Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018
195 s.
Arvostelukappale

Olen aina tykännyt lukea kirjoja, joissa kuvataan suhteellisen leppoisaa elämää jossain muualla kuin Suomessa. Tiedättehän, Outi Nyytäjän Ranska, Kirsi Pihan Italia, Satu Rämön Islanti... On kiinnostavaa lukea suomalaisten seikkailuista maailmalla, on kyseessä sitten uusi koti (pysyvä tai tilapäinen), sapattivuosi, maahanmuutto, mikä tahansa.  Nyt mukaan listalle tulee Helena Liikanen-Rengerin Ranska. En ole lukenut Liikanen-Rengerin esikoiskirjaa, jossa käsitellään äitiyttä ja perhe-elämää. Tämä toinen, parisuhdetta puiva uutuus kiinnosti, etenkin kun itse olen alkanut elää parisuhdetta kahdessa maassa. 

Usein kirjoja tehdään niin päin, että ensin on parisuhde, sitten lapset. Liikanen-Renger kirjoitti ensin lapsiperhe-elämästä, sitten parisuhteesta. Ja itse asiassa, niinhän sen pitäisi ollakin. Ei parisuhde lopu lasten saantiin, vaikka aika usein siltä vaikuttaakin kun lukee perheellisten somepäivityksiä. 

Liikanen-Renger kertoo suhteesta puolisonsa kanssa, miten kahdenkeskistä aikaa järjestyy ja miten toista huomioidaan arjessa. Lisäksi hän haastattelee erilaisia ihmisiä, niin tavallisia kansalaisia kuin asiantuntijoita. Tapaamme muun muassa naisparin, vuosikymmeniä aviossa olleen pariskunnan sekä muutamaan kertaan eronneen ja suhteissaan aina pettäneen naisen. Paitsi rakkauselämää kirjassa käsitellään elämän muitakin puolia, kuten vanhenemista ja yksinäisyyttä.

Lomailu Alpeilla kuulosti monen korvissa hyvin elitistiseltä, vaikka Etelä-Euroopasta toteutettuna se oli meille paljon halvempi järjestää kuin viikko Vierumäellä. Itse näin sen kuitenkin tarpeelliseksi sijoitukseksi yhteiseen elämään. Suomessa olen kuitenkin tavannut myös pariskuntia, jotka eivät ole vuosikausiin tehneet kaksistaan yhtikäs mitään. Treffailu on saattanut jopa tuntua ylenpalttiselta ja itsekkäältä, koska elämää eletään lasten ehdoilla ja isovanhemmat asuvat kaukana. Ajatellaan, että aikaa on sitten, kun lapset ovat isoja.

(...)

Ei ole kauan siitä, kun cannesilaisen lounasravintolan pöydässä tuijottelin naapurissa istuvaa noin kahdeksankymppistä pariskuntaa, joka söi pöydässä mereneläviä viineineen. He eivät puhuneet, mutta maiskuttelivat nautiskellen. Katselin heitä kadehtien: tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin! Ja sellaisen, jossa voin köpötellä puolison kanssa käsi kädessä kauppaan ja aperitiiville, niin kuin nämä täällä tekevät. Laittaa parhaat päälle, hiukset kiharalle ja kynnet kuntoon, niin kuin omankin kotikadun rouvat aina kun lähtevät kylille asioille. Laittautuminen on pienoinen pakko: vastaan tulee monta tuttua ja puolituttua, joiden kanssa on pussailtava ja jutusteltava. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy. Yksi retki leipäkauppaan tai lihakauppaan riittää hyvin niin kotiäidin kuin eläkeläisenkin sosiaalisen elämän päiväannokseksi.

Liikanen-Renger kirjoittaa sujuvaa ja letkeää tekstiä. Tykkään siitä, että kirja ei ole pelkkää oman elämän ja parisuhteen pureskelua, vaan mukana on niin hänen tuttaviaan kuin vieraita ihmisiä. Parisuhdetta pohditaan sekä asiantuntijoiden lausuntojen että tapausesimerkkien kautta. Kerrotaan tutkimustuloksia, yleistyksiä ja oletuksia, joita sitten tarkastellaan käytännössä. Se, mitä "kaikki" tietävät ranskalaisten rakkauselämästä voikin olla pieni pintaraapaisu. Parisuhteen arki on monisävyistä, ei pelkkää vaaleanpunaista hattaraa Eiffel-tornin alla. 

Mielestäni tämä, kuten muutkin vastaavat, ovat tärkeitä kirjoja. On mahtavaa saada tietoa vieraista kulttuureista ja arkielämästä Suomen rajojen ulkopuolella. On kiinnostavaa lukea eroista ja yhtäläisyyksistä kulttuurien välillä. 

Haluan Mon amourin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, menköön se kohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tapaamme Florencen ja Cathien ja kuulemme, millaista on elää naisparina Ranskassa.

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka
Ranskankielinen alkuperäisteos L'Échappée belle (2009)
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2010
120 s.

Uskomatonta mutta totta, sain sittenkin vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, ja aikaakin jäi vielä viisi ja puoli tuntia! :D Karkumatka sopii viimeiseen puuttuvaan kohtaan, "kirja jossa kukaan ei kuole". Lähellä on, mutta niin vaan loukkaantunut koira jää henkiin. 

Tarina kertoo neljästä sisaruksesta, ja sitä kerrotaan Garancen näkemänä ja kokemana. Garance ja Simon matkaavat autossa serkkunsa häihin, mukana on Simonin kuivakka ja bakteerikammoinen vaimo Carine. Sisaruksista kolmas, Lola saadaan mukaan kesken matkaa. Perillä sisaruksia odottaa pettymys; joukkion neljäs palanen, Vincent, ei ole töiden takia päässyt tulemaan. Kun ihmiset alkavat valua kirkkoon odottamaan seremonian alkua, Simon saa idean: Karataan! Mennään Vincentin luo! Garance ja Lola ovat heti juonessa mukana. 

Pannaan se väsymyksen piikkiin, mutta yllätin itseni hempeilemästä. Koin yhtäkkiä syvää hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunsin, että saimme nyt nauttia viimeisistä lapsuuden voileivistä...

He olivat liki kolmekymmentä vuotta riemastuttaneet elämääni. Mitä minusta tulisi ilman heitä? Ja milloin elämä vihdoin meidät erottaisi? 

Sillä niin se on. Aika erottaa ne, jotka rakastavat toisiaan, eikä mikään ole pysyvää.

Nämä yhteiset hetket - olimme kaikki siitä tietoisia - olivat vain pikku bonus. Aikalisä, sivuaskel, armonhetki. Muutama muilta varastettu tuokio.

Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toiselle ja millä tavoin siteet höltyisivät?

Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?

Minä tiedän, että tiedostimme kaikki asian. Minä tunnen meidät hyvin. 

Häveliäisyys esti meitä puhumasta siitä, mutta sillä nimenomaisella hetkellä me tiesimme.

Että koimme tämän raunioituneen linnan juurella erään aikakauden lopun ja että nahanluonnin hetki lähestyi. Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi. 

Pitihän Daltonin veljestenkin lähteä kunkin omalle suunnalleen auringon laskiessa...

Olen lukenut Anna Gavaldalta kaiken suomennetun. Tein graduni Kimpassa-kirjasta. Gavalda kirjoittaa usein perheestä, mutta Karkumatka on sikäli poikkeava, että tässä läheisyys on nimenomaan biologisten sisarusten välinen. Muuten hänen tuotannossaan on usein niin, että perhe on itse valittu pikemmin kuin biologiaan perustuva, että ystävät ja työkaverit täyttävät vanhempien ja sisarusten roolin verisukulaisia "paremmin". Tässä emme näe sisarusten vanhempia juurikaan, äiti sanoo yhden lauseen mutta siinäpä se. Koko kirja on sisaruutta, yhteenkuuluvuutta. Lapsuusajasta kerrotaan vähän, enemmän ollaan nykyhetkessä, siinä kuinka hauskaa on nyt. 

Tämä on piristävä poikkeus Gavaldan kirjoissa. Monesti henkilöhahmot ovat vähän eksyksissä, ja perheen tapaaminen tuottaa pahaa oloa. Karkumatka on lämminhenkinen ja kujeileva, samalla silti  hitusen haikea. Sisarukset eivät elä tätä päivää kuin viimeistä päivää, mutta he tietävät että näitä mahdollisuuksia olla nelistään ei tule paljoa. Kun ollaan yhdessä, ollaan kunnolla. Kiusoitellaan toisia, nauraa räkätetään yhdessä, päätyvätpä he puolittaisiksi kuokkavieraiksi häihin - ihan jonkun muun kuin serkkunsa. Vaikka kirjan sivumäärä ei ole iso, saa lukija hyvän kuvan sisaruksista ja heidän elämäntilanteistaan. 

No niin, tämän kirjan myötä laitetaan vuosi 2017 pakettiin ja aletaan keskittyä tulevaan. Lukuhaasteista osallistun varmasti vain Helmet-lukuhaasteeseen. Vähän myös houkuttaa Lukupinon Yhdysvallat-haaste. Enkä varmasti edes tiedä kaikkia bloggaajakollegoiden keksimiä haasteita, täytyy tutkailla ensi viikolla ja miettiä, mihin rahkeet riittävät. Tänä vuonna luin aiempaa vähemmän kirjoja, suoranainen lukujumi vaivasi useampaan kertaan ja lisäksi oli vaan niin kiire, melkein kaikki viikonloput täynnä ohjelmaa niin ei oikein ollut lukurauhaa. Tavoite on, että ensi vuonna ainakin yksi viikonloppu kuukaudesta on täysin rauhoitettu, ilman ohjelmaa. Jospa saisi kirjapinoja madallettua...  

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Ranskankielinen alkuperäiteos Le Liseur de 6h27 (2014)
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
189 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Joulunjälkeiseen elämään johdatti Lukija aamujunassa. Se kertoo Guylainista, miehestä jonka elämä on täynnä kirjoja. 

36-vuotias, hintelä ja huomaamaton Guylain työskentelee makulointikoneella kirjojen kierrätyskeskuksessa. Kone on suuri ja meluisa Zerstor 500, ja se hakkaa tonneittain kirjoja muusiksi. Joka ilta Guylain pelastaa koneen uumenista ehjänä säilyneet sivut, noin tusinan verran. Hän kuivattaa sivut lukeakseen ne seuraavana aamuna paikallisjunassa. Junan muut matkustajat ovat tottuneet ja jotkut myös ihastuneet häneen, Delacôten vanhat sisarukset jopa niin paljon että matkustavat kahdesti viikossa junalla ihan vain kuullakseen Guylainin lukevan sattumalta säästyneitä sivuja sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Eräänä iltapäivänä Guylainin elämä muuttuu, melkein kuin taikaiskusta. Hän löytää muistitikun, jonka sisältö vaikuttaa häneen hyvin yllättävästi. Kauhea työ ja tylsä elämä siirtyvät enemmän taustalle, kun Guylain antautuu muistitikun johdatettavaksi.

Takakannessa kirjan sanotaan olevan viehättävä aikuisten satu, se voisikin alkaa "olipa kerran mies nimeltä Guylain Vignolles". Guylainin matkassa mennään, muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Kierrätyskeskuksen tärkeimmät hahmot sekä Guylainin äiti kuvaillaan lyhyesti, eivätkä he saa sivumäärässäkään paljoa tilaa. He ovat kuin karikatyyrejä, nopeasti sanoilla tehtyjä. Heidät on kuitenkin tehty taitavasti; muutamilla kuvaavilla lauseilla ja puheenvuoroilla paljastetaan henkilöiden olennaiset piirteet. Pari Guylainille läheisintä kaveria esitellään tarkemmin, ja he ovatkin varsin mainioita veikkosia, persoonallisuudessaan jopa hivenen yliampuvia. 

Sen sijaan esimerkiksi aamujunan matkustajia ei havainnoida ollenkaan. Se on harmi, mutta samalla haaste. Lukija voi itse kehitellä heille ulkomuodon ja tarinan, miettiä mistä he ovat tulossa ja mitä menossa tekemään, kuulostella miksi he haluavat aamu toisensa jälkeen kuunnella ääneen lukevaa Guylainia. On sellainen olo, että tarina on johdanto johonkin, että lukijan tehtävä on täydentää ja jatkaa sitä.

Lukija aamujunassa on sekä kevyttä että painavaa luettavaa. Se on näennäisen yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin on kätkettynä monimutkaisia asioita. Esimerkkinä olkoon Guylainin lemmikki, kultakala nimeltä Rouget de Lisle. Miksi kala toisensa jälkeen on sen niminen, miksi Guylain valitsee kaikista mahdollisista kaloista aina sen joka on mahdollisimman samannäköinen edellisen Rouget de Lislen kanssa, miksi hän valitsee aina pyöreän maljan vaikka tarjolla olisi myös neliskulmainen malli? 

Kirjaa oli kiva lukea, ainoa iso vika on sen lyhyys. Sivumäärä on kohtalaisen pieni, etenkin kun teksti on painettu kapeasti isolla fontilla ja reilulla rivivälillä. Vähän oli sellainen olo, että nyt mennään pikakelauksella. Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää Guylainin vapaapäivistä, aamujunan matkustajista, aneemisesta lemmikkikaupan myyjästä, Guylainin äidistä, Brunnerista, antikvariaatin Albertista... Nyt mennään minun makuun liian suoraviivaisesti osasta A eli Guylainin työympäristöstä osaan B, josta en kerro sen enempää jotten paljasta juonesta liikaa. Olisin myös halunnut viettää enemmän aikaa aamujunassa, jonka olisi voinut kirjan nimen perusteella kuvitella olevan vieläkin suuremmassa roolissa.

Parasta kirjassa on tietenkin Guylain. Hän on yhdenlainen surullisen hahmon ritari, elämäänsä jumiutunut mutta silti yllätyksellinen. Toisaalta hän on säälittävä ressukka, toisaalta hauska ja kekseliäs. Vaikka maailma ja ihmiset usein kohtelevat häntä kaltoin, hän on silti valmis ilahduttamaan muita. 

Jostain syystä pidin myös kultakalasta, tai siis kaloista numero viisi ja kuusi. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon iloa Guylainille on kalasta. Sille on helpompi puhua kuin ihmisille, sille ei tarvi esittää mitään, sen kanssa on helppo olla ystäviä. 

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka kaipaavat lämminhenkistä mutta myös huumoria sisältävää tarinaa. Sen on ehtinyt lukea jo Krista.  

 

Helena Petäistö: Pariisi, Versailles, Giverny

Helena Petäistö: Pariisi, Versailles, Giverny
Otava 2014
349 s.

Ranska-fanina Petäistön kirja oli tietenkin pakko lukea. Olen lukenut Petäistön aiempia oppaita ja pitänyt niistä. Hänellä on valtaisa tietämys ja persoonallinen tyyli kirjoittaa.

Pariisi, Versailles, Giverny kertoo nimensä mukaisesti kolmesta paikasta. Pariisi käydään läpi alue kerrallaan. Petäistö kuvailee katuja, aukioita ja rakennuksia. Samalla hän kertoo paikkoihin liittyviä tarinoita tai jakaa omia kokemuksiaan. Tarinat ovat pääosin hupaisia ja elävöittävät alueiden kuvauksia valtavasti. Vaikka Petäistö tuntee kaupungin läpikotaisin, on silti hauska lukea hänen innostuneisuudestaan ja ihmettelystään, siitä kuinka Pariisi osaa yllättää vuosikymmenien jälkeen yhä uudelleen.

Siihen aikaan Pariisin arvostetuin gourmet-ravintola oli nimeltään Voisin Rue Saint Honorén ja Rue Cambonin kulmassa lähellä Madeleinen aukiota. Sen viinikellari oli ainutlaatuinen, ja sinne tultiin herkuttelemaan ranskalaisittain pitkän kaavan mukaan. Kun amerikkalaisrouva halusi tilata pelkän salaatin, oman arvonsa tuntevan ravintolan hovimestari ilmoitti: "Madame, tämä on ravintola eikä mikään niitty." Kuvitella saattaa, mitä piiritys merkitsi Voisinille. Onneksi sen normandialainen keittiömestari Alexandre-Étienne Choron osasi ottaa tilanteen suurena haasteena, onhan hänen kotikaupungistaan lähtöisin yhä bistrojen listoilla komeileva tripes à la mode de Caen, sisäelimiä caenilaiseen tapaan, jossa elukan viimeisetkin osat käytetään visusti hyväksi. Pääasiassa se sisältää hyvin höyatettyjä naudan mahapaloja, eikä ole yhtään hassumpaa. Tavallisille pariisilaisille oli vielä tarjolla koiria, kissoja ja rottia, mutta Voisinin vaativa asiakaskunta halusi parempaa. Joulukuussa ilmeni, ettei eläintarhan asukkeja voitu enää ruokkia. Niinpä yhtäkkiä saatavilla oli peuraa, antilooppia ja karhua, jotka tekivät heti kauppansa. Boulevard Haussmannin suuri lihakauppa osti kokonaisen jakkihärän ja kohta myös norsut, Castorin ja Polluxin, joiden maku oli kuitenkin pettymys. Brittilehdistö raportoi Pariisissa asuvasta englantilaisesta, joka oli kertonut kirjekyyhkn kuljettamassa viestissään syöneensä kamelin, antiloopin, koiran, apinan, muulin ja norsun lihaa; kehnointa oli norsu.

Versailles-osiossa kerrotaan linnan nykytilasta mutta runsaasti myös sen historiasta. Välillä tuntuu kuin lukisi jännittävää historiallista romaania, kun pääsee mukaan linnassa tapahtuneisiin juonitteluihin ja kuninkaiden varsin villiin elämään.

Pian Versailles'n linnaan tuli toinen kaunotar, joka ei hyväksynyt tältä daamilta sitäkään. Harvoin on hovissa nähty moista kukkotappelua naisten kesken, kun toisistaan ottivat mittaa vanhan kuninkaan virallinen rakastajatar ja nuoren kruununrinssin puoliso, tuleva kuningatar. Taas oli yksi Louis lisää jonon jatkeena heti, kun vanhasta aika jättäisi. Tuleva Louis XVI ei valitettavasti ollut se, josta alun perin piti tulla kuningas. Siihen tehtävään oli koulutettu vanhempaa ja kaikesta päätellen asemaan paremmin sopivaa veljeä, mutta tämä oli kuollut jo 10-vuotiaana. Vastentahtoisen pikkuveljen piti uhrautua, ja Versailles'n linnassa nähtäisiin sen viimeinen kuningaspari, joka ei sopinut tehtäväänsä ollenkaan - ja joka lopulta päätyi giljotiinille.

Giverny oli itselleni täysin tuntematon paikka, en ollut kuullutkaan siitä. Kyseessä on kylä, jossa taidemaalari Claude Monet eli. Kylä on tunnettu Monet'n talosta ja etenkin taloa ympäröivästä puutarhasta, jota nykyään hoidetaan kymmenien puutarhurien voimin.

Huhtikuussa kukkivat herkät esikot, värikkäät narsissit, tulppaanit, orvokit ja monet muut, ja syreenin tuoksu huumaa. Toukokuussa värien konserttiin tulee mukaan runsaasti lisävoimia, muun muassa näyttävät rhododendronit, pionit, unikot, atsaleat, pauloniat, pelargoniat, kukkivat kirsikka- ja omenapuut sekä Monet'n aivan erityisesti rakastamat irikset, ensin violetteina ja sitten valkoisina. Kesäkuun puolivälissä kukkivat lukemattomat ruusulajikkeet sekä komeat liljat. Heinäkuu on yhtä runsaudensarvea, kun joukkoon tulevat vielä krassit, daaliat, auringonkukat, miekkaliljat ja lukemattomat muut. Myös lummelampi alkaa kukoistaa heinäkuussa. Syyskuussa punakukkainen krassi melkein peittää leveän keskikäytävän. Vielä lokakuussa puutarha menestyy hyvin lisänään puiden syksyn värit. Monet'n värimaailma on pyritty säilyttämään mahdollisimman hyvin.

Petäistön tyyli kirjoittaa on sellainen, että se saa lukijan innostumaan ja kiinnostumaan. Minulle kävi niin, että liki kaikki kohteet vaikuttivat kiinnostavilta. Haluan kävellä kadulla, josta Gérard Depardieu on ostanut talon. Haluan käydä Pariisin ainoassa viinitarhassa. Haluan juoda kuumaa suklaata Les Deux Magot - kahvilassa. Pahasti näyttää siltä, että joudun ostamaan kirjan omaksi että saan sen oppaaksi tuleville reissuille.

Kaiken ylistyksen ja ihailun lisäksi on huomautettava muutamista seikoista. Pieni miinus tulee kieliasusta; mukaan on eksynyt jonkin verran sekä painovirheitä että lausetason virheitä, tyyliin "Napoleon halu" kun asiayhteydestä päätellen pitäisi olla "Napoleonin halu". Niitä on kuitenkin sen verran harvakseltaan että ne eivät häiritse lukemista. Kirjan ulkoasu on houkutteleva, mutta olisin kaivannut mukaan kuvia, joko erillistä valokuvaliitettä tai yksittäisiä kuvia tekstin lomaan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä Monet'n puutarhasta, Pariisin lyhyimmästä kadusta, viinitarhasta, Pariisin parhaaksi sanotusta "lättypaikasta" jne.

Kokonaisuus on kuitenkin laadukas ja viihdyttävä. Ystävällistä on se, että jokaisen osion loppuun on koottu eri hintaisia vaihtoehtoja yöpymiseen, ruokailemiseen sekä ostoksiin. Mukana on aina myös "kaiken nähneelle", jossa Petäistö kertoo erikoisemmista elämysmahdollisuuksista, esimerkiksi Givernyssä Hillary Clintonin lounaspaikka, Versaillesissa presidentin vapaa-ajan asunto ja Pariisissa huvipuisto Parc Asterix sekä rullaluistelu kaupungin läpi perjantai-iltaisin.

Helena Petäistö Helsingin kirjamessuilla 2013.