaisuudenusko eivät tässä yhteydessä ole iloisia asioita. 

Huber on valinnut tehokkaan tavan saada lukija koukkuun. Kun valtakunnan laajuista tuhoa lähestytään muutamien hahmojen kautta, tulevat ihmiset lukijalle läheisiksi. He eivät ole suurkaupungin kasvotonta massaa vaan pikkukaupunkien työväkeä, henkilöitä, yksilöitä. Ei ole turkisliikkeen omistajan vaimo vaan Marie Dabs. Ehkä siksi lukeminen on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta ja kirjan sulkeminen jättää aika tyhjän olon. Mutta kuitenkin, tämä on tärkeä kirja ja tärkeä uusi näkökulma kauheuksiin.

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan "historiaa käsittelevä tietokirja".

Arvio löytyy myös blogista Kirjoja Niinan tapaan.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2015
332 s.

Nyt kuulkaa, tässä on kirjavuoden Tapaus! Aivan häikäisevän hyvä!

Sopimus sijoittuu keskelle toista maailmansotaa. Peter ja Katharina avioituvat ennen kuin ovat tavanneet toisiaan kertaakaan. He ovat nähneet toistensa valokuvat, ja avioliitto solmitaan puolisoiden ollessa puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Syyt liitolle ovat käytännölliset: Peter saa sodasta häälomaa ja mikäli hän kuolee taistelussa Katharina saa leskeneläkkeen.

Vastoin kaikkia odotuksia järkiavioliitto osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Ensitapaaminen on melko jäykkä, mutta pian Peter ja Katharina rakastuvat toisiinsa. Heillä on vain muutama päivä aikaa ennen kuin Peterin on palattava rintamalle, mutta se riittää. Katharina tulee raskaaksi ja hänestä ja vauvasta tulee Peterille keino selviytyä sodan yhä pahenevista kauhuista. Katharinalle vauva on konkreettinen muisto Peteristä ja helpottaa kestämään eron ikävää. 

Sodan pitkittyessä kirjeet kulkevat - harvakseltaan - tuoden hiukan lohtua. Suuren ja mahtavan Saksan piti voittaa helposti, mutta vuodet vierivät ja Peter joutuu yhä kauemmas Katharinasta ja Johanneksesta. Talvi iskee kimppuun, ruoka vähenee, kuolema niittää kavereita viereltä. Vain valokuva ja muistot auttavat Peteriä kestämään.

Katharinan isällä on vaikutusvaltaisia tuttavia, joten perheellä menee olosuhteisiin nähden hyvin. Heillä on ruokaa, vaatteita, lämpöä, iltamia. Pommitukset ovat ohimenevä haitta. Sota ei kuitenkaan lopulta ole armollinen kenellekään.

Faber sulki silmänsä. Hän ei tahtonut nähdä lentäjiä tai saada selville, olivatko he nähneet hänet. Hän peitti korvansa käsillään, mutta jylisevä pauhu porautui silti hänen päähänsä. Rukouksia virtasi hänen huuliltaan, yksi toisensa jälkeen, rukouksia hänen lapsuudestaan, kun hän seisoi kirkossa isänsä vieressä pieni käsi isän suuressa kourassa. Hän tahtoi mennä kotiin; paeta laakeripensasaidan taakse, puutarhaan, jossa maa ei järissyt. Hän avasi silmänsä, pikaisesti, ja näki lentokoneiden niittävän maata, tappavan miehiä, yli ja takaisin, yhtä järjestelmällisin ja perusteellisin liikkein kuin hänen isänsä ajoi nurmikkoa lauantai-iltapäivänä. 

(...) 

Katharina kiljaisi nähdessään ne. Valkoiset, kultakoristeiset kirjekuoret. Yksi hänen vanhemmilleen. Yksi hänelle. Hän avasi omansa jo alaovella. Kutsu illalliselle. Weinarteille. Hän halasi itseään ja juoksi ylös kertomaan äidilleen. 

Sitaateista saa pienen maistiaisen siitä, kuinka kirja vangitsee ristiriitaisuuksilla. Usein luvut menevät niin, että Peter ja Katharina esiintyvät vuorotellen. Mitä huonommin Peterin asiat ovat, sitä ylellisempää elämää Katharina viettää. On todella huikeaa ja äärimmäisen koskettavaa lukea näistä ääripäistä. toisaalla on Venäjän hyytävä talvi ja toisaalla Saksa, jossa suhteilla saa turkisvuoratut kengät ja minkkiturkin. Toisaalla ammutaan laihoja kuljetushevosia ja nälkiintyneitä koiria ruuaksi, toisaalla käydään illalliskutsuilla tai nautitaan kotona keittäjän tekemistä herkuista. 

Sopimus on kertakaikkisen pysäyttävä kirja. Yksi syy saattaa olla sen kerrontarakenteessa; tarina etenee pääosin dialogin varassa, pitkiä kuvailujaksoja ei ole oikeastaan ollenkaan. Kun henkilöt puhuvat toisilleen, olosuhteet ja tunteet tunkeutuvat lukijan iholle. Ne laittavat lukijan miettimään, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Ne muistuttavat, että toivottomissakin tilanteissa on aina toivoa. Mutta samalla korostuu se, että ihan kaikkeen ei rahakaan pysty.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja se on saanut lukijoilta kiitosta. Arvioita on  muun muassa Kirsin kirjanurkassa, Mari A:n kirjablogissa, Ullan Luetuissa Kirjoissa sekä Kirjoissa Niinan tapaan.  

Laitan Sopimuksen Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Saksa.