Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. elokuuta 2025

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 





Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia". 

torstai 2. joulukuuta 2021

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet sekä Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen
Wivi & Hanna
Atena 2021
298 s. 



Wivi Lönn on monelle tuttu nimi, Hanna Parviainen ei ehkä niinkään. Tänä vuonna he ovat mukana ainakin kahdessa kirjassa, Pirkko Soinisen fiktiivisessä teoksessa ja Kristiina Markkasen sekä Leena Virtasen kaksoiselämäkerrassa. 

Pirkko Soininen käy Wiwin elämää läpi lapsuudesta vanhuuteen. Tekstin sisällä vuosiluku-otsikot kertovat, mitä aikaa eletään. Yksi vuosiluku saattaa esiintyä kerran, toinen pari kolme kertaa. Kaikkea ei kerrota, vaan ajankohdasta on poimittu joku tai joitain olennaisia tapahtumia, onnistumisia, suruja, erityisen merkityksellisiä hetkiä. Fragmentaarisuudesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Wivistä ja aikakaudesta piirtyy eheä kuva. 

Soinisen kirjassa Hanna tulee mukaan vähän ennen puoltaväliä. Kaksi alansa rautaista ammattilaista kohtaa, ja pystyy jakamaan kokemuksia sekä siitä, millaista on olla osaava nainen miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Jos saa tilaisuuden näyttää osaamisensa, tulee siitä huolimatta vähätellyksi. Naisen sana on vähemmän painava. Siksi on joskus oltava miestyöntekijöitä kohtaan ankara, näytettävä että tässä kohtaa nainen määrää eikä siedä pilkkaa. 

Molemmilla on myös erityinen äitisuhde. Hanna on äitinsä ivaama, äiti on samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, että naisesta ei ole teollisuusjohtajaksi. Naisen ei pitäisi ajaa polkupyörällä, olla liian tiiviissä ystävyyssuhteessa toisen naisen kanssa, ei pitäisi näkyä niin kuin Hanna näkyy. Wivin äiti puolestaan on tukenut tytärtään tämän arkkitehtihaaveissa, sekä rahallisesti että rohkaisten, minkä vuoksi Wivi kokee velvollisuudekseen pitää äidin tyytyväisenä. Äiti ei pidä Hannasta, mikä tuo ristiriitaa Wivin ja äidin väliin. Sekä Wivi että Hanna pystyvät kuitenkin olemaan uhmakkaita, ja myös raha antaa mahdollisuuden karata äitien silmistä pois. 

Mutta tänään ulkoleikit eivät onnistu: on marraskuun puoliväli ja Näsijärvi myrskyää. Niin lähellä on heidän talonsa järven rantaa, että pärskeet lentävät ikkunoihin asti. Wivi uhmaa kurjaa ilmaa seistessään aivan liian lähellä rantaa liukkaalla kalliolla. Mutta hänen on mallattava paikka, mietittävä tarkoin, mihin mökkinsä sijoittaa. Hän on nimittäin alkanut piirtää leikkimökkiä. Miksei hän keksinyt tätä jo viime kesänä, jolloin oli välillä ihan kurjia ja pitkäveteisiä päiviä, eikä hän tiennyt mitä leikkiä, kun Ville ja Emil juoksivat omiin puuhiinsa eivätkä välittäneet hänestä tuon taivaallista. 

(...)

Tämän rakennuksen ei tarvitsisi huutaa, vaan se voisi kuiskata. Sen sisällä asuisi hiljaisuus, joka voisi tehdä ihmeitä. 

Tykkäsin kirjasta paljon. Asun Tampereella keskustassa, ja tässä on ihan vieressä sekä Talouskoulu että Aleksanterin koulu, eikä paloasemallekaan ole pitkästi. Liikun siis oikeastaan päivittäin Wivin suunnittelemien ja yhä käytössä olevien rakennusten luona. Havahduin kuitenkin, että en ole tiennyt Wivistä henkilönä mitään. Sama tunne oli aikoinaan Sara Hildén -elämäkerran kanssa, olen käynyt taidemuseossa ja kuljen usein Hildén-kaupan ohi, mutta henkilöstä nimen takana en tiennyt mitään. 

Tutut paikat tekivät siis kirjan läheiseksi, mutta pidin hurjan paljon myös tarinasta. Soininen osaa kuvata tunteita, asioita ja paikkoja hyvin elävästi, tuntui että olin Wivin vierellä koko ajan. 

Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että onko mikään muuttunut vuosisadassa? Yhä edelleen näyttää siltä, että 40-vuotias mies on asiantuntija ja 40-vuotias nainen on liian nuori ymmärtääkseen asioista mitään. Tai meillä kirjastossa, kun johtajamme jäi opintovapaalle, moni asiakas oletti ja suoraan kysyi, onko miespuolinen kirjastonhoitajamme nyt johtaja. Aika moni jäi hiljaiseksi kun sanoin että ei, minä olen. 

Valosta rakentuvat huoneet on luettu myös esimerkiksi blogeissa Luetut kirjat ja Leena Lumi. 

Tampereen keskuspaloasema

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen kirjoittavat Wivin ja Hannan elämästä vuorotahtiin, kunnes ennen puoltaväliä tiet risteävät. Loppupuolella Wivi ja Hanna esiintyvät enimmäkseen yhdessä, joskin joissakin luvuissa myös erikseen. 

Koska kyseessä on tietokirja, mukana on esimerkiksi pätkiä kirjeistä, sukulaisten ja tuttavien muistoja, valokuvia sekä otteita televisioon ja radioon tehdyistä haastatteluista. Wivi ja Hanna ovat äänessä itsekin, mutta kuvaa täydentää muu aineisto. Päähenkilöiden lisäksi nähdään tehtaan arkea ja myös yhteiskuntaa laajemmin. On sairauksia ja niiden hoitoa, homoseksuaalisuuden historiaa, talousasiaa... 

Ehkä Hannan lahjoitus NNKY:n talon rakennuskuluihin oli myös sijoitus rakkaan Wivin tulevaisuuteen. Hanna halusi varmistaa, ettei Wivi jäisi tyhjän päälle, ja huoleen oli syytäkin. Maailmantalous oli ajautumassa kriisiin, ja se tuntui myös Suomessa pulavuosina 1929-33.

Talon valmistumista juhlittiin isoin menoin ja vieraiden joukossa oli muun muassa tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, joka pari vuotta aiemmin oli myöntänyt Hannalle kauppaneuvoksen arvon. Wivi ei osallistunut juhlallisuuksiin vaan sulkeutui huoneistoonsa. Hän ei koskaan kertonut siihen syytä.

Oliko muutto kerrostaloon hänelle sittenkin pettymys? Se tuntuisi ymmärrettävältä, kun katsoo hänen omaa asumishistoriaansa. Hän ei ollut ylipäätään koskaan asunut kerrostalossa, kuten ei ollut Hannakaan. Wivi oli lapsesta saakka tottunut siihen, että kodin ympärillä oli puutarhaa ja luontoa, ja Kulosaari oli vastannut hänen omia ihanteitaan. NNKY:n talo sitä paitsi sijaitsi siinä vaiheessa aika ikävällä paikalla sivussa keskustasta. Toisaalta Hannalla ja Wivillä oli edelleen Sulkulansa sekä kaksi kesähuvilaa Keski-Suomessa, jossa he saattoivat viettää aikaa. 

Pidin myös tästä kirjasta. En tiedä, olisiko lukukokemus ollut kovinkin erilainen, jos en olisi lukenut alle Valosta rakentuvia huoneita. Nyt tuntui että Wivin mutta etenkin Hannan kuva täydentyi. Soinisen teoksessa Hannan työstä ei juuri kerrota, muuta kuin sen kautta että hänellä on paljon rahaa jota hän tuhlaa. Nyt vaneritehtaan historia ja kohtalo ovat esillä, ja kertovat sekä Hannan hyvistä että huonoista puolista tehtailijana. 

On erityisen kiinnostavaa lukea yhä elossa olevien sukulaisten muistoista ja Wivin kotien nykyisten asukkaiden ajatuksista. Samalla voi harmitella sitä, kuinka paljon hänen suunnittelemistaan rakennuksista on tuhoutunut. Onneksi jotain edes on jäljellä. 

Tampereen paloasemasta tuli mieleen, että tänä syksynä luin lehdestä, että nyt paloautoille suunnitellut oviaukot ovat käyneet pieniksi. Mikä oli ratkaisu? Se, että laitettiin uusiin paloautoihin lisää rahaa jotta niihin saatiin kääntyvät peilit, näin ollen oviaukkoihin ei tarvinnut koskea. 

Wivi & Hanna on luettu myös esimerkiksi blogeissa Pikkaraisen kirjakammi ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteeseen saan täytettyä kohdat 47 ja 48 eli "kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta".

tiistai 25. elokuuta 2020

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Kansi: Satu Kontinen

Atena 2020

230 s.

Arvostelukappale





Kuljetan tuota sanaa matkatavaroissani, kengänpohjissani, kahvoihin ja turvavöihin tarttuvissa käsissäni. Missä ja miten voi olla perillä?

(Hannimari Heinon kirjeestä Kristiina Wallinille.)

Arvelin etukäteen, että kahden runoilijan matka-aiheinen kirjeenvaihto olisi juuri minun kirjani, ja niin se olikin. Kymmenen kirjettä vievät lukijan matkalle moniin erilaisiin maisemiin; joskus kirjailijat tekevät matkoja konkreettisesti, toisinaan kotisohvalta. Kulkupeleinä ovat paitsi lentokone myös juna, polkupyörä ja jalat, maisemien vaihdellessa turistikohteista erämaahan. 

Kumpikin on kirjoittanut toiselle viisi kirjettä, lisäksi lopussa on lisäkirjeet. Matkoja tehdään niin työhön liittyen, huvin vuoksi kuin omille juurille. Kohdataan ihmisiä, tapoja, historiaa, tulevaisuutta. Pohditaan ilmastonmuutosta, puutarhaa, luovan työn tekemistä. Välillä kirjeet on päivätty samaan ajankohtaan, mutta onneksi toinen ei ole ehtinyt postittaa omaansa ennen kuin toisen kirje saapuu, joten on mahdollisuus vastata toisen ajatuksiin ja kysymyksiin. 

Julkiset rakennukset ja nähtävyydet merkitään karttoihin numeroiduilla pallukoilla, ja heti uuteen paikkaan saavuttuamme nuo pallukat alkavat ohjata silmää ja askeleita. Nähtävyyksien tarina on moneen kertaan kerrottu eikä siihen liity samanlaista löytämisen iloa kuin talonrapulle jääneeseen kirjaan tai avoimesta ikkunasta kantaviin ääniin. Siksi kuljen matkoillani myös missä lie lähiöissä tai tavarasatamien liepeillä, päädyn joutomaille tai pysähdyn korttelikahvilaan. 

Meitä molempia, sinua ja minua, vetää puoleensa katve.

Mitä me oikeastaan haemme sieltä, katveesta? Tai pitäisikö kysyä, mitä me löydämme itsestämme, kun menemme katveeseen. Mitä pyyhkiytyy pois ja mitä pääsee esiin? Mitä katve edes tarkoittaa? Seikkailua kaupungin ydinkeskustan ulkopuolisessa suuressa tuntemattomassa? 

Korttelikahvila ei ole katve sille, jonka jokapäiväiselle reitille se osuu. Betonilähiö ei ole katve, vaan koti. 

(Kristiina Wallinin kirjeestä Hannimari Heinolle.)

Minulla heräsi lukiessa monenlaisia ajatuksia. Yllä oleva sitaatti ohjasi pohtimaan omia reissuja. Niin, tottahan se on, esimerkiksi Ateenassa tai Roomassa ei tarvitse mennä kuin korttelin päähän turistinähtävyydestä, niin kadut ovat tyhjiä ja ravintolat edullisempia. Pieniltä sivukaduilta löytyy persoonallisia taloja, parvekkeita, pihoja, paljon sellaista josta saa ihan yhtä hienoja elämyksiä ja kuvia kuin niistä pakollisista nähtävyyksistä. Toisaalta, olen viihtynyt myös Islannissa ja Norjassa telttailemassa, ihan vaan tuijottamassa vuoria ja merta, niissä on nähtävyyttä kerrakseen. Onnen voi tavoittaa niin monella tapaa, monessa paikassa, monessa hetkessä. 

Tunnelma on rauhallinen, kirjeissä tekee mieli viipyä. Kirjeiden kieli on molemmilla kaunista, nautittavaa. Tätä ei pidä eikä voi lukea kiireessä, vaan hitaasti, sanoihin keskittyen. Itse "jouduin" pysähtelemään myös tutkiakseni mobiilikirjastosta, onko kirjeissä mainittuja kirjoja saatavilla Pirkanmaalta. Lopussa on kirjalista, mutta enpä malttanut odottaa sinne asti :) Erityisesti kiinnostuin Karin Johannissonin Melankolian huoneet -kirjasta, Orhan Pamukin Viattomuuden museosta sekä Göran Tunströmin tuotannosta.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 25, "kirjassa ollaan saarella" (Wallin on Hailuodossa), 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu", 39, "kirjassa lennetään" ja 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa".

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! Tätä oli ihana lukea, ja varmasti palaan tähän myöhemmin uudelleen.

torstai 7. toukokuuta 2020

Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio

Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio
Englanninkielinen alkuteos The Spy and the Traitor. The Greatest Espionage of the Cold War
Suomentanut Aura Nurmi
Atena 2020
458 s.






Tiedustelutoiminnan ja vakoilun yllä leijuu tietynlainen mystinen ilmapiiri, vaikka vuosikymmenien aikana arkistot ovat avautuneet ja mahdollistaneet aiheesta kirjoittamisen. Samoin muistelmat avaavat tuota pinnallisesti tuttua mutta kuitenkin outoa maailmaa. Ben Macintyre kirjoittaa nyt venäläisestä Oleg Gordijevskista, miehestä joka yleni korkeaan asemaan KGB:ssä mutta joka samalla vakoili briteille lähes koko työuransa ajan.

Gordijevski kasvoi KGB-perheessä; hänen isänsä ja veljensä työskentelivät tiedustelupalvelulle. On siis varsin loogista, että Gordijevski teki samoin. Heille KGB oli arkea, ei pelottava järjestö. Koska Gordijevski oppi helposti uusia kieliä, hän pääsi nopeasti töihin Tanskaan. Hyvin pian hän huomasi, mitä on olemisen ja valinnan vapaus. Kotimaa alkoi tuntua jähmeältä, kansalaisia pakottavalta. Koska hän halusi muutosta, hän päätyi vakoilemaan. Hän pystyi jatkamaan sitä pitkään, mutta lopulta maa jalkojen alla alkoi polttaa. Tuloksena oli kissa ja hiiri - leikki, jossa osapuolina olivat Gordijevski, KGB ja MI6. Vaikka tarinan loppuratkaisu selviää matkan varrella viimeistään kirjan keskellä olevista kuvaliitteistä, ei se vähennä jännitystä yhtään.

MI6 päätti kuitenkin toimia täysin toisin. Gordijevskin toimintaa koordinoivat tahot osoittivat itsekuria, joka hakee vakoilun historiassa vertaistaan: Gordijenskia ei kannustettu pitämään yhteyttä MI6:een Moskovassa ollessaan eikä häntä patistettu välittämään eteenpäin selville saamiaan salaisuuksia. Century House päätti jättää vakoojansa tyhjäkäynnille. Moskovaan palattuaan Gordijevski jätettäisiin rauhaan. 

Järkeily päätöksen takana oli suoraviivaista ja aukotonta: Venäjällä oli mahdotonta ohjata Gordijevskin työtä niin kuin Tanskassa oli tehty. Moskovassa ei ollut turvataloa, ei yhteistyöhaluista paikallista tiedustelupalvelua, joka varmistaisi hänen selustansa, ei toimintavarmaa varasuunnitelmaa, jos kaikki menisi pieleen. Tarkkailu oli liian kattavaa: joka ikistä brittidiplomaattia vahdittiin jatkuvasti riippumatta siitä, epäiltiinkö heitä tiedustelu-upseereiksi vai ei. Aiemmat kokemukset Neuvostoliitossa operoivien agenttien kanssa osoittivat, että liiallinen innokkuus koitui lähes aina kohtaloksi, kuten Penkovskin kurja loppu todisti. Ennemmin tai myöhemmin - yleensä ennemmin - valtion kaikkinäkevä silmä tavoitti vakoojan, minkä jälkeen hänet napattiin ja neutraloitiin.

Luin tätä kuin trilleriä, välillä suorastaan unohdin lukevani tietokirjaa. On monia tilanteissa, joissa pohditaan voiko vastapuoleen luottaa, mitä voi sanoa ja mitä ei, voiko sanoja ja eleitä tulkita monin eri tavoin, kuka yrittää värvätä tai huijata ja ketä. On sovittuja merkkejä, näkyviä ja näkymättömiä varjostajia, huima pakosuunnitelma, pieniä vihjeitä siitä että asunnoissa on käyty. On vainoharhaa ja todellista salakuuntelua. Iso paketti isoja asioita, mutta tiivis ja helposti seurattava. 

Mielenkiintoista oli lukea myös Gordijevskin tuntemuksista. Kotimaan pettäminen ei ollut helppo päätös, mutta hän koki että ei ollut vaihtoehtoa. Asiat eivät voineet jatkua niin. Koskaan hän ei halunnut lopettaa, antaa periksi. Jopa uhkarohkeasti hän jatkoi, vaikka olisi voinut loikata koska tahansa, vieläpä suhteellisen helposti ja turvallisesti. 

Gordijevskin läheinen suhde kahteen eri tiedustelupalveluun takaa sen, että molempien toiminnasta saadaan tietää paljon. Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka erilaisista järjestöistä oli kyse. Ei pelkästään siinä, että toinen ratkaisee ongelmat tappamalla ja toinen oikeudenkäynnillä, mutta myös niinkin arkisessa asiassa kuin toimistojen tunnelmassa. Lännen olot tuntuvat valtavan paljon vapaamuotoisemmilta ja henkilökohtaisemmilta, kun taas idässä ollaan etäisempiä. 

Hurjan kiinnostava ja jännittävä lukukokemus, olisin kyllä jaksanut lukea vielä enemmänkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen päätin laittaa tämän kohtaan 30, "kirjassa pelastetaan ihminen". Muita mahdollisia kohtia olisivat ainakin 7, "kirjassa rikotaan lakia", 17, "tutkijan kirjoittama kirja" ja 36, "tunnetun henkilön suosittelema kirja" (kannessa on John Le Carrén suositus). 



  

torstai 23. huhtikuuta 2020

Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Englanninkielinen alkuteos The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper (2019)
Suomentanut Mari Janatuinen
Atena 2020
390 s.






Kaikki tuntevat, tai ainakin tietävät, Viiltäjä-Jackin ja sen, mitä hän on tehnyt. Miehen henkilöllisyyttä on arvailtu jo kohta 150 vuotta, eikä siitä kai vieläkään olla varmoja - sen verran monta kirjaa on ilmestynyt väitteellä, että juuri siinä on aukottomasti selvitetty miehen henkilöllisyys.

Hallie Rubenhold on lähestynyt asiaa täysin toisesta näkökulmasta, keskittyen uhreihin. Keitä olivat Mary Ann "Polly" Nicholls, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine "Kate" Eddowes ja Mary Jane Kelly , jotka on tylysti leimattu prostituoiduiksi ja siksi arvottomiksi, joiden sanotaan suorastaan ansainneen tulla murhatuiksi? 

Suuri yllätys ainakin minulle oli se, että osa uhreista oli kohtalaisen hyvistä olosuhteista lähtöisin. Jos yksikin asia olisi tullut toisin, he olisivat saattaneet elää turvallista, melko varakastakin elämää hyvällä asuinalueella. Ikävä kyllä sekä näiden naisten viehtymys alkoholinkäyttöön että 1800-luvun loppupuoliskon armoton yhteiskunta veivät heidän mahdollisuutensa. Pollyn ja Annien kohdalla ero aiheutti ison pudotuksen. Eronnut nainen katsottiin langenneeksi, varsinkin jos hän oli jättänyt lapset miehen huostaan. Mutta vaikka nainen olisi ollut luku- ja kirjoitustaitoinen, ei hänelle välttämättä ollut töitä tarjolla. Jos oli, niin joko palvelijana tai tehdastyössä, surkeasti palkattuja aloja molemmat. 

Hätkähdyttävää on myös se, miten todistajanlausunnot tulkittiin tahallaan väärin ja ihmisten sanomisista suorastaan valehdeltiin sanomalehdissä. Ja mikä on lehteen painettu, elää totuutena vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin. Koska Polly oli yöllä ulkona humalassa, hänet todettiin prostituoiduksi, vaikka kukaan hänet tunteneista ei uskonut siihen. Ja koska ensimmäinen uhri oli leimattu, toisten yöaikaan murhattujen naisten elämää ei viitsitty tutkia senkään vertaa. 

Kuninkaalliset ja heidän seurueensa palasivat myöhemminkin illallisille ja metsästämään, laukkakilpailuihin ja erilaisiin tapahtumiin. Huvittelun äänet, musiikki ja nauru kantautuivat varmasti kartanolta ajurin talolle. Annien lapset uinuivat omissa makuuhuoneissaan, ja talossa oli jopa erillinen olohuone. Talo oli tuonut perheelle pysyvyyttä ja sen olisi pitänyt tuoda myös tyytyväisyyttä. Annien tarina olisi voinut päättyä tähän: rauhalliseen, keskiluokkaiseen hyvinvointiin aatelismiehen kartanolla. Chapmanit olisivat säästäneet pennosiaan maksaakseen lastensa koulutuksen ja hankkiakseen pienen talon Windsorista Johnin jäätyä eläkkeelle. Kasvettuaan tytöt olisivat voineet naida keskiluokkaiset miehet: kauppiaan, toimistovirkailijan, ehkä jopa asianajajan. Heidän kaikkien elämäkulku olisi voinut olla aivan toisenlainen  - ellei Annie Chapman olisi ollut alkoholisti.

(...)

Annie Chapmanin viimeisinä vuosina kokemista monista tragedioista ehkä kaikkein sydämeenkäyvin on se, ettei hänen olisi tarvinnut olla kadulla tuona yönä - eikä minään muunakaan yönä. Hän olisi voinut olla oikeassa vuoteessa äitinsä talossa tai levätä siskojensa huomassa toisella puolella Lontoota. Hän olisi voinut saada hoitoa tuberkuloosiinsa, hän olisi saanut lohtua lastensa syleilystä. Joka käänteessä joku oli tarjonnut auttavan kätensä vetääkseen hänet pinnalle, mutta alkoholiriippuvuuden imu oli vahvempi ja häpeän ote aivan yhtä vahva. Juuri tämä oli painanut hänet pinnan alle, tukahduttanut ensin hänen toivonsa paremmasta ja sen jälkeen elämänsäkin jo monta vuotta aikaisemmin. Tuona yönä hänen murhaajansa vei vain sen, mitä juominen oli jättänyt jäljelle.

Kirjassa on varsin paljon pienehköä tekstiä, ja runsaasti loppuviitteitä, mutta silti sitä on pakko lukea ahmimalla eteenpäin. Pysähdyin matkalla lukemaan kaikki viitteet, mielestäni oli kiinnostavaa nähdä, mitä lähteitä on käytetty. Kerronnassa on romaanimainen ote, ja naisten tarinat tulevat hyvin eläviksi. 

Minulla oli lukiessa myös ahdistunut olo. Naisen asema oli tuolloin surkea, ja jos hän lähti alkoholistin tai väkivaltaisen miehen luota, hänet tuomittiin huonoksi. Elämä oli jatkuvaa raskaana oloa ja lasten hautaamista, osoitekin tuntui vaihtuvan varsin usein. Työn perässä liikuttiin milloin minnekin, juurtuminen ja turvaverkoston luominen / säilyttäminen oli vaikeaa. Ja eron jälkeen elämä oli yhä enemmän selviytymiskamppailua, yksinäisen naisen oli vaikea löytää työtä ja vielä vaikeampi löytää asunto. Köyhäintaloissakin oli päiväkohtainen maksu, ja jos sitä ei saanut raavittua kasaan oli yövyttävä ulkona. Siksi moni eronnut nainen meni kiireesti yksiin toisen miehen kanssa, saadakseen sekä elättäjän että katon pään päälle. Ikävää on se, että usein nämä uudet kumppanit olivat myös kovasti viinaan meneviä. 

Tämä on ehdottoman tärkeä kirja. Mielestäni on hienoa, että Rubenhold on nostanut uhrit esiin, muistuttaen että he olivat ihmisiä, joilla oli oma historiansa, omat läheisensä. He eivät suinkaan kuolleet niin, että kukaan ei olisi piitannut, kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan. En voi olla miettimättä, että jos poliisi ei olisi ollut niin kärkäs tuomitsemaan uhreja, olisiko murhiin paneuduttu pontevammin ja Viiltäjä-Jack saatu kiinni?

Kirjan on lukenut myös Kirjamies. 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 4, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä". 


lauantai 29. joulukuuta 2018

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
205 s.









Näin tässä taas käy, vuosi on kulumassa loppuun ja luen hirveällä paniikilla viimeisiä Helmet-lukuhaasteen kohtia. Nyt sain täyteen kohdan 16, "kirja kertoo elokuvan tekemisestä". Yllättävän vaikea kohta, sillä halusin lukea tähän jotain muuta kuin näyttelijän tai ohjaajan elämäkerran, halusin fiktiivisen tarinan, halusin sellaisen joka on niin hyvä että voin suositella sitä muille.

Sari Pöyliö on kirjailijana tuttu vain nimeltä, joten Ihmisen veri on ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Eikä huono startti ollenkaan! Heti tähän alkuun tosin marmatan: en pitänyt siitä kuinka paljon päähenkilö Kulo (lääkäri) viljelee lääketieteellisiä termejä. Lähihoitajan koulutuksella ei kyennyt ymmärtämään läheskään kaikkia, ja koska en jaksanut alkaa googletella niin jotain saattoi jäädä tarinasta saamatta. Alussa huomioni kiinnittyi myös siihen, että muutaman ensimmäisen sivun aikana käytettiin useamman kerran sanoja valtamerellinen ja jysähtely. Myöhemmin en enää kiinnittänyt toisteisuuteen huomiota, ehkä sitä ei ollut tai sitten tarina vei niin etten ärsyyntynyt siitä.

Pääparina ovat 83-vuotias Kulo sekä hänen naapurinsa viisikymppinen Ansa. Eräänä aamuna Ansa tuo Kulolle näytille sanomalehden, jossa on tämän kuolinilmoitus. Virheellinen tieto on oikaistava, tietysti. Toimittaja kiinnostuu asiasta ja Kulosta halutaan tehdä haastattelu. Tärkeä osa on elokuva nimeltä Ihmisen veri, Kulon ohjaama mestariteos joka varastettiin tai katosi ennen ensi-iltaa. Kuka kriitikko näki elokuvan ennen sen katoamista, kuka vei elokuvan ainoan kopion, miksi ja minne se katosi? Ansa ja Kulo saavat seuraansa herra Erland Kumlanderin, joka auttaa heitä tapaamaan elokuvanteossa mukana olleita, yhä elossa olevia henkilöitä. Mysteeri ei kuitenkaan ota selvitäkseen. 

Kirjassa seurataan Kulon elämän kahtiajakoisuutta. Hän halusi tulla vain ja ainoastaan elokuvaohjaajaksi, koska koki että elokuva on se keino jolla hän saa sanottua sen mitä haluaa sanoa. Äidin painostuksesta hän kuitenkin opiskeli lääkäriksi. Työ ei jaksa kiinnostaa; pinnan alla piilee aina himo kuvaamiseen. Mutta miksi Kulo ei koskaan tehnyt elokuvia, miksi kaikki alkoi Ihmisen verestä ja myös päättyi siihen?

Hän ei kohdannut kuvauksissa muita ongelmia kuin Armo Aarettilan akkamaisen nalkutuksen ja Teljon toistuvat katoamiset lähiseudun ravintoloihin. Valentin Vaalan oppien mukaisesti hän laati kuvat päässään ennen kuin käynnistytti kameran. Hänen skenarionsa oli enemmän kuin sanoja paperilla; hän ei kuvittanut kertomusta, vaan kuvasi elokuvaa. 
Mutta leikkauspöydän ääressä hän joutui vastakkain ensimmäisten ongelmien kanssa. 
Kuka olisi tullut etukäteen ajatelleeksi, miten paljon kuvia sisältää kolmekymmentätuhatta metriä filmiä? Veivatessaan Lytax-pöydän suurennuslasin takana vellovaa hallitsematonta kuvakavalkadia Kulon mielessä alkoi lisäksi orastaa ajatus, että ohjaajan yksilöllisen tyylin kuvallisen implementaation taustalla vaikutti joukko näkemyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä elokuvan tarinan tai muodon kanssa.
Mutta hän ei tiennyt, mitä ne voisivat olla. 
Seuraavaksi hänen mielessään alkoi versoa epäilys, että elokuva saattoi joissain tapauksissa olla ohjaajalle enemmän sanoman välinen kuin varsinainen päämäärä. 
Hän mietti omaa ohjausfilosofiaansa.
Elokuva oli hänen päämääränsä.
Lisäksi hänen päämäärähakuinen ohjaustyylinsä oli niin salamyhkäinen, ettei hän työkopion ruutusarjoja katsellessaan ymmärtänyt, mihin oli pyrkinyt. Hän selasi väljälinjaista luonnostaan, joka kätki enemmän kuin kertoi. Hän kaipasi skenariota, jota ei ollut. Hän hapuili tyhjyydestä päiväkirjaa, johon olisi kuvausten aikana kirjannut ohikiitäviä, mutta painavia mietteitään. 

Pidin siitä, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät. Kuinka alku vaikuttaa tavalliselta, mutta vähitellen mukaan tulee asioita, jotka vievät tarinaa oudompaan suuntaan. Lukija saa yllättyä, että näinkö tässä kävikin, samalla hän joutuu kelaamaan mielessään takaisinpäin että hetkinen, mites tähän oikein päädyttiin. Tavallaan Kulon elämäntarina on traaginen, on menetettyjä unelmia ja pettymyksiä sekä ammatillisesti että ihmissuhteissa. Kuitenkin nykyhetkessä hänen elämänsä on varsin viihdyttävää, ja vielä enemmän siihen tulee huumoria Ansan astuttua kuvioihin. 

Kirja on luettu useammassakin blogissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Sirri, Annika ja Suketus. 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018
195 s.
Arvostelukappale








Olen aina tykännyt lukea kirjoja, joissa kuvataan suhteellisen leppoisaa elämää jossain muualla kuin Suomessa. Tiedättehän, Outi Nyytäjän Ranska, Kirsi Pihan Italia, Satu Rämön Islanti... On kiinnostavaa lukea suomalaisten seikkailuista maailmalla, on kyseessä sitten uusi koti (pysyvä tai tilapäinen), sapattivuosi, maahanmuutto, mikä tahansa.  Nyt mukaan listalle tulee Helena Liikanen-Rengerin Ranska. En ole lukenut Liikanen-Rengerin esikoiskirjaa, jossa käsitellään äitiyttä ja perhe-elämää. Tämä toinen, parisuhdetta puiva uutuus kiinnosti, etenkin kun itse olen alkanut elää parisuhdetta kahdessa maassa. 

Usein kirjoja tehdään niin päin, että ensin on parisuhde, sitten lapset. Liikanen-Renger kirjoitti ensin lapsiperhe-elämästä, sitten parisuhteesta. Ja itse asiassa, niinhän sen pitäisi ollakin. Ei parisuhde lopu lasten saantiin, vaikka aika usein siltä vaikuttaakin kun lukee perheellisten somepäivityksiä. 

Liikanen-Renger kertoo suhteesta puolisonsa kanssa, miten kahdenkeskistä aikaa järjestyy ja miten toista huomioidaan arjessa. Lisäksi hän haastattelee erilaisia ihmisiä, niin tavallisia kansalaisia kuin asiantuntijoita. Tapaamme muun muassa naisparin, vuosikymmeniä aviossa olleen pariskunnan sekä muutamaan kertaan eronneen ja suhteissaan aina pettäneen naisen. Paitsi rakkauselämää kirjassa käsitellään elämän muitakin puolia, kuten vanhenemista ja yksinäisyyttä.

Lomailu Alpeilla kuulosti monen korvissa hyvin elitistiseltä, vaikka Etelä-Euroopasta toteutettuna se oli meille paljon halvempi järjestää kuin viikko Vierumäellä. Itse näin sen kuitenkin tarpeelliseksi sijoitukseksi yhteiseen elämään. Suomessa olen kuitenkin tavannut myös pariskuntia, jotka eivät ole vuosikausiin tehneet kaksistaan yhtikäs mitään. Treffailu on saattanut jopa tuntua ylenpalttiselta ja itsekkäältä, koska elämää eletään lasten ehdoilla ja isovanhemmat asuvat kaukana. Ajatellaan, että aikaa on sitten, kun lapset ovat isoja.

(...)

Ei ole kauan siitä, kun cannesilaisen lounasravintolan pöydässä tuijottelin naapurissa istuvaa noin kahdeksankymppistä pariskuntaa, joka söi pöydässä mereneläviä viineineen. He eivät puhuneet, mutta maiskuttelivat nautiskellen. Katselin heitä kadehtien: tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin! Ja sellaisen, jossa voin köpötellä puolison kanssa käsi kädessä kauppaan ja aperitiiville, niin kuin nämä täällä tekevät. Laittaa parhaat päälle, hiukset kiharalle ja kynnet kuntoon, niin kuin omankin kotikadun rouvat aina kun lähtevät kylille asioille. Laittautuminen on pienoinen pakko: vastaan tulee monta tuttua ja puolituttua, joiden kanssa on pussailtava ja jutusteltava. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy. Yksi retki leipäkauppaan tai lihakauppaan riittää hyvin niin kotiäidin kuin eläkeläisenkin sosiaalisen elämän päiväannokseksi.

Liikanen-Renger kirjoittaa sujuvaa ja letkeää tekstiä. Tykkään siitä, että kirja ei ole pelkkää oman elämän ja parisuhteen pureskelua, vaan mukana on niin hänen tuttaviaan kuin vieraita ihmisiä. Parisuhdetta pohditaan sekä asiantuntijoiden lausuntojen että tapausesimerkkien kautta. Kerrotaan tutkimustuloksia, yleistyksiä ja oletuksia, joita sitten tarkastellaan käytännössä. Se, mitä "kaikki" tietävät ranskalaisten rakkauselämästä voikin olla pieni pintaraapaisu. Parisuhteen arki on monisävyistä, ei pelkkää vaaleanpunaista hattaraa Eiffel-tornin alla. 

Mielestäni tämä, kuten muutkin vastaavat, ovat tärkeitä kirjoja. On mahtavaa saada tietoa vieraista kulttuureista ja arkielämästä Suomen rajojen ulkopuolella. On kiinnostavaa lukea eroista ja yhtäläisyyksistä kulttuurien välillä. 

Haluan Mon amourin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, menköön se kohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tapaamme Florencen ja Cathien ja kuulemme, millaista on elää naisparina Ranskassa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena 2016
205 s.









Toimittaja Mari Manninen asuu Pekingissä ja on kirjoittanut Kiina-aiheisia artikkeleita eri lehtiin. Yhteiskunnallisista aiheista tunnetuin lienee yhden lapsen politiikka, joka on herättänyt kummastusta ja kauhistusta etenkin länsimaissa. Manninen on paneutunut aiheeseen tarkemmin ja tarkastelee sitä monesta eri näkökulmasta. Äänen saavat monet ihan tavalliset kiinalaiset, ja yksilapsisuus saa ihan uusia ulottuvuuksia. 

Itselleni aiheesta tulee mieleen tyttösikiöiden abortoinnit, tyttöjen huono kohtelu sekä tyttölasten ulkomaiset adoptiot. Ja viimeaikainen huoli siitä, mistä kiinalaismiehille riittää vaimoja koska tyttöjen syntyvyys on niin paljon pienempi. Eli siis ikävät puolet. Nämä nousevat esille myös niin haastatteluissa kuin Mannisen omissa mietteissä.

Mannisen haastateltavat kertovat kuitenkin asiasta myös hyviä puolia. Päällimmäiseksi tunteeksi jää yllättyneisyys että siitä on löytynyt tuonkin verran hyvää sanottavaa. Tuntuu että negatiivisista puolista huolimatta kiinalaisten itsensä mielestä 35 vuotta kestänyt yhden lapsen politiikka oli useimmiten tarpeellinen tai ainakin siedettävä juttu: Lapselle riittää rakkautta niin vanhempien kuin isovanhempien osalta, lisäksi perheen varat riittävät sen yhden lapsen kouluttamiseen. Opiskelu- ja työpaikka on melko lailla turvattu. Syntyvyyden säännöstelyn ansiosta ruoka riittää. 

Monet kiinalaisten kehumat asiat herättävät länsimaisessa lukijassa ihmetystä, samoin ihan arkisetkin asiat. Kulttuuriero tuntuu usein valtavan suurelta. Toisinaan jopa hieman ahdistaa kun ajattelee kiinalaislasten nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Minusta Song on kuitenkin onneton. Hän ei hymyile koko lauantaipäivänä kertaakaan. Vasta iltakuuden jälkeen jalkapallokentällä Song virnistää leveästi, kun joukkuekaverit kiusoittelevat junioria. Muut joukkueen pelaajat ovat kolmekymppisiä, sillä Songin vanhempien mielestä lapsen on kehittävämpää pelata itseään vanhempien seurassa.

Song ei tiedä olevansa onneton, sillä hänen luokkakavereillaan on yhtä rankkaa. Heiltä kaikilta on kielletty leikit, lapsuuden ja nuoruuden ilot. He eivät paremmasta tiedä. Yleensä kiinalaislapset tajuavat vasta aikuisena, miten ankeaa heillä oli lapsena. Yliopistossa heillä on lopultakin vähän vapaa-aikaa. He käyvät keskenään kävelyllä, pelaavat pelejä ja juttelevat teelasin äärellä. Nuoret asuvat yliopiston asuntolassa vanhemmista erillään ja alkavat tajuta, että he eivät saaneet lapsuudessaan päättää mistään itse. 

Kirjan ansio on ehdottomasti siinä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Miten pojalle ostetaan vaimo ulkomailta, valitako abortti vai työpaikka, entä sitten kun aikuinen lapsi kuolee... Manninen on saanut mukaan myös viranomaisedustuksen eli henkilön, jonka tehtävänä on ollut valvoa että politiikkaa noudatetaan. Yhden lapsen kansa on tärkeä kuvaus asiasta, joka on vaikuttanut yli miljardin ihmisen elämään. Se on erittäin kiinnostava tuodessaan esiin seikkoja, jotka yleensä jäävät pois aiheesta puhuttaessa; keillä on ollut oikeus toiseen lapseen, entä jos syntyi kaksoset, miten raskauksia ja lapsia on piiloteltu, millaista on ollut odottaa asuinpaikkatodistusta eli hukouta jopa vuosia...

Nykyisin Kiinassa on voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Riittääkö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, onko vanhuksille hoitajia ja elättäjiä? Aika näyttää. 

Yhden lapsen kansa on luettu myös blogeissa Pieni kirjasto, Tuulin viemää sekä Kirjat kertovat.





maanantai 25. huhtikuuta 2016

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Englanninkielinen alkuperäisteos All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena 2016
369 s.
Arvostelukappale






Tsernobylin ydinvoimalassa, kymmenen kilometrin päässä nukkuvasta pojasta, pienen herätyskello tuntiviisarin hivuttautuessa kakkosesta kolmoseen yöilmaan sinkoutui palavia graffiti- ja lyijyhiukkasia ja suuria terässulatuppoja, jotka hakeutuivat suojaan nelosreaktorin viereisille katoille. Tuli levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, porautui alas kuiluihin ja ylös läpi kattojen vallaten portaat, vallaten ilman. Alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa: ksenon, cesium, telluuri, jodi, plutonium ja krypton, kaikki huomaamatta vapaaksi päässeinä, seuranaan piruetteina kieppuvia kipinävirtoja. Jaloja kaasuja levittäytyy jaloon maahan. Neutroneja ja gammasäteitä virtaa ylös ja ulos, sykähtelee taivaalle ja maalle, atomit törmäilevät atomeihin aaltoilleen kokonaisen maanosan halki. 

Valvomossa operaattorit katsovat lasilevyä, joka pullistuu äärirajoilleen mutta palautuu takaisin ennen kuin lähtee jälleen uuteen hyökkäykseen ja viskoo sirpaleita ihoon, seiniin ja lattiaan pureutuen oviin, näppäimistöihin, kauloihin, huuliin, kämmeniin. He näkevät kontrollisauvojen sinkoutuvan pystysuorassa reaktorihallin lattiasta, kymmenet raskaat sauvat kiitävät ylöspäin painovoimaa ja järjestystä paeten ja tarttuvat tilaisuuteensa päästä liitelemään kaiken sen ylle, mitä varten ne ovat olemassa ja mistä ovat tienneet.

Huomenna on kulunut päivälleen kolmekymmentä vuotta siitä, kun Ukrainassa räjähti tuhoisasti. 

Darragh McKeon on tarttunut esikoisteoksessaan raskaaseen aiheeseen. Hän kuvaa ihmisiä arkisissa puuhissaan, tietämättöminä siitä mitä tapahtuu. Taivas on oudon värinen, pellolla lehmien korvista vuotaa verta, mutta ihmiset eivät jää kummastelemaan asioita. Kunnes yhtäkkiä alkaa kuumeinen toiminta. Nuori Atrjom perheineen häädetään kodistaan toiseen kaupunkiin, jossa heitä katsotaan vihaten, heitä, saastuneita. Grigori lähetetään onnettomuuspaikalle, kirurgina hänet määrätään pelastustöihin. 

Suojavarusteet ovat huonot. Jodia ei ole läheskään tarpeeksi. Viranomaiset eivät halua tunnustaa tapahtunutta. Kukaan ei usko että ruoka on saastunutta. Kansalaisilla, asukkailla, ihmisillä ei ole väliä, kunhan vaan maailma ei saa tietää katastrofista. Grigori yrittää kaikkensa mutta huutaa tyhjyyteen. Hän ei voi muuta kuin olla ammattilainen, lääkäri, pelastaja. Turhautuminen on valtaisaa, koska on niin paljon heitä joita ei voi auttaa.

Tarina on oikeastaan kaksiosainen. Ensimmäisessä ollaan tragedian alkulähteillä ja kaaoksessa sen jälkeisinä päivinä. Jälkimmäinen puolisko tapahtuu seitsemän kuukautta myöhemmin. Karu totuus on paljastunut, säteily on niittänyt satoa. Ihmisten on kuitenkin jatkettava elämää, tehtävä työtä, yritettävä selviytyä miten ikinä kykenevät. 

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on järkyttävä, hirveä kirja. Se on synkkä ja ahdistava. Suuronnettomuuden lisäksi on koulukiusaamista, korruptiota, vihaa, epätoivoa, väkivaltaa, kuolemaa, surua, kuunsirppipäisiä lapsia. Ilon hetket ovat vähissä ja kun niitä on niin ne kiitävät ohi. Siispä varoituksen sanoja: lukiessa saattaa itkettää. Minulle ainakin tuli suorastaan paha olo, tuntui kuin sisäelimet olisivat vetäytyneet kasaan ja kiertyneet tiiviiksi palloksi. 

Samalla Kaikki pysyväinen haihtuu pois on hurjan tärkeä kirja. En tiedä, onko Tsernobylin katastrofista kirjoitettu montaakaan kirjaa, tai jos on niin onko niitä suomennettu. Onko se vielä liian lähellä? Mietin lukiessa toista maailmansotaa, sitä kuinka siitä julkaistaan suomeksikin kymmeniä kauno- ja tietokirjoja joka vuosi. Onko se muuttunut jo "viihteeksi"? Sodan kokeineita ei ole enää elossa mahdottoman paljoa, sukupolvia on mennyt ja sota on muuttunut kaukaiseksi. Mutta Tsernobyl, se on yhä eräänlainen kummitus. Itse olen ollut vajaa kuusivuotias onnettomuuden tapahtuessa enkä muista uutisointia. Mutta on paljon ihmisiä jotka muistavat. Ja niitä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden läheltä tai kauempaa, jotka yhä kantavat kehossaan säteilyä tai muistoa siitä, jotka asuvat yhä saastuneella alueella. 

Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä mutta olen edelleen mykistynyt. Edelleen sisuksissa tuntuu pieni kova möykky. Edelleen itkettää. Tarina on fiktiota, mutta kuitenkaan se ei ole fiktiota. Se iskee rajusti. Kuten alun sitaatista näkyy, hirvittävä tapahtuma on kuvattu todella kauniisti, lähes eroottisesti. Ristiriita on tyrmäävä.

Kirjasta löytyy arvio myös Lumiomenasta.

Tämän kirjan haluan mukaan Kirja joka maasta - haasteeseen, kohtaan Ukraina. 

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentanut Pirkko Vesterinen
Atena 2016
367 s.








Huh. Olen kuullut, nähnyt ja lukenut monia ohjelmia, joissa on kerrottu miten maailma on muuttunut nykyihmisen myötä. Paljon on puhuttu ilmastonmuutoksesta, sademetsien hakkaamisesta, merien saastumisesta ynnä muusta. Toimittaja Elizabeth Kolbert on koonnut uutuuskirjaansa Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia ensin tietoa historian viidestä sukupuuttoaallosta. Sen jälkeen hän pohtii nykyistä mullistusta, jota hän kutsuu kuudenneksi sukupuutoksi. Hän on päässyt mukaan tutkimusretkille ja niiden pohjalta kertoo monia esimerkkejä siitä, miten nykyihmisen toiminta on tuhonnut lajeja eri puolilla maailmaa. Samalla hän kertoo tehdystä ja käynnissä olevasta pelastus- ja suojelutyöstä.

Pääosin kirja on karua ja aika lohdutonta luettavaa. Tiivistetysti kaikessa on kyse siitä, että lajit ovat kehittyneet ja muovautuneet miljoonia vuosia. Sitten paikalle on marssinut nykyihminen joka toiminnallaan muuttaa olosuhteita niin että laji toisensa jälkeen katoaa, vain muutaman vuosisadan aikana. Teollistuminen on muuttanut ilmakehän koostumusta, merien happamuutta ja maapallon lämpötilaa liian nopeasti, jotta lajit olisivat ehtineet sopeutua. Toisaalta liikkumisen helppous on kuljettanut lajeja paikasta toiseen, ja usein seuraukset ovat olleet pääosin negatiivia, eli uudet lajit ovat syrjäyttäneet aiemmin vallinneet, yleensä väkivallan (eli niiden syömisen) tai tarttuvien tautien välityksellä.

On arvioitu, että minkä tahansa kahdenkymmenenneljän tunnin jakson aikana kymmenentuhatta eri lajia siirretään ympäri maailmaa pelkästään painolastivesien mukana. Siten yksittäinen supertankkeri (tai yhtä lailla lentokoneen matkustaja) voi kumota miljoonien vuosien maantieteellisen eristyneisyyden.

(...)

Jared Diamond on todennut samaan tyyliin: "Itse en ymmärrä, miksi Australian jättiläiset olisivat kestäneet lukemattomia kuivia kausia kymmeniä miljoonia vuosia kestäneen historiansa mittaan ja sitten yhtäkkiä kaatuneet kuolleina joukolla (ainakin miljoonien vuosien aikaskaalassa) juuri silloin ja sattumalta, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat."

(...)

Jos oletetaan, että ihmiset jatkavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä, valtameret jatkavat hiilidioksidin sitomista ja happamoituvat yhä enemmän. Jos toimintaa jatketaan nykyiseen tapaan, meren pinnan pH laskee 8,0:aan tämän vuosisadan puoliväliin mennessä ja putoaa 7,8:aan ennen vuosisadan loppua. Tuossa vaiheessa valtameret ovat 150 prosenttia happamampia kuin teollisen vallankumouksen alkaessa.

Sopii kuvitella, mitä se merkitsee merien asukkaille.

Siinä missä viisi ensimmäistä suurta sukupuuttoa johtuivat suuresta yksittäisestä katastrofista (esimerkiksi dinosaurukset hävittäneestä asteroidista), on nyt käynnissä oleva aalto monen yksittäisen tekijän summa. Tai yhden tekijän, nykyihmisen, mutta monen osatekijän. Kaikissa on kuitenkin taustalla ihmisen toiminta, pyrkimys hyödyntää luontoa ja eläimiä, pyrkimys tehdä rahaa. 

Kirjaa lukiessa tuli välillä paha olo. Kauheaa kuulua lajiin, joka muutaman kymmenen tuhatta vuotta sitten levittäytyi päättäväisesti maapallon joka kolkkaan raivaten "kilpailijat" tieltään! Hei hei niin eläimet kuin varhaisemmat ihmisetkin! Nykyihminen esitetään brutaalina, itsekkäänä, ahneena, välinpitämättömänä. Tai no, mitä muuta se on, kun ainoa ei-uhanalainen sarvikuonolaji on joutumassa uhanalaiseksi salametsästyksen takia; isosarvikuonoa metsästetään koska Kaakkois-Aasiassa jauhettua sarvea nuuskataan rikkaiden pippaloissa kuin kokaiinia! Yök.

Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Kolbert on päässyt mukaan moniin harvinaisiin paikkoihin tutkimaan harvinaisia eläimiä. Samalla hän on nähnyt, mitä tutkijat ja luonnonsuojelujärjestöt tekevät. Hän nostaa esiin myös sen, mitä eläimiä on saatu tai ainakin yritetty pelastaa. Hän kuvaa tutkijoiden työtä näiden yrittäessä selvittää esimerkiksi sen, mikä on lepakoita tappava valkoinen sieni, mistä se on tullut ja miten sen saa pysäytettyä. Hän muistuttaa, että vaikka monia monia lajeja on kadonnut, monia voidaan vielä pelastaa. 

Kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jonkin verran on tieteellistä sanastoa mutta ei liikaa, kirja pysyy yleistajuisena ja maallikollekin helppolukuisena. Todella kiinnostava on lukea numerotietoa, montako lajia ehkä elää sademetsässä, montako lintulajia yksi tutkijoista tunnistaa äänen perusteella, mitä tapahtui 444 miljoonaa vuotta sitten... On mielenkiintoista lukea myös tieteen historiaa, sitä ketkä ensimmäisinä kiinnittivät asiaan huomiota, miten tutkijat riitelivät siitä voivatko jotkut luut kuulua lajille jota ei enää ole, miten joihinkin kysymyksiin jouduttiin odottamaan vastausta vuosikymmeniä... 

Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia on tärkeä kirja, joka olisi syytä lukea ihan jokaisen. Samalla voi miettiä omaa osuuttaan sekä luonnon tuhoutumisessa että säilyttämisessä.



lauantai 5. maaliskuuta 2016

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi: Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945
Saksankielinen alkuperäisteos Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 (2015)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2016
302 s.





Lukulistalla oli vaihteeksi toiseen maailmansotaan liittyvä tietokirja, joka lähestyy aihetta varsin poikkeuksellisesta näkökulmasta. Florian Huber on lähtenyt kartoittamaan sodan loppuhetkillä tapahtuneita itsemurhia, sekä yksittäisiä että laajennettuja. Lupaathan tappaa itsesi ei pyri selvittämään kaikkea ja kaikkialla tapahtunutta, vaan keskittyy muutamiin perheisiin ja heidän kohtaloonsa. 

Kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä ollaan pienessä Demminin kylässä, jonne pakokauhu saapuu venäläissotilaiden myötä. Mitä tavalliset kyläläiset voivat tehdä, kun apua luvanneet viranomaiset pakenevat itse ja tuhoavat sillat ettei vihollinen pääse perään? Moni ei näe muuta mahdollisuutta kuin kuolla oman käden kautta. Yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia perheitä hukuttautuu, hirttäytyy, ampuu itsensä, viiltää ranteet auki...

Toisessa osassa "Demminin ilmiö" toistuu eri puolilla Saksaa. Väkivalta tai sen uhka on jatkuvaa, eivätkä ihmiset kestä sitä. Kun lisäksi kodit on menetetty ja ruoka on loppu, on vaikea nähdä toivoa missään.

Kolmannessa osassa mennään sodan toiseen päähään, aikaan ennen sitä, 1930-luvulle jolloin kaikki oli hyvin. Kolmas valtakunta oli voimissaan, ihmisillä oli työtä, ihmiset tunsivat itsensä tarpeellisiksi. Ensimmäiset verettömät valloitukset kasvattivat kansalaisten luottamusta Saksan mahtiin. Tulevaisuus oli kultainen, siihen saakka että Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Siitä alkoi valtakunnan ja sen asukkaiden lopullinen alamäki.

Neljännessä osassa eletään sodan jälkeistä aikaa. Ihmiset ovat hämmentyneitä: mitä tapahtui? Kahdentoista huippuvuoden jälkeen tuli nopea tuho. Monille pettymys on suuri, samoin häpeä. Kun kaikki natsien julmuudet paljastuvat, ihmiset joutuvat hämilleen. Mihin uskoimme? Missä olimme mukana? Valtakunnan murentuessa usko omaan itseen on kovilla.

Huhtikuun viimeisestä päivästä toukokuun kolmanteen 1945 Demministä tuli ennennäkemättömän itsemurha-aallon näyttämö. Joukoittain naisia, miehiä ja lapsia virtasi kuolemaan. Kuolleiden joukossa oli vauvoja ja pikkulapsia, koululaisia, teini-ikäisiä, nuoria miehiä ja naisia, vakiintuneita aviopareja, ihmisiä parhaassa iässään, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ihmisten syntyperä, ammatti tai yhteiskunnallinen asema ei noudattanut mitään kaavaa. Heidän joukossaan oli satoja pakolaisia Pommerista, Itä- ja Länsi-Preussista ja muilta alueilta, mutta myös satoja Demminin ja sen lähistön asukkaita. Silloin kuoli työntekijöitä ja toimihenkilöitä, virkamiehiä ja käsityöläisiä, lääkäreitä ja apteekkareita, perheenemäntiä, leskiä ja sotaleskiä, kauppiaita ja poliiseja, johtajia, kirjanpitäjiä ja opettajia. Sekä lihamestari, kirvesmies, vaunuseppä, siivooja, verosihteeri, asentaja, toimitusjohtaja, kokki, hotellinomistaja, puuseppä, kemikaalikaupan myyjä, postivirkailija, postittaja, eläkkeellä oleva postitarkastaja, kaivonrakentaja, sorvari, hammaslääkäri, ompelija, verovirkamies, karjakauppias, kätilö, eläkkeellä oleva tullisihteeri, prokuristi, metsänvartija, kadunvalvoja, vankilan päävartija, maanviljelijä, seppä, entinen rehtori, kivimies, kampaaja,  pormestari. 

Kirja on karua luettavaa. Lähteinä on käytetty sodasta selviytyneiden elämäkertoja, joissa on paljon päiväkirjamerkintöjä. Lukijalle esitellään muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin ja jotka saavat todistaa tapahtunutta. Monet suorat sitaatit kuvaavat pelkoa ja epätoivoa, mutta myös turtumista ja voimattomuutta. Päiväkirjoissa kauhistellaan ihmisiä, jotka ilmoittavat etukäteen tekevänsä itsemurhan, että muuta ratkaisua ei ole. Niissä kuvataan, kuinka joesta noukitaan ruumiita joka päivä. Kuinka kuolleita on niin paljon, että lopulta ei ole aikaa kirjoittaa kuolinsyitä, hyvä jos ehtii raapustamaan muistiin vainajien nimet. 

Lukiessa tuli paha olo ihan fyysisestikin. Nämä kuolemat eivät ole sankarikuolemia, eivätkä niitä joissa myrkytetty sankaritar ehtii hyvästellä läheisensä ennen viimeistä henkäystä. Ei, nämä ovat vihoviimeisiä pakokeinoja, päättäväisesti toteutettuja, määrältään niin suuria että ruumiita tulee kuin liukuhihnalta.

Kolmannen osan loistokausi aiheuttaa sekin pahaa oloa, koska tietää mihin valtakunnan vaurastuminen ja saksalaisten elintason koheneminen perustui. Ihmisten riemu, toiveikkuus ja tulevaisuudenusko eivät tässä yhteydessä ole iloisia asioita. 

Huber on valinnut tehokkaan tavan saada lukija koukkuun. Kun valtakunnan laajuista tuhoa lähestytään muutamien hahmojen kautta, tulevat ihmiset lukijalle läheisiksi. He eivät ole suurkaupungin kasvotonta massaa vaan pikkukaupunkien työväkeä, henkilöitä, yksilöitä. Ei ole turkisliikkeen omistajan vaimo vaan Marie Dabs. Ehkä siksi lukeminen on sekä henkisesti että fyysisesti raskasta ja kirjan sulkeminen jättää aika tyhjän olon. Mutta kuitenkin, tämä on tärkeä kirja ja tärkeä uusi näkökulma kauheuksiin.

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan "historiaa käsittelevä tietokirja".

Arvio löytyy myös blogista Kirjoja Niinan tapaan.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
317 s.









1920-luvun Viipuri ja alkoholin salakuljetus lieveilmiöineen ei äkkiseltään kuulosta kolmekymppisen naislukijan mukavuusalueelta. Otinkin pitkälle junamatkalle varuiksi mukaan myös toisen kirjan. Sinisen kuoleman kuva osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi dekkariksi. 

Oikeustieteen opiskelija Jussi Kähönen on ollut suojeluskunnassa ja toiminut vankileirin vartijana Suomenlinnassa. Hän on nähnyt siellä heikompien hyväksikäyttöä, petturuutta ja valehtelua, mikä on vienyt hänen uskoaan oikeuden voittoon. Opinnot eivät enää kiinnosta. Yliopistolla hän tapaa Salomon Eckertin ja ystävystyy tämän kanssa. Jätettyään opinnot kesken hän pyrkii poliisiksi ja pääseekin kurssille. Erinäisten sattumusten jälkeen parivaljakko päätyy Viipuriin, jossa edessä on taistelu alkoholin salakuljetusta vastaan. Miten saada roistot kuriin, kun kuvioissa on mukana vallanhimoa, rahaa, oman edun tavoittelua ja häikäilemättömyyttä? Miten päästä pikkutekijöiden ohi ja päästä käsiksi organisaattoreihin? Keneen voi luottaa, kuka ei ole viinan valtaama? Montako ruumista tarvitaan ennen kuin kaikki on ohi? 

Tullikamarin iskussa löytyi toistatuhatta litraa laitonta alkoholia. Iloitsimme löydöstämme, koska luulimme sen olevan jättisaalis. Vasta tulevat vuodet osoittivat, että oikeiden kultasuonten rinnalla tämä takavarikko oli vain pisara meressä.

Takavarikolla oli kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin lehdet kirjoittivat siitä laajasti. Maaherra Hackzell kutsui meidät eräänä aamupäivänä teelle ja kehui vuolaasti ripeitä otteitamme: "Järjestelmällinen poliisityö salakuljettajia vastaan on alkanut." Samalla isku kuitenkin sai salakuljettajat varovaisemmiksi - ja teki meidän työmme vaikeammaksi.

Jakelu jatkui pian ennallaan, mutta alkoholin tuonti siirtyi Viipurin keskustasta esikaupunkeihin, jossa sitä oli paljon hankalampaa valvoa ja selvittää. Lisäksi yhden erän tuhoaminen salakuljetusketjun välistä oli aina joltakin pois: syntyi moniulotteisia velkasuhteita, joiden merkitystä emme vielä tuolloin ymmärtäneet. Monet pienemmät pirtukuriirit velkaantuivat salakuljettajille takavarikkomme johdosta niin pahoin, ettei heillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa laitonta viinakauppaa. 

Nämä seikat valkenivat meille salakuljetuksesta pidätettyjen kuulusteluissa. Kuulusteltavat ja kiinnijääneet olivat alimpien portaiden edustajia: pelkkiä työrukkasia, joiden saama hyöty oli pieni suhteessa heidän ottamaansa riskiin. Todelliset hyötyjät olivat organisaatiossa paljon ylempänä, heistä emme olleet tavanneet vielä ensimmäistäkään. Kuulustelemamme kuriirit ja työnjohtajat kertoivat auliisti omista tekemisistään ja vierittelivät vastuuta toisille vertaisilleen, mutta yläpuolellaan olevista salakuljettajista he eivät puhuneet sanaakaan. Vaikenemisen syy valkeni meille vähitellen.

Porvali on kirjoittanut useita sotahistoriallisia teoksia, mikä näkyy hänen romaanissaan uskottavana ajankuvana. Sotaa salakuljetusta vastaan käydään todella sotana. Koska sormenjälkiä ei vielä hyväksytä oikeudessa todisteeksi, on tekijä(t) saatava nalkkiin muulla tavoin. Murhaajat ja murhaajiksi epäillyt saavat huomata, että poliisilla on kovat keinot saada heidät vastuuseen teoistaan.

Lukiessa ajattelin, että tarina on oikeastaan ajaton. Tässä kirjassa se on laiton alkoholikauppa, jossain nykyaikaan sijoittuvassa kenties huume- tai ihmiskauppaa. Kuvio on kuitenkin aina sama: vain pikkukaloja tarttuu verkkoon kun taas ravintoketjun huiput pitävät verkkoa hyppysissään. Sinisen kuoleman kuvassa yksityiskohdat tekevät tarinasta persoonallisen. On jopa hieman eksoottista, kun roistoja jahdataan hiihtämällä metsässä. Suojattu linja on kaukainen haave, koska puhelut kulkevat välittäjän kautta. Ja todella, siitä ei ole kovinkaan kauaa kun sormenjälki ei vielä kelvannut syyksi kuulusteluun, saati langettavaan tuomioon. Tai että rikospaikalta oli mahdollista ottaa ehkä vain yksi valokuva, tai pahimmassa tapauksessa tyytyä piirrokseen.

Koukuttavuus on hiukan alleviivattua. Aika monta kertaa tulee vihje tulevasta, tyyliin "[K]artta ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, mitä Ekku seuraavaksi järjesti" tai "[S]e oli viimeinen kerta, kun näimme Lindqvistin". Niitä oli sen verran paljon, että kiinnitin asiaan huomiota, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kieli on muuten sujuvaa, asiat kuvataan ilman turhia koukeroita mutta niin että tapahtumat ja henkilöt ovat hyvin eläväisiä. 

Kansiliepeessä kerrotaan, että kirja on Karelia Noir - sarjan avausosa. Hyvä niin, tästä jäi sellainen olo että mielelläni lukisin lisää etsiväkaksikon seikkailuja. Ne ovat jännittäviä mutta huumorilla höystettyjä. 

Pakko vielä kommentoida sarjan nimeä. Nyt alkaa olla niin paljon kaikkea Noir, että kohta lukijan on vaikea muistaa mitä kaikkea on. Uudet sarjat alkavat hukkua massaan. Tiedättehän, Greben & Leanderin Moskova Noir, Kerrin Berlin Noir, Lapiduksen Stockholm Noir, Baggen Hämeenlinna Noir, Kondorin Budapest Noir... Että kohta voisi olla aika palata siihen, että sarja tunnettiin päähenkilön / päähenkilöiden nimellä :)   

Sinisen kuoleman kuvaa on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus, Jonna, Kirjavuorenpeikko, Niina Huvila, Lukuneuvoja ja Nina.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena 2015
228 s.









Olen aiemmin lukenut Anne Leinoselta vain nuortenkirjan Ilottomien ihmisten kylä sekä yhdessä Eija Lappalainen kanssa kirjoitetun Sagan. Molemmista pidin ja olen niitä vinkannut yläkoululaisille. Viime kesänä ilmestynyt Pienen rasian jumala ja muita novelleja löytyi kirjastosta aikuisten osastolta, mutta se sopii hyvin myös nuorille aikuisille. 

En halua laittaa kirjaa mihinkään kategoriaan, koska siinä on sekaisin monenlaista. Samalla se on aivan omaa laatuaan. Ehkä hiukan yllättäen yksi novelli on vähän scifiä, toinen kummitusjuttu, kolmas kansantarina, neljäs fantasiaa... Kuitenkin niissä on yhteinen pohjavire, mikä tekee kokoelmasta ehjän.

Kirjassa on yhdeksän novellia, joista kaikista pidin. Vähiten pidin novellista Ken vainajia muistelee, siksi että se ei yllättänyt minua. Sekin on hyvä, mutta jotenkin se on muihin nähden liian tavanomainen, liian tuttu etenkin jos on lukenut suulliseen perinteeseen pohjautuvia kummitusjuttukokoelmia. Yhtä suosikkia on mahdoton nimetä. Jo ensimmäinen, niminovelli Pienen rasian jumala koukuttaa ja saa lukijan jatkamaan novelli novellilta. Yksi vaikuttavimmista on Nahat, joka tihenevällä tunnelmallaan nostatti ihon kananlihalle.

Mutta eikö hänet ollut aina omistettu? Eikö nahkakin ollut määrännyt hänen elämänsä rytmin? Niinä kuukausina, kun sen kuviot olivat tummentuneet tummentumistaan eikä yhtään kylää ollut lähellä, oli hän lopulta alkanut itse hangata kuvioita kovalla harjalla. Ei se ollut antanut helpotusta, korkeintaan lohtua, mutta silti hän oli jynssännyt itseään kuin turkkiaan raapiva sairas koira.

Kaimo pyysi kyläläisiä puhdistamaan ihoaan. Iho ei mennyt rikki, ei millään, ja vasta lasilla viiltely sai veren virtaamaan. Kyläläiset ottivat veren talteen ja veivät osaksi omia valmistelujaan. Veita ei voinut välttyä aavistuksilta. Eivätkö kyläläiset katselleet heitä turhan ahnaasti? Teillä ja kylillä liikkui huhuja, että paikoin ihontajia kohdeltiin huonosti, osa katosi, sillä joidenkin mielestä nahka oli arvokkaampi kylän omistuksessa kuin kiertelevän kulkurin yllä. Kylän eteen merkittyyn varoitukseen oli syytä luottaa.

Kirjan luettuani olin hetken että mitä ihmettä minä juuri luin. Samanlainen olo on vieläkin, muutama päivä myöhemmin. Novellien maailma on keskenään erilainen mutta kuitenkin samanlainen. Tarinat tunkevat iholle ja läpi, imeytyvät verenkiertoon. Tuntuu kuin olisin osa niitä kaikkia.


En tiedä mitä sanoisin. Tämä on niin hyvä, niin vaikuttava, että sitä on turha yrittää selittää. Lukekaa ja kokekaa itse!

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on luettu myös blogeissa  Satun luetut, Niin monta lukematonta..., Todella vaiheessa sekä Kannesta kanteen, sivuista sivuille.

 


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf.

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf
Englanninkielinen alkuperäisteos Hanns and Rudolf (2013)
Suomentanut Juha Sainio
Atena 2015
378 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale





Toinen maailmansota on viime vuosina ollut loppumaton lähde tietokirjailijoille. Kirjoja ilmestyy vuosittain useita, ehkä osittain siksi että sodan kokeneita ei ole elossa enää paljoa. Pian on aika, jolloin tietoa saadaan enää vain kirjoitetuista ja tallennetuista lähteistä. 

Olen kiinnostunut etenkin kulttuurihistoriasta, mutta myös toisesta maailmansodasta. En niinkään piittaa sotastrategiasta ja hyökkäysten kulusta, sen sijaan yksittäisten ihmisten kokemukset kiinnostavat. 

Tämän syksyn uutuuskirja Hanns ja Rudolf tuo uuden näkökulman sotaan, sitä edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Samalla se on kertomus kahdesta miehestä, joiden elämä ja kohtalot olivat hyvin erilaisia. Kirjan alaotsikko Saksanjuutalainen Auschwitzin komendanttia metsästämässä kuvaa mistä on kyse, kunhan miehet pääsevät aikuisikään.

Tarina kuitenkin alkaa 1900-luvun alusta. Hanns Alexander syntyy vuonna 1917 vauraaseen lääkäriperheeseen, ja tottuu kevyeen elämään. Kotona pidetään päivällisiä, joissa vierailee toinen toistaan tunnetumpia henkilöitä Albert Einsteinista lähtien. Kaksosveljensä Paulin kanssa Hanns keppostelee minkä ehtii: "Kun hänen vanhempansa olivat esimerkiksi kutsuneet päivällisvieraaksi Richard Straussin, Hanns hiipi säveltäjän taakse ja heitteli leivänmurusia tämän kaljulle päälaelle." Vähitellen 1920- ja 1930-luvuilla ilmapiiri kiristyy ja Natsi-Saksan uudet juutalaislait tukaloittavat perheen asemaa, kunnes lopulta heidän on muutettava ulkomaille mukanaan vain päällään olevat vaatteet. 

Rudolf Höss syntyy vuonna 1901 uskonnolliseen ja kylmään perheeseen. Häntä ohjataan vahvasti kohti pappisuraa. Isän kuolema kiristää perheen taloudellisen tilanteen äärimmilleen. Kuolema kuitenkin vapauttaa Rudolfin - hänestä ei tule pappia vaan sotilas. Hän värväytyy armeijaan vain 14-vuotiaana, ja siitä lähtien tie on täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. Armeija vie hänet natsipuolueeseen ja siellä korkealle arvoasteikossa. Lopulta hänestä tulee keskitysleireistä vastaava virkamies. 

Hanns puolestaan värväytyy Ison-Britannian armeijaan ja saa sodan jälkeen tehtäväkseen toimia tulkkina. Sotilaiden ja keskitysleirivankien kertomukset järkyttävät häntä syvästi. Hän ottaa itselleen mission: saada kiinni mahdollisimman korkea-arvoisia natseja. Hyvin pian listalle nousee kertomuksissa usein toistuva nimi, Rudolf Höss. 

Hanns käytti seuraavat päivät selvittäen loppuja nimiä listalta, jonka hänen sisarensa ja Ann olivat hänelle antaneet. Tarina oli joka kerran sama: "Tämä henkilö ei enää asu Berliinissä" ja "Heidät lähetettiin leireille itään". Hän käveli edestakaisin pitkin pitkin Wilmersdorfin katuja kulmilla, joilla hänen perheensä oli monien muiden juutalaisten lailla asunut, Fasanenstrassella, Kurfürstendammilla, Rankeplatzilla, etsien niitä vanhoja ruokakauppoja, suutareita, räätäleitä ja kultaseppiä, joiden asiakkaana hän oli joskus ollut. Hanns ei kyennyt löytämään ainoatakaan ihmistä, joka olisi muistanut hänet. Oli kuin tämä osa hänen menneisyydestään olisi pyyhitty pois. 

Hanns liittyi majuri Caolan seuraan, ja he ajoivat yhdessä Oranienburgiin tutkimaan T-rakennusta, keskitysleirien tarkastusviraston toimitiloja. Rakennus oli yllättäen selvinnyt ehjänä sodasta. Hanns avasi suuret pääovet ja löysi pääaulaan astuttuaan seinälle ripustetun toimistojen pohjakaavion. johon oli merkittyn kunkin toimistohuoneen kohdalle sen haltijan nimi, tehtävä ja puhelinnumero. Seuraavien tuntien ajan Caola ja Hanns kulkivat aution viraston huoneesta toiseen etsien työpöydiltä ja kaapeista mitä tahansa tietoja, jotka olisivat johtaneet heidät etsittyjen miesten jäljille. Kierros soittautui tuloksettomaksi. Rakennuksen arkistot oli tuhottu, kuten Himmler oli määrännytkin.

Jo alkuvaiheessa ajattelin, että kirjan rakenne on nerokas. Alussa Rudolf syntyy, ja seurataan hänen lapsuusvuosiaan. Seuraavassa luvussa Hanns syntyy, ja päästään hänen matkassaan eteenpäin. Sitten lähdetään taas Rudolfin matkaan, kunnes palataan Hannsin luo, ja niin edelleen. Nerokkainta on se, miten luvut on jaoteltu. Yhden miehen osuus loppuu tiettyyn vuoteen, josta alkaen seurataan toista, jonka osuus päättyy tiettyyn vuoteen, josta jatkuu toisen osuus kuitaten lyhyesti ne vuodet jotka jäivät toisen osuuden alle. 

Hanns Alexander - joka kuoli vuonna 2006 - oli kirjan kirjoittaneen Thomas Hardingin isoäidin veli. Sukulaisuus selittää motiivin kirjan kirjoittamiseen. Pidän Hardingin ansiona sitä, että kirjassa hän ei tee kummastakaan päähenkilöstä yksiselitteisesti hyvää eikä pahaa. Hän pyrkii selittämään ne tekijät, jotka veivät Rudolf Hössin yhdeksi natsien "tähdistä". Hän korostaa myös tämän roolia perheenisänä, toki hämmästellen tämän kaksia kasvoja. Samoin hän toimii Hanns Alexanderin kohdalla. Tämä ei ole pelkästään leppoisa ja hyvä mies, vaan myös kostonhimoinen ja väkivallan suvaitseva. Harding tekee näistä historiallisista henkilöistä eläviä ja inhimillisiä, huomioiden laajasti eri ominaisuudet. 

Mielestäni Hanns ja Rudolf on poikkeuksellinen tietokirja. Niin, se todella on tietokirja, vaikka monin paikoin muistuttaa kaunokirjaa. Monet lukujen loput ovat koukuttavia kuin dekkareissa: "Jos Rudolf halusi välttyä pidätykseltä ja päästä pakenemaan Saksasta, hänen oli pysyttävä piilossa ja poissa näkyvistä." Samoin esimerkiksi kohtaus, jossa Hanns löytää Rudolfin, voisi olla kaunokirjasta: "Huoneessa ollut ikääntyneen näköinen mies näytti järkyttyneeltä sotilaiden tunkeutuessa taloon. Hän kavahti viranomaisia, vapisi ja oli hyvin hermostunut."  

Kirjan henkilökohtaisuus tekee siitä koskettavan. Kirjoittajan sukulaisuus toiseen päähenkilöön on yksi vaikuttava asia, mutta myös hänen valintansa käyttää molemmista vain etunimiä. Perheenisä-sotilas Rudolf tulee lähemmäs kuin komendantti Höss. Muut henkilöt jäävät vähäiseen rooliin ja etäisiksi, mutta kirjan nimen huomioiden se lienee tarkoituskin. 

Sotahistorialliseksi kirjaksi tämän tunnistan siitä, että lukemisesta jäi ontto olo, ja vielä pari päivää myöhemminkin sisällä tuntuu kolo. Maailmansodan kauhuista on aikaa, eivätkä ne kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta silti ajasta lukeminen jättää hämmentyneen olon. Miten se oli mahdollista, miten se saattoi tapahtua, miten se pääsi menemään niin pitkälle?


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2015
332 s.






Nyt kuulkaa, tässä on kirjavuoden Tapaus! Aivan häikäisevän hyvä!

Sopimus sijoittuu keskelle toista maailmansotaa. Peter ja Katharina avioituvat ennen kuin ovat tavanneet toisiaan kertaakaan. He ovat nähneet toistensa valokuvat, ja avioliitto solmitaan puolisoiden ollessa puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Syyt liitolle ovat käytännölliset: Peter saa sodasta häälomaa ja mikäli hän kuolee taistelussa Katharina saa leskeneläkkeen.

Vastoin kaikkia odotuksia järkiavioliitto osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Ensitapaaminen on melko jäykkä, mutta pian Peter ja Katharina rakastuvat toisiinsa. Heillä on vain muutama päivä aikaa ennen kuin Peterin on palattava rintamalle, mutta se riittää. Katharina tulee raskaaksi ja hänestä ja vauvasta tulee Peterille keino selviytyä sodan yhä pahenevista kauhuista. Katharinalle vauva on konkreettinen muisto Peteristä ja helpottaa kestämään eron ikävää. 

Sodan pitkittyessä kirjeet kulkevat - harvakseltaan - tuoden hiukan lohtua. Suuren ja mahtavan Saksan piti voittaa helposti, mutta vuodet vierivät ja Peter joutuu yhä kauemmas Katharinasta ja Johanneksesta. Talvi iskee kimppuun, ruoka vähenee, kuolema niittää kavereita viereltä. Vain valokuva ja muistot auttavat Peteriä kestämään.

Katharinan isällä on vaikutusvaltaisia tuttavia, joten perheellä menee olosuhteisiin nähden hyvin. Heillä on ruokaa, vaatteita, lämpöä, iltamia. Pommitukset ovat ohimenevä haitta. Sota ei kuitenkaan lopulta ole armollinen kenellekään.

Faber sulki silmänsä. Hän ei tahtonut nähdä lentäjiä tai saada selville, olivatko he nähneet hänet. Hän peitti korvansa käsillään, mutta jylisevä pauhu porautui silti hänen päähänsä. Rukouksia virtasi hänen huuliltaan, yksi toisensa jälkeen, rukouksia hänen lapsuudestaan, kun hän seisoi kirkossa isänsä vieressä pieni käsi isän suuressa kourassa. Hän tahtoi mennä kotiin; paeta laakeripensasaidan taakse, puutarhaan, jossa maa ei järissyt. Hän avasi silmänsä, pikaisesti, ja näki lentokoneiden niittävän maata, tappavan miehiä, yli ja takaisin, yhtä järjestelmällisin ja perusteellisin liikkein kuin hänen isänsä ajoi nurmikkoa lauantai-iltapäivänä. 

(...) 

Katharina kiljaisi nähdessään ne. Valkoiset, kultakoristeiset kirjekuoret. Yksi hänen vanhemmilleen. Yksi hänelle. Hän avasi omansa jo alaovella. Kutsu illalliselle. Weinarteille. Hän halasi itseään ja juoksi ylös kertomaan äidilleen. 

Sitaateista saa pienen maistiaisen siitä, kuinka kirja vangitsee ristiriitaisuuksilla. Usein luvut menevät niin, että Peter ja Katharina esiintyvät vuorotellen. Mitä huonommin Peterin asiat ovat, sitä ylellisempää elämää Katharina viettää. On todella huikeaa ja äärimmäisen koskettavaa lukea näistä ääripäistä. toisaalla on Venäjän hyytävä talvi ja toisaalla Saksa, jossa suhteilla saa turkisvuoratut kengät ja minkkiturkin. Toisaalla ammutaan laihoja kuljetushevosia ja nälkiintyneitä koiria ruuaksi, toisaalla käydään illalliskutsuilla tai nautitaan kotona keittäjän tekemistä herkuista. 

Sopimus on kertakaikkisen pysäyttävä kirja. Yksi syy saattaa olla sen kerrontarakenteessa; tarina etenee pääosin dialogin varassa, pitkiä kuvailujaksoja ei ole oikeastaan ollenkaan. Kun henkilöt puhuvat toisilleen, olosuhteet ja tunteet tunkeutuvat lukijan iholle. Ne laittavat lukijan miettimään, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Ne muistuttavat, että toivottomissakin tilanteissa on aina toivoa. Mutta samalla korostuu se, että ihan kaikkeen ei rahakaan pysty.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja se on saanut lukijoilta kiitosta. Arvioita on  muun muassa Kirsin kirjanurkassa, Mari A:n kirjablogissa, Ullan Luetuissa Kirjoissa sekä Kirjoissa Niinan tapaan.  

Laitan Sopimuksen Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Saksa.