Kira Poutanen: Pariisi-koodi

 

Kira Poutanen: Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain

SKS 2026

251 s.

Kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutanen on asunut Ranskassa liki 30 vuotta. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan tietokirjan kokemuksistaan. Mukana on myös kokemuksia opiskelijavaihdosta ajalta ennen vakituista asumista.

Kirjassa Poutanen tuo esiin Ranskan ja Pariisin hyviä ja huonoja puolia, kertoen sekä konkreettisia tilanteita että pohtien asioita yleisemmällä tasolla. Tärkeä muistutus on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee uusia ja hämmentäviä tilanteita. Hän varoittaa myös yleistämästä liikaa. Jos lukijan tai kenen tahansa Pariisi-tuntemus perustuu Instagramiin, naistenlehtiin tms, on syytä olla pitämättä itseään asiantuntijana. "Oikeita pariisittaria" on monenlaisia eivätkä he ole yhtenäinen tiettyyn muottiin solahtava joukko. 

On vuosi 1995, ja olen au pairina lääkäriperheessä Seine et Marnen departementissa kaukana Eiffel-tornista ja turistiravintoloista. Tehtäväni on hoitaa perheen neljää lasta puolipäiväisesti heinäkuussa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. Ranskan ymmärtäminen aiheuttaa päänsärkyä, ja lapset nauttivat siitä, että saavat huijata minua itse keksimillään sanoilla ja säännöillä. On vaikea arvata, mikä on tarua ja mikä totta.

Illalla perheen äiti koputtaa huoneeni oveen ja ilmoittaa kuivasti, että, kyllä, lapset saavat syödä suklaata joka päivä ja kyllä, välipalalla syödään joka tapauksessa aina jotain makeaa. "C'est normal", hän toteaa.

Kun välipala-aika seuraavana päivänä klo 16.30 koittaa, lapset murtavat maitosuklaalevystä tyytyväisinä paksun rivin suklaata, painavat sen patonginpalan väliin ja haukkaavat sitten makeaa täyteleipäänsä voitonriemuisesti hymyillen. Myöhemmin oma lapseni juoksee kolmevuotiaana leikkikoulusta syliini ja hihkuu: "Opettaja antoi meille tänään karkkia!" Samaan aikaan pohjoisessa suomalaiset lapset haukkaavat välipalaksi kurkkuvoileipää ja banaania. C'est normal. 

Ranskalainen byrokratia tulee tutuksi, samoin kunnioittava suhtautuminen ruokaan ja ruokailuun. Lukija saa tietoa äitiyslomasta, perhevapaasta ja koulujärjestelmästä. Lisääntyvä terrorismi tulee lähelle, kun Poutanen kertoo kotikulmillaan tapahtuneesta terroriteosta. Etäisyys Suomeen on välillä pidempi ja välillä lyhyempi, pitkälti sen mukaan miten suomalaiset ystävät ja lukijat reagoivat asioihin. 

Paljon on pohdintaa identiteetistä, siitä mitä on olla toistaiseksi yhden maan kansalainen vaikka on asunut yli puolet elämästään muualla. Miltä tuntuu, kun ei oikein osaa vastata kysymykseen "mitä Suomessa syödään" tai kun sanotaan ettei sinua voi palella koska olet Suomesta. Miten oma äitiys pitää sopeuttaa ranskalaiseen malliin, kuitenkin samalla pitäen kiinni omista käsityksistään. 

Olen lukenut paljon Ranska-aiheisia tietokirjoja mutta jokaisella tekijällä on aina oma näkökulmansa ja sitä myöten aina myös uutta asiaa kerrottavaksi. Poutasen kirjaa lukiessa tulee olo, että hämmästyttävän vähän on muuttunut 1990-luvun alun ja nykyhetken välillä. Iso ansio on myös siinä, että kirjassa ollaan tavallisessa arjessa eikä liikuta turistikohteissa. 

Byrokratia-osuus herätti muistoja ulkomaalaisesta puolisostani, jolle etenkin ajokortin uusiminen Suomessa oli helppoa. Jos hän olisi halunnut kotimaastaan uuden ajokortin, olisi pitänyt lähettää syntymätodistus ja nippu muita papereita, postitse tai faksilla tietenkin. Uusi ajokortti ei suinkaan olisi tullut postissa kotiin vaan se, kuten passi aikoinaan, olisi pitänyt hakea suurlähetystöstä Helsingistä. Jonne tietenkin pitää varata tapaamisaika arkipäivänä virka-aikaan, ja ensimmäinen vapaa aika olisi muutaman viikon päästä sen jälkeen kun ajokortin saapumisesta olisi ilmoitettu. Puoliso päätyi ottamaan suomalaisen ajokortin, meni henkilökorttinsa kanssa kaksi päivää myöhemmin konttoriin, sai tilapäisen ajoluvan heti mukaan ja uusi kortti tuli postissa alle kahdessa viikossa. Suomalaiselle on usein hämmentävää, miten monessa paikassa tarvitaan syntymätodistus ja kenties vielä vanhempienkin syntymätodistukset, jotta saa asioitaan hoidettua.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjassa on syntymäpäivät". 

Kirja on luettu myös blogissa Ja kaikkea muuta. 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

Ranskankielinen alkuteos L’Énigme de la Chambre 622 (2020)

Suomentanut Kira Poutanen

Tammi 2020

648 s.

 

Joël Dicker on kirjoittanut vetävän ja ovelan romaanin, jossa lukija on pitkään epätietoinen monista asioista ja jossa yllätyksiä riittää loppuun asti. Tapahtumat kulkevat pääasiassa kahdessa tasossa, nykyhetken lisäksi ollaan ajassa 15 vuotta sitten. Silloin on tapahtunut asioita, jotka ovat joko jatkuneet tähän asti tai saaneet alkunsa tuolloin ja kehittyneet vuosien aikana huippuunsa. Loppua kohti vauhti kiihtyy, ja piipahduksia muillekin aikatasoille tapahtuu tuon tuosta.

Yksi päähenkilöistä on Joël-niminen kirjailija, joka saapuu Sveitsiin ja asettuu Plade de Verbier -hotellin huoneeseen 623. Pian hän huomaa, että viereinen huone on numeroltaan 621 B, sen vieressä on 621. Miksei huonetta 622 ole? Samassa hotellissa asuva Scarlett houkuttelee Jöelia mukaansa selvittämään, mistä on kyse. Eikö selvitystyöstä tulisikin hyvä kirja? Kaksikko pistäytyy tarinassa silloin tällöin, muutaman sivun kerrallaan, pohtimassa mitä he ovat saaneet selville, mitä puuttuu ja keneltä voisi saada tietoja.

Toinen päähenkilö on Macaire Ebezner, pankkiiri, joka on varma valinnastaan pankin seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Kun hän kuulee, ettei valinta suinkaan ole varma, hän miettii mitä hän voi tehdä. Keneen pitäisi yrittää vaikuttaa ja miten, jotta paikka olisi hänen?

Tarinaa seurataan myös Macairen vaimon Anastasian sekä toisen pankkiirin, Levin näkökulmasta. Mukana on myös pankin johtokuntaa, poliiseja sekä luksushotellin henkilökuntaa ja vieraita. Se mikä alkoi 15 vuotta sitten, on päättyvä nyt - eikä kaikkien kannalta onnellisesti. Moni henkilö juonittelee, mutta ei lainkaan havaitse tulevansa itse vastaavien juonittelujen kohteeksi. Moni selkeän oloinen asia saa uusia käänteitä muuttuen aivan toisenlaisiksi kuin miltä aiemmin näytti. Ihmisten motiivit paljastuvat vähitellen kiepauttaen tarinaan aina uuden suunnan.  

”Miksi viimeinen Suurviikonloppu ja silloin tapahtunut murha kiinnostaa teitä?” vartija kysyi.

”Se on kirjailijan syytä”, Scarlett sanoi ja nyökkäsi minuun päin, ”hän valmistelee aiheesta kirjaa.”

”Sinuahan tämä juttu tuntuu eniten kiinnostavan”, minä huomautin.

”Mutta murhaa ei ole ratkaistu”, vartija muistutti.

”Niin juuri”; Scarlett sanoi. ”Haluamme saada selville, mitä tapahtui.”

”Myönnän, että se kiinnostaa minuakin. Juttu on painanut mieltäni kaikki nämä vuodet. Jään puolen vuoden kuluttua eläkkeelle, ja minusta tuntuu, että jotain on jäänyt tekemättä… Haluaisin kovasti käsittää, miten tähän päädyttiin. Työntekijän ei pitäisi puhua tällaisia. Älä vain laita nimeäni kirjaan, voin joutua vaikeuksiin!”

”Voin käyttää sinusta nimeä Vartija, jos sopii”, minä sanoin ja vedin pienen muistikirjani esiin kirjatakseni kertomuksen ylös.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidän siitä että tarina saa monenlaisia käänteitä, jotka tuntuvat samaan aikaan uskomattomilta ja loogisilta. Vaikka tavaraa on paljon, kokonaisuus on hallittu. Lukijana tunsin koko ajan pysyväni kärryillä siitä, keitä henkilöt ovat ja missä paikassa ja ajassa he milloinkin ovat. Pidän yllätyksellisyydestä, siitä kuinka ihmisistä paljastuu loppuun asti vielä uusia puolia. Pidän tarinan oveluudesta, eli siitä kuinka huijarit tulevat itse huijatuiksi, ja kuinka moni asia onkin lopulta eri lailla kuin mitä lukijana olin luullut. Hauska yksityiskohta on se, että vaikka alusta asti selvitetään murhaa, uhrin henkilöllisyys kerrotaan vasta monen sadan sivun jälkeen.

Jos jotain olisi saanut olla vähemmän, niin prameita ulkoisia puitteita ja Anastasian äidin kohkaamista tyttärien saattamisesta rikkaiden miesten vaimoiksi. Jossain kohtaa vähän puuduttaa, kun on täydellisesti istuvia vaatteita täydellisillä vartaloilla, taloudenhoitajia ja kokkeja ja autonkuljettajia, kaviaariaamiaisia ja samppanjajuhlia, kymmentä kieltä sujuvasti puhuva henkilö…

Muuten Huoneen 622 arvoitus on paketti minun makuuni. Se on viihdyttävä, yllättävä, hauskakin. Henkilöhahmot ovat samaan aikaan ihania ja ärsyttäviä, kuitenkin ärsytys on sen verran pientä että heille toivoo hyvää. On erityisen hauskaa lukea hahmojen päämäärätietoisesta etenemisestä kohti tavoitetta ja siitä, kuinka näppärästi he ohittavat tai raivaavat pois tielle osuvia esteitä. Jotka eivät siis aina olekaan esteitä, vaikka näyttävät siltä.

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tässä kaupungissa tuulee aina, Luetut.net ja Kirjaimia.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, ”kirjan nimessä on numero”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, ”kirja kertoo rakkaudesta” tai 37, ”kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kirja joka maasta -projektini saa Sveitsin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Ranskankielinen alkuperäiteos Le Liseur de 6h27 (2014)
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
189 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Joulunjälkeiseen elämään johdatti Lukija aamujunassa. Se kertoo Guylainista, miehestä jonka elämä on täynnä kirjoja. 

36-vuotias, hintelä ja huomaamaton Guylain työskentelee makulointikoneella kirjojen kierrätyskeskuksessa. Kone on suuri ja meluisa Zerstor 500, ja se hakkaa tonneittain kirjoja muusiksi. Joka ilta Guylain pelastaa koneen uumenista ehjänä säilyneet sivut, noin tusinan verran. Hän kuivattaa sivut lukeakseen ne seuraavana aamuna paikallisjunassa. Junan muut matkustajat ovat tottuneet ja jotkut myös ihastuneet häneen, Delacôten vanhat sisarukset jopa niin paljon että matkustavat kahdesti viikossa junalla ihan vain kuullakseen Guylainin lukevan sattumalta säästyneitä sivuja sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Eräänä iltapäivänä Guylainin elämä muuttuu, melkein kuin taikaiskusta. Hän löytää muistitikun, jonka sisältö vaikuttaa häneen hyvin yllättävästi. Kauhea työ ja tylsä elämä siirtyvät enemmän taustalle, kun Guylain antautuu muistitikun johdatettavaksi.

Takakannessa kirjan sanotaan olevan viehättävä aikuisten satu, se voisikin alkaa "olipa kerran mies nimeltä Guylain Vignolles". Guylainin matkassa mennään, muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Kierrätyskeskuksen tärkeimmät hahmot sekä Guylainin äiti kuvaillaan lyhyesti, eivätkä he saa sivumäärässäkään paljoa tilaa. He ovat kuin karikatyyrejä, nopeasti sanoilla tehtyjä. Heidät on kuitenkin tehty taitavasti; muutamilla kuvaavilla lauseilla ja puheenvuoroilla paljastetaan henkilöiden olennaiset piirteet. Pari Guylainille läheisintä kaveria esitellään tarkemmin, ja he ovatkin varsin mainioita veikkosia, persoonallisuudessaan jopa hivenen yliampuvia. 

Sen sijaan esimerkiksi aamujunan matkustajia ei havainnoida ollenkaan. Se on harmi, mutta samalla haaste. Lukija voi itse kehitellä heille ulkomuodon ja tarinan, miettiä mistä he ovat tulossa ja mitä menossa tekemään, kuulostella miksi he haluavat aamu toisensa jälkeen kuunnella ääneen lukevaa Guylainia. On sellainen olo, että tarina on johdanto johonkin, että lukijan tehtävä on täydentää ja jatkaa sitä.

Lukija aamujunassa on sekä kevyttä että painavaa luettavaa. Se on näennäisen yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin on kätkettynä monimutkaisia asioita. Esimerkkinä olkoon Guylainin lemmikki, kultakala nimeltä Rouget de Lisle. Miksi kala toisensa jälkeen on sen niminen, miksi Guylain valitsee kaikista mahdollisista kaloista aina sen joka on mahdollisimman samannäköinen edellisen Rouget de Lislen kanssa, miksi hän valitsee aina pyöreän maljan vaikka tarjolla olisi myös neliskulmainen malli? 

Kirjaa oli kiva lukea, ainoa iso vika on sen lyhyys. Sivumäärä on kohtalaisen pieni, etenkin kun teksti on painettu kapeasti isolla fontilla ja reilulla rivivälillä. Vähän oli sellainen olo, että nyt mennään pikakelauksella. Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää Guylainin vapaapäivistä, aamujunan matkustajista, aneemisesta lemmikkikaupan myyjästä, Guylainin äidistä, Brunnerista, antikvariaatin Albertista... Nyt mennään minun makuun liian suoraviivaisesti osasta A eli Guylainin työympäristöstä osaan B, josta en kerro sen enempää jotten paljasta juonesta liikaa. Olisin myös halunnut viettää enemmän aikaa aamujunassa, jonka olisi voinut kirjan nimen perusteella kuvitella olevan vieläkin suuremmassa roolissa.

Parasta kirjassa on tietenkin Guylain. Hän on yhdenlainen surullisen hahmon ritari, elämäänsä jumiutunut mutta silti yllätyksellinen. Toisaalta hän on säälittävä ressukka, toisaalta hauska ja kekseliäs. Vaikka maailma ja ihmiset usein kohtelevat häntä kaltoin, hän on silti valmis ilahduttamaan muita. 

Jostain syystä pidin myös kultakalasta, tai siis kaloista numero viisi ja kuusi. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon iloa Guylainille on kalasta. Sille on helpompi puhua kuin ihmisille, sille ei tarvi esittää mitään, sen kanssa on helppo olla ystäviä. 

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka kaipaavat lämminhenkistä mutta myös huumoria sisältävää tarinaa. Sen on ehtinyt lukea jo Krista.