Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

 

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Kirjapaja 2022 

204 s.

Arvostelukappale

Olen lukenut Björkmanin aiemmatkin essee-/kolumni-/kirjoituskokoelmat ja pitänyt niistä kovasti. Siksipä myös uusin kiinnosti. En tiedä onko maailmanaika nyt sellainen, että Björkmanin tekstit vaativat paljon aikaa ja useita lukukertoja. Pyysin ja sain kirjan arvostelukappaleena jo keväällä 2022, aluksi luin siitä osan, toisella kertaa reilun puolet ja vasta nyt kolmannella kerralla luin loppuun asti. 

Tämän kirjan tekstit on julkaistu Eeva-lehdessä kolumneina. Yksittäinen teksti ei siten ole pitkä, mutta tuttuun tapaansa Björkman kirjoittaa painavaa asiaa. Sanojen sisältö on niiden fyysistä kokoa paljon suurempi, ja monet lauseet pysäyttävät pohtimaan asioita. Aiheet vaihtelevat, mukana on niin vuodenaikoja, taidetta, lapsuutta kuin arkisia hetkiä. 

Se että kaikki vanhenisivat, oli kyllä tiedossani. Senkin aavistin, että talot purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin uusia. Myös sen, että jotakin säilyisi. Jokunen pieni tupa siellä täällä, kipeänä ja haikeana, muistona menneestä. Tie on edelleen sama. Päällystämätön soratie, joka halkoo kylän, pellot ja metsäsaarekkeet. Yhä saapuu kesän ja syksyn jälkeen talvi ja routa, jäädyttää tien. Piirtää lumikukat kylmenneitten mökkien ikkunoihin. Ja yhä uudestaan saapuvat keväät, kurkiaurat metsien ylle. 

Kesät ovat siellä, hämärät lämpimät illat. Aika ajoin palaan. Katson kaikkea ja katseeni hakee mennyttä. Täällä kaikki tapahtui. Tietoiseksi tuleminen. Elämään kiinni kasvaminen. Lähdön pakko ja paluun tarve. Kaipaus syntyi ja ikävä. Elämä vei minut muualle, sen oli vietävä. Tietä pitkin. Kevättietä.

Tekstit ovat kiireettömiä, ja ne myös vaativat lukijalta kiireettömyyttä, niitä ei voi lukea pikavauhtia harppoen. Esimerkiksi yllä olevan sitaatin pätkä "elämään kiinni kasvaminen", siitä voi tulla hyvinkin pitkä pohdinta jos lukija alkaa miettiä, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa. Missä ja miten minä kasvoin kiinni elämään, ja mikä pitää minut siinä kiinni nyt? 

Björkman kirjoittaa kaunista kieltä, sitä lukee mielellään ja monet lauseet tulee luettua toisen tai useammankin kerran. Björkman osoittaa, että kielen ei tarvitse olla runollista tai koukeroista ollakseen kaunista, hän päinvastoin osaa pysäyttää ja vaikuttaa lyhyillä lauseilla. 

Tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Lukijana minut valtasi kiitollisuus siitä, että saan lukea näin hienoa tekstiä. Että nämä sanat ovat olemassa, etteivät ne katoa vaan voin palata niihin uudelleen ja uudelleen. 

Metsä ei kuule neuvojani on luettu myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Ankin kirjablogi ja Kirjat kertovat.

Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 17, "kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja".

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

Kuvittanut Johanna Ahopelto

Tuukka Ahopelto 2021

104 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Olin juuri lukenut Ankin kirjablogista postauksen Tuukka Ahopellon omakustanteesta Roiskeita ajan taustapeilissä ja ajatellut, että kirja vaikuttaa kiinnostavalta, niin eikös sähköpostissani odottanut viesti kirjailijalta. Sain kirjan jokunen viikko sitten, ja olen sitä lueskellut vähän kerrassaan. Sivuja on vain 104, joten periaatteessa kirjan olisi voinut ahmaista kerralla, jotenkin kuitenkin koin itselleni sopivammaksi lukea muutaman kertomuksen / kuvauksen kerrallaan. 

Ahopelto kirjoittaa havaintoja arkisista asioista ja tilanteista, tunnelma on rauhallinen ja tekstin parissa on helppo viipyä. Muutamat kuvaukset ovat liiankin rauhallisia, olisin kaivannut niihin jotain yllättävää, jotain millä ne erottuisivat joukosta. Kieltä olisi voinut paikoin tiivistää, ehkä jättämällä pois osan sellaisista sanoista kuin tosin, vain, näin ollen, sentään. Toisaalta on tilanteita kuten Mies nro 12, jossa lukija riemastuu että kuinka jonottamisesta voi kirjoittaa näin kiinnostavasti. Jaettu ykkössuosikkini edellä mainitun kanssa on Kaatopaikalla, jossa tavaroiden kierrättäminen menee varsin jännittäväksi. Siihen olisin halunnut toisenlaisen lopun, voi niin toivoin että henkilö olisi tehnyt toisin. No, aina ei saa mitä haluaa ja sen kanssa minun on nyt vaan elettävä :) 

Ahkio vetäjineen liukuu hitaasti ylös tien varteen, ja minä jään katselemaan perään. Tunne on jollain lailla helpottunut, mutta samalla surullinen. Painan ulko-oven kiinni, niin kiinni kuin sen saa menemään, ja lähden laahustamaan autolleni päin. Paluumatka on helpompi, tämän tunnin aikana kun tätä tietä ovat luultavasti tallanneet useammat ihmiset kuin vuosiin. 

(Lumisen torpan maustekaappi)

Sisälle päästyäni ja hyllyjen välissä pyöriessäni katseeni osuu riviin kuvitettuja wc-paperirullia, yhdessä on kuvituksena punaisia sydämiä.

Rullallinen rakkautta. Punaisen sydämet rakkauden symboleina puhtaan valkealla taustalla, odottavat vain tulevansa hierotuksi vasten vaihtuvia persereikiä ja päätyvänsä huuhdottuina kaupungin viemäreihin. Niin oli käydä minullekin, mutta saatoin nyt täpärästi välttää viemärit.

(Rullallinen rakkautta)

Kirja koostuu kahdestakymmenestä kertomuksesta / luvusta / mininovellista / millä ikinä nimellä niitä haluaa kutsua, joissa ollaan yhdessä tilanteessa, mutta joissa kuitenkin käsitellään henkilön elämää tai yhteiskuntaa laajemminkin. Uutta lukua aloittaessa lukija ei koskaan tiedä, missä hän on muutaman sivun päästä. Yksittäiset hetket laajenevat kokoaan isommiksi, herätellen lukijaa pohtimaan asioita. Tunnelma on usein melankolinen mutta ei toivoton.

Niin, taivas on hiljentynyt. Joskus lintuparvien värähtelevää tanssia pääsi ihastelemaan jopa useita kertoja päivässä, mutta hiljalleen taivaiden tanssikerrat ja parvet harvenivat, kunnes lopulta katosivat lähes kokonaan. Ennen tiluksillani pyrähtelivät lentoon kymmenet kirjekyyhkyset, ja niiden kujerrus kantautui kauas. Nyt lakka on autioitunut. Päivän rutiinina kuitenkin kierrän kadonneiden kyyhkysten asuinsijat. Olen määrätietoisesti päättänyt pitää ne kunnossa, siitä huolimatta, että viimeinenkin lintu katosi jo monta aikaa sitten. Kunnostustyöt eivät tietenkään aivan päivittäisiä toimia vaadi, kun eivät linnut täällä ole sotkemassakaan.

(Hiljaisen taivaan tuijottaja)

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

 

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

Terhi Ilosaari 2020

367 s.

Suhtaudun usein varauksella kirjoihin, joita kirjoittajat itse tarjoavat. Kotona on niin omassa hyllyssä kuin kirjastolainoina kauheat kasat odottamassa lukuvuoroa, joten en halua pinoihin pölyttymään kirjoja, jotka ehkä pysyvät pinojen pohjalla pitkäänkin. Terhi Ilosaaren viesti herätti kiinnostuksen, osittain koska tiedän hänen Endorfiininmetsästäjä-bloginsa, osittain koska kirja on matkakertomus.

Kohdattuaan elämässään ylivoimaisen vaikeat ajat Ilosaari lähti vapaaehtoistöihin maailmalle. Tie vei bosnialaisesta majatalosta islantilaiselle lammasfarmille, Italian ja Itävallan hiihtokeskuksiin, uudelleen Islantiin ja edelleen Grönlantiin. Joissain paikoissa hän oli lyhyen ajan, joissain kuukausia. Työtehtävät oli esittelyissä kuvattu osittain tai jopa kokonaan erilaisiksi, myös työhön käytettävä aika oli usein jotain ihan muuta kuin mitä hakuilmoituksessa oli mainittu. Joissain paikoissa vapaaehtoiset joutuivat keksimään itse, mitä heidän pitäisi tehdä, samalla peläten "työnantajan" haukkuja siitä että väärin on tehty. Toisissa perehdytettiin kunnolla ja annettiin iso vastuu. Aina ei ollut helppoa solahtaa uuteen paikkaan, kieleen ja kulttuuriin kohtaamaan uusia isäntiä, emäntiä ja vapaaehtoisia.

Ilosaari kuitenkin tuo esiin sen, kuinka joka paikassa oli jotain hyvää, jotain mikä antoi eväitä paitsi vapaaehtoistyöhön myös itsensä tuntemiseen. Vaikka joskus oli pettymyksen ja epäilyksen tunteita, jälkikäteen tuli oivallus että jokainen paikka, ihminen ja tehtävä opetti jotain. 

Tänään uskalsimme syödä talon ruuista kaksi kananmunaa. On epäselvää, mitä saamme syödä ja mistä ja milloin saamme ruokaa. Olemme täällä töissä majoitus- ja ruokapalkalla. Työtehtävät ovat epäselvät ja niitä on vähän, samoin ruokaa.

Keittiön mörkö, talon isäntä on ikäiseni. Olin lukiossa, kun hän oli sotimassa. Mielessään hänellä on varmasti monta synkkää poimua, sen ymmärrän. Silti en koe elämäntehtövökseni tämän sotaveteraanin pillin mukaan pomppimista, ajatustenluvun alati epäonnistuvaa yritystä. Aseet tappavat, mutta kilttien sanojen käyttö ei vie henkeä isoltakaan mieheltä.

(...)

- Arvon leidit, voitteko pyllistää hetken? anelen. Aamunhämärässä maapohjaisessa lampolan laatikossa nauran vedet silmissä limainen karitsa kädessäni. Mitä ihmettä teen tälle sekasotkulle? Kuka on kenenkin äiti? Lopulta saan kolme uuhta ja kuusi karitsaa kutakuinkin järjestyksessä ulos, syötän alkujugurtit ja desinfioin navat. Toivottavasti arvontani ei mennyt ihan mahdottomasti pieleen. Palaan hämmentyneenä, hekotellen synnytyslampolan puolelle autellakseni neljän lampaan lapset maailmaan,

Vähän jännitin sitä, että onko kirja sittenkään matkakertomus; pelkäsin että matkaanlähdön alkutekijät avioero ja masennus aiheuttaisivat sen, että kirja olisikin ulosoksennettu terapiamatka omaan itseen. Melko pian huokaisin helpotuksesta, vaikeat asiat ovat esillä mutta eivät hallitsevina, niitä pohditaan silloin kun matkan ja työn sattumukset ja tuntemukset antavat siihen luontevan tilaisuuden. Voi olla rumasti sanottu, mutta oman avioeron läpikäyneenä en ole erityisen kiinnostunut tuntemattomien erokokemuksista. Ilosaarella onkin tekstissä vahvuutena se, että kirjan alaotsikko "matka mieleen" on nimenomaan ihmisenä kasvamista eli omien vahvuuksien ymmärtämistä ja omien käyttäytymismallien pohtimista. Vapaaehtoistöissä hän on hoksannut sen, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisiin ihmisiin, joista jää paha olo. Jos kokee ettei kelpaa, jos toinen osapuoli ei halua edes yrittää saada toimivaa kommunikaatiota, silloin on lähdettävä muualle. 

Pidän siitä, että kirjassa ollaan monessa paikassa, yllättävissäkin. Bosnia ei ehkä ole monen ensimmäinen valinta, tai Grönlanti. Pidän Ilosaaren eläväisestä tekstistä, siitä kuinka hän sanallistaa näkemänsä kauniit maisemat mutta myös surulliset tapahtumat. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä, mutta ilman sitäkin pärjätään. 

Luin kirjan joulunpyhinä vanhempieni luona, ja monia kohtia "jouduin" lukemaan ääneen. Tällaisten matkakirjojen vahvuus on siinä, että yhdessä paikassa viivytään pääosin kauemmin kuin lomamatkan verran. Ja kun ei olla maksetussa retriitissä vaan töissä ruoka- ja asumispalkalla, aluetta nähdään laajemmin ja ihmisiin ja tapoihin ehditään tutustua paremmin. 

Onhan tämä omalla tavallaan matkakuumeen herättäjä. No, meillä on muutaman ystävän kanssa lentoliput Islantiin ensi elokuulle, tänä vuonna ei päästy matkaan niin jospa ensi vuonna. Mutta kyllä minua alkoi kiinnostaa myös Sarajevo ja Grönlanti. Ja aloin miettiä, että jos korona tai muu tuo pitkän lomautuksen, niin olisiko sinä aikana ideaa lähteä vapaaehtoishommiin...

Helmet-lukuhaasteeseen sain yhden yllättävän hankalista kohdista, numeron 46, "kirjassa on sauna". Jotenkin olin kuvitellut, että saunoja on melkein joka kirjassa vaan eipä ole ollut. Tässä se on hiukan yllättävässä paikassa eli bosnialaisessa majatalossa, mutta hyvä että on jossain :) 

Kiitos kirjailijalle kirjapostista ja miellyttävästä lukuelämyksestä!

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita

Saksankielinen alkuteos Unhaltbare Zustände (2019)

Suomentanut Olli Sarrivaara

Lurra Editions 2020 

343 s.

Arvostelukappale

Eletään vuotta 1968. Sveitsiläisen tavaratalon Quatre Saisonsin somistaja Stettler elää tyytyväisenä tavallista, yllätyksetöntä elämäänsä. Näyteikkunoiden somistus ja tulevien kausien somistusten suunnittelu ovat juuri sitä, mitä hän haluaa tehdä. Kotona hän kuuntelee radiota, ja kirjoittaa kirjeitä radion pianistille Lotelle. Eräänä päivänä Stettler havaitsee, että tavarataloon on palkattu toinenkin somistaja. Häneltä kysymättä ja hänelle ilmoittamatta! Kuka kumma on tuo herra Bleicher, mistä hän on tullut ja miksi ihmeessä hän saa somistaa jouluikkunan? 

Hän askaroi joka ilta sinnikkäästi ja ahkerasti, mutta iloisin mielin. Hänellä oli palava halu muotoilla kirjeestä yhtä kaunis kuin oli ollut hänen kaunein näyteikkunansa. Päivisin hän vaikutti hieman uupuneelta eikä neiti Hodel voinut olla huomaamatta hänessä tiettyä hajamielisyyttä, mutta neiti oli ajan saatossa tottunut odottamaan Stettlerin taholta yhtä sun toista.

Hän käytti käsineitä, koska oli oletettavaa, että nimettömän lähettäjän kirjeestä etsittäisiin sormenjälkiä. Virheet olivat helposti vältettävissä. Hän odotti malttamattomana päivää, jolloin kirje olisi valmis ja hän voisi pudottaa sen postilaatikkoon. Mitä pidempään hän kirjettä hioi ja mitä useammin hän sen luki, sitä arvoituksellisemmalta teksti hänestä tuntui, sitä hienostuneemmalta ja harkitummalta kirjainten asettelu ja sitä kuohuttavammalta kirjeen sisältö, kaikki oli kohdallaan, kaikki täsmäsi, kaikki oli omalla paikallaan. Oli ollut hämmästyttävän vaivatonta muuttua täksi toiseksi ihmiseksi, joka hän ei ollut, jota hän ei tuntenut ja joka hän ei pohjimmiltaan edes halunnut olla, jota hän nyt esitti; halveksuttava nimettömien kirjeiden kirjoittaja.

Kirja oli juuri sitä mitä odotin, ja kuitenkin vielä enemmän. Oli selvää, että Stettlerin vakaa maailma nyrjähtää "kilpailijan" tultua, oli selvää että pienet muutokset johtavat kohti jotain suurempaa. Kun Stettler lähtee ensimmäistä kertaa viihteelle, tai avaa ensimmäistä kertaa kotona neljännen olutpullon, on selvää että asiat ovat edenneet peruuttamattomasti. On kuitenkin yllättävää, ja siksi hienoa, kuinka pitkälle Sulzer Stettlerin vie, selvästi ainakin minun odotusteni yli.

En tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä minuun iskevät tällaiset tarinat, joissa arki on näennäisen tavallinen mutta sitten siitä paljastuukin jotain häiritsevällä tavalla vinossa olevaa. Useimmiten vieläpä niin, että henkilöhahmo itse kokee vinksahtaneen täysin normaaliksi. Tässä sekä Stettlerin suhtautuminen Bleicheriin että Lotten mennyt suhde opettajaansa ovat molemmat sellaisia, jotka saavat lukijan kohottamaan kulmiaan. 

Tämä on myös niitä kirjoja, joissa lukiessa naurattaa mutta samalla miettii, onko nauraminen ollenkaan soveliasta. Ehkä pitäisi vaan nostaa käsi suun eteen ja teeskennellä yskivänsä. Tilanteet ovat melko noloja, vaikka henkilöhahmo(t) itse ei(vät) tiedäkään niiden olevan noloja. Yleensä he ohittavat ne äkkiä ja sopeutuvat tai pakenevat. Siksi lukijakaan ei aina tiedä, miten asioihin pitäisi tai sopisi suhtautua.

Kiitokset Lurra Editionsille arvostelukappaleesta.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Docendo 2020
285 s.
Arvostelukappale

Kun sattuma osuu kohdalle, voi yksi tilanne tuoda tullessaan melkoisen myllerryksen. Näin käy Kauno Brandtille, iäkkäälle ja jo unohdetulle elokuvatähdelle. Hän havaitsee loukkaantuneen ihmisen, ja soittaa tälle ambulanssin. Kuinka ollakaan, hän osuu pelastamaan tosi-tv:stä tutun henkilön. Julkimo ei tietenkään tunnista ex-julkimoa, mutta joku muu kyllä. Pian Kaunon kannoilla on Kevyt-Uutisten kaksi kilpailevaa toimittajaa. 

Nykyajan rinnalla kulkee toinen taso. 1950-luvulla Kauno nousi tavallisesta rautatietyöläisestä elokuvien sankariksi. Kollegansa Eeva Havun kanssa he olivat aikansa tähtipari. Ihmissuhdekiemuroita riitti silloin, ja niistä juurista kasvaa satoa tähän hetkeen. 

Sitten se tuli.

- Te ilmeisesti olette myös sama herrasmies, joka muutama päivä sitten pelasti pahasti loukkaantuneen miehen hengen Liisankadulla.

Vai niin. Siitäkö oli kyse? Enpä osannut arvata, kuinka suurta kiinnostusta sen omituisen kaverin kohtalo saattoikaan herättää. Käänne masensi minut ja samalla kaikki sisäiset varoitusmekanismini laukesivat täyteen hälytykseen.

- Minä luin siitä tapauksesta Kevyt-Uutisista... Niin, siitä teidän lehdestänne. Eiköhän jutussa ollut kaikki oleellinen ja ihan riittävän oikein kerrottuna. Ei minulla ole siihen enää mitään täydennettävää. 

- En minä Pontus Nyyrösen tapauksesta enää kirjoittaisikaan, vaan teistä ja teidän elämästänne. Katsokaas, kun meidän toimituksessamme oli sellainen käsitys... Niin tai siis...

- Kyllä minä tiedän. Se on suorastaan hämmästyttävää. Että miten joku voikin elää niin vanhaksi ilman että ollenkaan kuolee. Minua ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä pitkäikäisyyden mannekiiniksi ja antaa kurttuisia kasvojani vanhuudelle. Uskokaa tai älkää, minua iäkkäämpiäkin ihmisiä on vielä hengissä. Haastatelkaa heitä. 

- Ei kyse ole ollenkaan siitä, tyttö puolusteli. - Minä vietin koko eilisen päivän lukemalla lehtijuttuja teistä. Illalla katsoin Yle Areenasta Herra se on herrallakin - elokuvan...

- Taivas varjele! Älkää edes puhuko siitä!

Ainoa minua häiritsevä asia on se, että en pitänyt henkilöhahmoista, he tuntuivat toinen toistaan ärsyttävämmiltä. Kauno ja Masa ovat sellaisia, että heitä kohtaan koin jonkinlaista läheisyyttä. 

Tarina on hieno, siinä riittää monenlaisia käänteitä kummassakin aikatasossa. Kokonaisuus on hallittu, ja vaikka lukemisessa on välillä taukoja, on helppo muistaa mitä aiemmin on tapahtunut. Kokonaisuus on myös tasapainoinen, kumpikaan aikakausi ei hallitse liikaa vaan molempia on juuri sopiva määrä. 

Ehdoton ansio on runsas tilannekomiikka; tarinassa koetaan mitä kummallisempia mutta voi niin riemukkaita hetkiä. Suosikkejani ovat yöllinen asuntomurto, reen heittäminen parvekkeelta sekä rollaattoritemppu. Komiikan myötä henkilöhahmoista löytyy hiukan yllättäviä puolia. Huumori ei silti ole mitään tyhjän nauramista, vaan sen ympärillä on vakavaa asiaa. 

Myöhäistä katua on luettu myös blogeissa Elämä on ihanaa, Kirsin kirjanurkka ja Kirja vieköön!

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018
195 s.
Arvostelukappale

Olen aina tykännyt lukea kirjoja, joissa kuvataan suhteellisen leppoisaa elämää jossain muualla kuin Suomessa. Tiedättehän, Outi Nyytäjän Ranska, Kirsi Pihan Italia, Satu Rämön Islanti... On kiinnostavaa lukea suomalaisten seikkailuista maailmalla, on kyseessä sitten uusi koti (pysyvä tai tilapäinen), sapattivuosi, maahanmuutto, mikä tahansa.  Nyt mukaan listalle tulee Helena Liikanen-Rengerin Ranska. En ole lukenut Liikanen-Rengerin esikoiskirjaa, jossa käsitellään äitiyttä ja perhe-elämää. Tämä toinen, parisuhdetta puiva uutuus kiinnosti, etenkin kun itse olen alkanut elää parisuhdetta kahdessa maassa. 

Usein kirjoja tehdään niin päin, että ensin on parisuhde, sitten lapset. Liikanen-Renger kirjoitti ensin lapsiperhe-elämästä, sitten parisuhteesta. Ja itse asiassa, niinhän sen pitäisi ollakin. Ei parisuhde lopu lasten saantiin, vaikka aika usein siltä vaikuttaakin kun lukee perheellisten somepäivityksiä. 

Liikanen-Renger kertoo suhteesta puolisonsa kanssa, miten kahdenkeskistä aikaa järjestyy ja miten toista huomioidaan arjessa. Lisäksi hän haastattelee erilaisia ihmisiä, niin tavallisia kansalaisia kuin asiantuntijoita. Tapaamme muun muassa naisparin, vuosikymmeniä aviossa olleen pariskunnan sekä muutamaan kertaan eronneen ja suhteissaan aina pettäneen naisen. Paitsi rakkauselämää kirjassa käsitellään elämän muitakin puolia, kuten vanhenemista ja yksinäisyyttä.

Lomailu Alpeilla kuulosti monen korvissa hyvin elitistiseltä, vaikka Etelä-Euroopasta toteutettuna se oli meille paljon halvempi järjestää kuin viikko Vierumäellä. Itse näin sen kuitenkin tarpeelliseksi sijoitukseksi yhteiseen elämään. Suomessa olen kuitenkin tavannut myös pariskuntia, jotka eivät ole vuosikausiin tehneet kaksistaan yhtikäs mitään. Treffailu on saattanut jopa tuntua ylenpalttiselta ja itsekkäältä, koska elämää eletään lasten ehdoilla ja isovanhemmat asuvat kaukana. Ajatellaan, että aikaa on sitten, kun lapset ovat isoja.

(...)

Ei ole kauan siitä, kun cannesilaisen lounasravintolan pöydässä tuijottelin naapurissa istuvaa noin kahdeksankymppistä pariskuntaa, joka söi pöydässä mereneläviä viineineen. He eivät puhuneet, mutta maiskuttelivat nautiskellen. Katselin heitä kadehtien: tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin! Ja sellaisen, jossa voin köpötellä puolison kanssa käsi kädessä kauppaan ja aperitiiville, niin kuin nämä täällä tekevät. Laittaa parhaat päälle, hiukset kiharalle ja kynnet kuntoon, niin kuin omankin kotikadun rouvat aina kun lähtevät kylille asioille. Laittautuminen on pienoinen pakko: vastaan tulee monta tuttua ja puolituttua, joiden kanssa on pussailtava ja jutusteltava. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy. Yksi retki leipäkauppaan tai lihakauppaan riittää hyvin niin kotiäidin kuin eläkeläisenkin sosiaalisen elämän päiväannokseksi.

Liikanen-Renger kirjoittaa sujuvaa ja letkeää tekstiä. Tykkään siitä, että kirja ei ole pelkkää oman elämän ja parisuhteen pureskelua, vaan mukana on niin hänen tuttaviaan kuin vieraita ihmisiä. Parisuhdetta pohditaan sekä asiantuntijoiden lausuntojen että tapausesimerkkien kautta. Kerrotaan tutkimustuloksia, yleistyksiä ja oletuksia, joita sitten tarkastellaan käytännössä. Se, mitä "kaikki" tietävät ranskalaisten rakkauselämästä voikin olla pieni pintaraapaisu. Parisuhteen arki on monisävyistä, ei pelkkää vaaleanpunaista hattaraa Eiffel-tornin alla. 

Mielestäni tämä, kuten muutkin vastaavat, ovat tärkeitä kirjoja. On mahtavaa saada tietoa vieraista kulttuureista ja arkielämästä Suomen rajojen ulkopuolella. On kiinnostavaa lukea eroista ja yhtäläisyyksistä kulttuurien välillä. 

Haluan Mon amourin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, menköön se kohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tapaamme Florencen ja Cathien ja kuulemme, millaista on elää naisparina Ranskassa.

Michael Connelly: Yövuoro

Michael Connelly: Yövuoro
Englanninkielinen alkuteos The Late Show (2017)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018
390 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Michael Connelly on dekkaristi, joka on minulle tuttu vain nimenä. Ei ole kauaa siitä, kun mietin että pitäisi lukea Harry Bosch - sarja. Tai ainakin kokeilla paria ensimmäistä että tykkäänkö. Hauska sattuma, että samoihin aikoihin postiluukusta kolahti Connellyn uutuussarjan avausosa. Yövuoro tuo estradille topakan naispoliisin Renée Ballardin. Aiemmin päivävuorossa työskennellyt Ballard on siirretty yötöihin, kun hän on syyttänyt toista poliisia seksuaalisesta häirinnästä. Ilman kollegoiden tukea jääminen sattuu, mutta Ballard ei anna periksi. Perhana, hän on poliisi ja poliisina pysyy!

Yövuorolaiset tulevat ensimmäisenä tapahtumapaikalle, tekevät alustavan kartoituksen ja aamulla antavat jutun päivävuorolaisille. Seuraavana yönä tulee uusia juttuja, sitä seuraavana taas uusia. Kunnes tulee yö, jolloin kaikki muuttuu. Tapahtuu kaksi väkivaltarikosta, joista kumpikaan ei jätä Ballardia rauhaan. Hän luovuttaa jutut päivävuorolaisille, mutta jatkaa tutkimuksia omin päin, sääntöjä uhmaten ja kiertäen. Vaarallistahan se on, etenkin kun hän pääsee rikollisten iholle.

Hän tajusi, että siinä oli avainhetki. Chastain oli pannut pussiin jotain - Ballardin mielestä se näytti mustalta napilta - kun Olivas oli selin ja katsoi Ballardiin. Chastain oli selin myös tohtori J.:hin nähden, joten tämäkään ei nähnyt, mitä tapahtui. 

Eivät konstaapelit pussita rikospaikalla todistusaineistoa. Se on rikostutkijoiden hommaa. Sitä paitsi oli vielä aivan liian varhaista todistusaineiston talteenottoon. Rikospaikka oli tuore, ruumiit olivat yhä paikoillaan eikä 3D-kameraa ollut edes valmisteltu käyttöön. Mitä Chastain oikein puuhasi? Mikä takia hän rikkoi ohjesääntöä ja vei rikospaikalta jotain ennen kuin se ja sen sijainti oli pantu kirjoihin ja kansiin?

Lukemisesta jäi vähän ristiriitainen olo. Mietin pitkään, että mikä tässä oikein tökki. Lopulta keksin yhden asian: kielellinen kontrasti Ballardin työn ja vapaa-ajan välillä. Työosio on ajoittain melkoista kapulakieltä, korostuen kirjan loppupuolella, kun rikostutkimusosasto, voimankäyttöyksikkö jne toistuvat vähän väliä. Hänen vapaalla ollessaan puhutaan surffauksesta (ei lainelautailusta) ja suppailusta (ei sup-lautailusta), isoäitiä kutsutaan havaijilaiseen tapaan Tutuksi. Myös jotkut yksittäiset lauseet, kuten "[H]än naputteli lyhyitä, selviä lauseita, jotka tehostivat hänen tutkimuksesta laatimaansa narratiivia" ovat kummallisia. Jos alkuperäistekstissä on käytetty sanaa "narrative", miksi sitä ei ole käännetty selostukseksi, olkoonkin Ballard opiskellut journalistiikkaa? 

Ballardin hahmosta tykkäsin ja tykkään paljon. Hän on samaan aikaan rempseä ja rento mutta myös tiukan päämäärätietoinen. Töissä keskitytään töihin, vapaalla laitetaan aivot narikkaan ja suppaillaan. Iso plussa siitä, että päähenkilö ei ole päihdeongelmainen vaan harrastaa liikuntaa ja ulkoilee paljon. Ihanaa, että rentoutuskeinona on lautailu eikä viinipullo! 

Vaikka kirjassa on kohtalaisen paljon sivuja, se on täyttä asiaa. Välissä ei ole turhaa jaarittelua vaan koko ajan mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Plussaa siitäkin, että henkilöhahmoja on suhteellisen vähän, heidät ja heidän nimensä on helppo muistaa. 

Kaikkinensa viihdyin kirjan seurassa niin hyvin, että se ei riittänyt läheskään koko hiihtolomaviikoksi. Olisi kai pitänyt hidastella mutta kun en malttanut. Seuraavaa osaa odotellessa :)

Kirjan on lukenut myös Mai Laakso.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Englanninkielinen alkuperäisteos All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena 2016
369 s.
Arvostelukappale

Tsernobylin ydinvoimalassa, kymmenen kilometrin päässä nukkuvasta pojasta, pienen herätyskello tuntiviisarin hivuttautuessa kakkosesta kolmoseen yöilmaan sinkoutui palavia graffiti- ja lyijyhiukkasia ja suuria terässulatuppoja, jotka hakeutuivat suojaan nelosreaktorin viereisille katoille. Tuli levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, porautui alas kuiluihin ja ylös läpi kattojen vallaten portaat, vallaten ilman. Alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa: ksenon, cesium, telluuri, jodi, plutonium ja krypton, kaikki huomaamatta vapaaksi päässeinä, seuranaan piruetteina kieppuvia kipinävirtoja. Jaloja kaasuja levittäytyy jaloon maahan. Neutroneja ja gammasäteitä virtaa ylös ja ulos, sykähtelee taivaalle ja maalle, atomit törmäilevät atomeihin aaltoilleen kokonaisen maanosan halki. 

Valvomossa operaattorit katsovat lasilevyä, joka pullistuu äärirajoilleen mutta palautuu takaisin ennen kuin lähtee jälleen uuteen hyökkäykseen ja viskoo sirpaleita ihoon, seiniin ja lattiaan pureutuen oviin, näppäimistöihin, kauloihin, huuliin, kämmeniin. He näkevät kontrollisauvojen sinkoutuvan pystysuorassa reaktorihallin lattiasta, kymmenet raskaat sauvat kiitävät ylöspäin painovoimaa ja järjestystä paeten ja tarttuvat tilaisuuteensa päästä liitelemään kaiken sen ylle, mitä varten ne ovat olemassa ja mistä ovat tienneet.

Huomenna on kulunut päivälleen kolmekymmentä vuotta siitä, kun Ukrainassa räjähti tuhoisasti. 

Darragh McKeon on tarttunut esikoisteoksessaan raskaaseen aiheeseen. Hän kuvaa ihmisiä arkisissa puuhissaan, tietämättöminä siitä mitä tapahtuu. Taivas on oudon värinen, pellolla lehmien korvista vuotaa verta, mutta ihmiset eivät jää kummastelemaan asioita. Kunnes yhtäkkiä alkaa kuumeinen toiminta. Nuori Atrjom perheineen häädetään kodistaan toiseen kaupunkiin, jossa heitä katsotaan vihaten, heitä, saastuneita. Grigori lähetetään onnettomuuspaikalle, kirurgina hänet määrätään pelastustöihin. 

Suojavarusteet ovat huonot. Jodia ei ole läheskään tarpeeksi. Viranomaiset eivät halua tunnustaa tapahtunutta. Kukaan ei usko että ruoka on saastunutta. Kansalaisilla, asukkailla, ihmisillä ei ole väliä, kunhan vaan maailma ei saa tietää katastrofista. Grigori yrittää kaikkensa mutta huutaa tyhjyyteen. Hän ei voi muuta kuin olla ammattilainen, lääkäri, pelastaja. Turhautuminen on valtaisaa, koska on niin paljon heitä joita ei voi auttaa.

Tarina on oikeastaan kaksiosainen. Ensimmäisessä ollaan tragedian alkulähteillä ja kaaoksessa sen jälkeisinä päivinä. Jälkimmäinen puolisko tapahtuu seitsemän kuukautta myöhemmin. Karu totuus on paljastunut, säteily on niittänyt satoa. Ihmisten on kuitenkin jatkettava elämää, tehtävä työtä, yritettävä selviytyä miten ikinä kykenevät. 

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on järkyttävä, hirveä kirja. Se on synkkä ja ahdistava. Suuronnettomuuden lisäksi on koulukiusaamista, korruptiota, vihaa, epätoivoa, väkivaltaa, kuolemaa, surua, kuunsirppipäisiä lapsia. Ilon hetket ovat vähissä ja kun niitä on niin ne kiitävät ohi. Siispä varoituksen sanoja: lukiessa saattaa itkettää. Minulle ainakin tuli suorastaan paha olo, tuntui kuin sisäelimet olisivat vetäytyneet kasaan ja kiertyneet tiiviiksi palloksi. 

Samalla Kaikki pysyväinen haihtuu pois on hurjan tärkeä kirja. En tiedä, onko Tsernobylin katastrofista kirjoitettu montaakaan kirjaa, tai jos on niin onko niitä suomennettu. Onko se vielä liian lähellä? Mietin lukiessa toista maailmansotaa, sitä kuinka siitä julkaistaan suomeksikin kymmeniä kauno- ja tietokirjoja joka vuosi. Onko se muuttunut jo "viihteeksi"? Sodan kokeineita ei ole enää elossa mahdottoman paljoa, sukupolvia on mennyt ja sota on muuttunut kaukaiseksi. Mutta Tsernobyl, se on yhä eräänlainen kummitus. Itse olen ollut vajaa kuusivuotias onnettomuuden tapahtuessa enkä muista uutisointia. Mutta on paljon ihmisiä jotka muistavat. Ja niitä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden läheltä tai kauempaa, jotka yhä kantavat kehossaan säteilyä tai muistoa siitä, jotka asuvat yhä saastuneella alueella. 

Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä mutta olen edelleen mykistynyt. Edelleen sisuksissa tuntuu pieni kova möykky. Edelleen itkettää. Tarina on fiktiota, mutta kuitenkaan se ei ole fiktiota. Se iskee rajusti. Kuten alun sitaatista näkyy, hirvittävä tapahtuma on kuvattu todella kauniisti, lähes eroottisesti. Ristiriita on tyrmäävä.

Kirjasta löytyy arvio myös Lumiomenasta.

Tämän kirjan haluan mukaan Kirja joka maasta - haasteeseen, kohtaan Ukraina. 

Riku Aalto, Kalle Kotiranta & Mikko Niiranen: Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona

Riku Aalto, Kalle Kotiranta & Mikko Niiranen: Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona
Docendo 2015
150 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Keskellä pakkasjaksoa on treenien kanssa vähän niin ja näin. Tulee tehtyä joo, mutta ärsyttää kun on hiki jo lenkille lähtiessä kun pitää pukea monta kerrosta vaatetta... Viikonloppuna on mukamas hirveän rankkaa kävellä 1,2 kilometriä salille... Hauska sattuma siis, että sain yllätyksenä uuden kuntoilukirjan kotiin, kirjan jossa annetaan ohjeita kotona treenaamiseen.

Olen lukenut monia Riku Aallon ja Kalle Kotirannan kirjoittamia kirjoja, ja tykännyt että heillä on rautainen ammattitaito ja tyyli esittää asiat kiihkottomasti. Uutuuskirja, yhdessä Mikko Niirasen kanssa tehty Pudota painoa, hanki lihaksia - Kuntosali kotona jatkaa kuntoilu- ja ravitsemusneuvontaa, taas hiukan eri näkökulmasta. 

Vähän jännitin tätä kirjaa, ihan siitä syystä että en koe itselläni olevan tarvetta painon pudottamiseen. Okei, olisihan se kiva olla se viisi kiloa kevyempi mutta tuskin se juoksuvauhtia ihan hirveästi nopeuttaisi. Lisäksi mietin, millaisia treeniohjeita tässä on - kun en niitä isoja lihaksiakaan tarvi, riittää että jaksan juosta myös ylämäet.

Ehkä johtuu ennakko-oletuksista, mutta sain tästä yllättävän paljon irti. Kuvasta näkyy huonosti, mutta merkitsin kirjanmerkeillä aika monta kohtaa, jotka haluan nostaa esiin. Ensinnä ihan kirjan alussa kohta, jossa huomioidaan myös meidät, joilla on jo liikuntataustaa:

Jos olet aina liikkunut säännöllisesti, et kaipaa saarnaa. Huomaa kuitenkin, miten suuren palveluksen olet tehnyt itsellesi! Säännöllinen liikunta on mitä kannattavin sijoitus, joka poikii bonusta terveyden, vireyden, jaksamisen, palautumisen sekä solakamman kehon muodossa. Olet sijoittanut kohteeseen, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. Keräämällä viikoittain kasaan kohtuullisen annoksen liikuntaminuutteja kerrytät samalla terveystiliäsi ja kevennät kehoasi."

Kiitos näistä sanoista! Toivoisin jokaisen ihmisen muistavan tämän. Liikuntaa ei tarvitse harrastaa kauaakaan, kun jo tulee ylpeys ja onnentunne siitä, mihin kaikkeen oma keho pystyy. Samalla tulee suunnaton arvostus kehoa kohtaan, eikä sitä halua kohdella huonosti. Lajilla ei ole väliä: itse olen hämmästellyt astangajoogassa sitä kuinka läheltä pystyin katsomaan varpaita, ja nyt juostessa keho yllättää aina uudelleen sillä, että se jaksaa mennä maratonin läpi, että se jaksaa liikuttaa minua kaksi tuntia pakkasessa, että hyviä päiviä ja tuntemuksia on niin paljon että huonot unohtuvat nopeasti.

Liian sitova ohjelma ja liiallinen määrä liikuntaa johtavat väistämättä innon laantumiseen. On vaikeaa pitää kiinni ohjelmasta ja hymyillä leveästi, jos lihaksia jomottaa ja jalat ovat liiasta lenkkeilystä rakoilla. Onkin tärkeää liikkua omaan kuntotasoon suhteutetulla annoksella ja teholla. 

(...)

Sopiva annos liikuntaa riippuu henkilön lähtötilanteesta, kunnosta, tavoitteista sekä ajallisista resursseista. Oleellisinta on, että määrää ei nosteta liian jyrkästi, vaan pidetään huoli maltillisesta ja nousujohteisesta matkanteosta. Vaikka tavoite onkin oleellinen ja sen saavuttaminen antaa virtaa ja voimia matkalle, oleellisinta on tehdä matkasta mahdollisimman miellyttävä. 

(...)

Kun lisäät liikunta-annosta ja tehoa nousujohteisesti, pienin askelin, voit olla varma kuntosi kohoamisesta muutosten mukana. Jos riman asettaa jo alussa liian ylös, on sitä vaikeaa nostaa myöhemmin, kunto tyssää riman jämähtäessä paikoilleen. Jos taas nostat rimaa legendaarisen seiväshyppääjän Sergei Bubkan tavoin sentti sentiltä, saat nautiskella pitkään oman huippukuntosi palkintokorokkeella,

Myös tämän toivoisin ihmisten muistavan. Nykyisin tuntuu olevan kiire; painoa pitäisi pudottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti, ja liikunnan voi hoitaa varttitunnin HIIT-treeneillä.

Ei.

Eieiei. Tavoite - on se mikä tahansa - on vain välietappi, kun on päästy sinne on aika asettaa uusi tavoite ja aloittaa uusi matka. Muuten edessä on paluu entiseen, kenties liikkumattomuus ja painon nousu. Hitaasti kiiruhtaminen on palkitsevaa. Käytän taas esimerkkinä itseäni. Töissä on usein kiire, sähköpostia ja hoidettavia asioita on päivittäin paljon, lisäksi useina päivinä täytyy työpäivän aikana liikkua jonnekin, ehkä kahteenkin eri paikkaan. Illalla ja viikonloppuna onkin ihana mennä lenkille, olla yksin omien ajatustensa kanssa, ihailla kaunista luontoa. Päästä juoksutapahtumassa maaliin, jotta on pohja-aika jota voi lähteä parantamaan, sekunti tai minuutti tai kymmenen minuuttia kerrallaan.

Kirjassa on myös runsaasti asiaa ravitsemuksesta. Poimin sieltäkin jotain, mitä kaikkien olisi syytä muistaa, treenasi sitten mitä tai miten tahansa:

Harjoittelua aloittaessa voidaan kehittyä, vaikka ravitsemus olisikin hieman retuperällä. Silloin energiaravintoaineiden jakautumalla ei ole vielä juurikaan vaikutuksia treenaamisen tuloksellisuuteen. Muutamien kuukausien päästä kehitys kuitenkin tyssää, jos ruokavalioon ei panosteta. Ravitsemuksellisilla seikoilla onkin vaikutuksia niin treenitehoihin, kuin myös palautumiseen, ylikunnon välttämiseen sekä harjoitusvaikutuksiin, kuten lihasmassan kasvuun.

Tässä oma suosikkiruokani, joka ruisleivällä ryyditettynä toimi tänään palautusateriana:

Munakas, jossa 2 kananmunaa, 1 valkuainen, loraus rasvatonta maitoa, puoli pussia pakastevihanneksia, muutama miniluumutomaatti ja puoli purkkia fetakuutioita, paistamiseen tilkka rypsiöljyä. Tämä on ruoka, johon en kyllästy koskaan ja jota voisin syödä vaikka joka päivä. Mutta en syö, koska fetakuutiot eivät tasan ole vähärasvaista versiota :)

Pidän siitä, että kirja on kansantajuinen. Ravitsemuksesta kerrotaan olennaisia tietoja mutta niin että pysytään tasolla, jota tavis ymmärtää. Kirjassa ei siis kerrota tiettyjen ravintoaineiden toiminnasta aminohappoketjussa tai solutasolla tai muuta vastaavaa, mikä helposti menee kemiaa ja anatomiaa tuntemattomalta yli hilseen. 

Eniten ilahduin siitä, että vaikka kirjan nimi viittaa lihaskuntoharjoitteluun, siinä huomioidaan myös kestävyysharjoittelu. Opin että "jos tavoittenasi on...kestävyyslajia tukeva harjoittelu, kannattaa...suosia kiertoharjoittelua sekä sen tehokkaampia sovelluksia patteri- ja lihaspariharjoittelua sekä aerobista yhdistelmätreeniä". Edellä mainitut käsitteet selitetään kaikki lyhyesti mutta selventävästi. Lisäksi kerrotaan erilaisten aerobisten laitteiden ominaisuuksista ja siitä mitä pitäisi huomioida, jos haluaa ostaa kotiin esimerkiksi soutulaitteen tai juoksumaton.

Kirjan loppupuolella esitellään liikkeitä erilaisilla välineillä. Lopussa on erilaisia valmiita ohjelmia, jotka soveltuvat vaihteleville tavoitteille. Itse ajattelin kokeilla ensin hyvinvointiliikkujan jumppapallo-ohjelmaa, nyt kun palloni on taas täynnä ilmaa. Aion lisäksi tehdä toisen ohjelman, johon kokoan niin jumppapallon, kahvakuulan kuin oman kehon painolla tehtäviä liikkeitä. Kirjan esimerkkiviikoista itsensä ylittäjän kestävyysliikuntamäärä on lähinnä omaani, mutta sen lihaskunto-ohjelmat tuntuvat aika kovatehoiselta. Ehkä uskaltaudun kokeilemaan jossain vaiheessa, nyt kun kirja on omassa hyllyssä eikä sitä tarvi palauttaa kirjastoon :)

Tiivistetysti voisin sanoa, että Pudota painoa, hanki lihasta - Kuntosali kotona sopii monentasoiselle liikkujalle. Asioita selitetään ihan alkeista lähtien, mutta ne kohdat voi kokenut treenaaja ohittaa. Toisaalta aloittelijan on helppo ymmärtää myös ne asiat, jotka on suunnattu sellaisille joilla on jonkinlainen liikuntatausta. Kirja on selkeä, eikä tosiaan vaadi asiantuntemusta sen enempää ravitsemuksesta kuin liikunnasta, jotta pysyy mukana.

Kiitos menee myös kuville ja niiden malleille. En tiedä kuvissa esiintyvien notkeudesta, mutta on ihana että heidät on kuvattu taviksina, eli he eivät vie liikkeitä niin ääriasentoihin että lukija tuntisi epätoivoa kun ei itse pysty samaan. Liikkeet näyttävät inhimillisiltä ja innostavat kokeilemaan.  

 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Ranskankielinen alkuperäisteos La femme au carnet rouge (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2015
190 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ranska on kiinnostanut minua lapsesta asti, siitä lähtien kun pikkutyttönä kuuntelin isosiskoni lukevan ääneen ranskankirjaansa. Muistan aina, että kyseisessä tekstissä etsittiin Asterix-sarjakuvakirjaa. Sama oppikirja oli käytössä yhä seitsemän vuotta myöhemmin, kun itse aloitin ranskan opinnot, Asterixia etsittiin sängyn päältä, sohvan takaa, pöydän alta...

Lienee siis selvää että myös ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa. Anna Gavalda on ollut yksi suosikkikirjailijani jo pitkään, samoin pidän Claire Castillonista ja Philippe Claudelista. Unohtamatta vanhoja klassikkoja, etenkin Monte Christon kreivi on ylittämätön.

Punaisen muistikirjan nainen vaikutti esittelytekstin perusteella kiehtovalta. Mies - Laurent - löytää hylätyn käsilaukun ja alkaa etsiä laukun omistajaa. Etsintä on palapelin kokoamista, ja vähitellen kokonaisuus hahmottuu. Mutta mitä tapahtuu palapelin valmistuessa, uskaltaako Laurent saattaa tarinan päätökseen?

Rautakehyksinen lasiovi muodosti turvallisen muurin hänen ja maailman välille. Hitaasti hän istuutui eteisaulan marmoriaskelmalle ja ummisti silmänsä. Odotti, että aivot suostuisivat rauhoittumaan ja toimimaan taas normaalisti. Niin kuin lentojen turvaohjeet vähitellen pyyhkiytyivät pois mielesä, niin katosivat nyt yksitellen varoitussignaalit: Kimppuuni hyökätään. Minä kuolen. Laukkuni varastettiin. En loukkaantunut - olen elossa. Hän katsahti postiluukkuihin, luki oman nimensä ja kerroksen: 6. krs vasen. Hänellä ei ollut avaimia, kello oli liki kaksi aamuyöllä, kuudennen kerroksen vasemmanpuoleista ovea ei niin vaan avattaisi. Tuo perin konkreettinen asia hahmottui hänen mielessään: en pääse kotiin ja käsilaukkuni on varastettu. Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. Hän katseli ympärilleen, ikään kuin laukku voisi ilmestyä jostain ja peruuttaa äskeisen kohtauksen. Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi, miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. Sitkeässä käsien tärinässä oli sekaisin pelkoa, epätoivoa ja suuttumusta, ja sitten niskakipu yhtäkkiä äityi. Hän tunnusteli niskaansa, siinä oli verta, ja tietysti nenäliinapaketti oli käsilaukussa.

Palatessaan kotiin kirjakaupastaan Laurent löytää liilan käsilaukun. Nopeasti hän tajuaa, että laukku on varastettu ja hylätty. Kunnon kansalaisena hän menee poliisiasemalle tekemään ilmoitusta. Jonotusaika on kuitenkin niin pitkä, että hän päättää lähteä kotiin ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen. 

Kotona laukku ei jätä häntä rauhaan. Se on kaunis, se on houkutteleva. Samalla se on hiukan pelottava:

Miehillä ei ole mitään senkaltaista. Korkeintaan vakiomallisia tietokonelaukkuja tai salkkuja, jotka on suunniteltu pelkästään kansioiden kuljettamista varten. Hän hörppäsi viiniä ja koki olevansa syyllistymäisillään kiellettyyn tekoon. Tunkeutuvansa toisen reviirille. Miehet eivät kaivele naisten laukkuja - varhaisimmat kansatkin noudattivat varmasti tätä ikiaikaista sääntöä. Lannevaatteiset aviomiehet eivät saaneet ottaa myrkkynuolia tai kasvinjuurta nakerrettavaksi vaimon parkkiintuneesta nahkalaukusta. Laurent ei ollut kertaakaan avannut Clairen laukkua, eikä sen puoleen edes lapsena äitinsä laukkua, muiden naisten laukuista nyt puhumattakaan.

Kiusaus on liian suuri; Laurent kurkistaa sisään ja tulee tempaistuksi itselleen outoon ja huumaavaankin maailmaan. Lukuisat isommat ja pienemmät taskut kätkevät sisäänsä monia esineitä sekä punaisen muistikirjan, jotka kertovat naisen elämäntarinaa.  Omistuskirjoituksella varustettu Patrick Modianon kirja antaa Laurentille naisen etunimen, Laure. Nimestä hän saa uskoa siihen, että nainen on mahdollista paikallistaa. Poliisiasemalla käynti unohtuu, kun pesulan kuitti johdattaa Laurentin tielle jolta ei ole paluuta. Hänen on löydettävä nainen ja palautettava laukku tälle.

Tarinaa kerrotaan sekä Laurentin että Lauren näkökulmasta, ja lukija saa tosissaan jännittää risteävätkö heidän tiensä koskaan. Laurent ei osaa selittää, miksi hänen on löydettävä Laure, miksi hän ei voi vain viedä laukkua poliisiasemalle, miksi Lauresta tulee hänelle jonkinlainen pakkomielle. Etsintäretkeä on jännittävää seurata, samalla tarinassa on kuitenkin romanttinen pohjavire joka saa toivomaan onnellista loppua. 

Punaisen muistikirjan nainen toi mieleeni Nicolas Barreaun kirjat Rakkausromaanin resepti ja Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Samalla se muistuttaa esimerkiksi Gavaldan kirjoja sillä, että siinä on ironista huumoria sekä omalaatuisia, muiden vähän omituisinakin pitämiä henkilöhahmoja.

Tykkäsin kirjasta hurjan paljon, tietenkin, mikäpä voisi olla ihanampi asia kuin pariisilainen kirjakauppa, takorautaiset kuvioidut portit, katukahvilat... Punaisen muistikirjan nainen piilottaa lukijan liilan käsilaukun taskuun, jossa se itkettää, naurattaa ja jännittää, vuorotellen ja samaan aikaan.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY 2015
171 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ensimmäinen vuonna 2015 julkaistu kirja on nyt luettu ja hyvin lähti kirjavuosi käyntiin. Viime vuonna ilmestyi monta kovaa kotimaista esikoisteosta ja sama näyttää jatkuvan. 

Jussi Seppäsen Kymmenottelu on tarinakokoelma, jossa maailma tai ihmiset ovat hiukan vinksallaan. Punaisena lankana on urheilu, nimenomaan yleisurheilu ja sen kuningaslaji kymmenottelu. Tarinat on nimetty lajien mukaan, siinä järjestyksessä kun ne oikeasti kilpaillaan. Kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja keihäänheitossa on kuusi kierrosta eli kuusi tarinaa tarinan sisällä, muut lajitarinat ovat yksittäisiä kokonaisuuksia. 

Yllätyin heti alkusivuilla positiivisesti. Tarinassa "100 metriä" kamera kuvaa juoksijoita lähdössä. Kamera ei kuitenkaan ole tavallinen, kuten eivät ole juoksijatkaan, eivät ollenkaan kaikki urheilijoita. Koin riehakasta iloa; mihin tässä oikein ollaan menossa! 

Suosikkitarinani on "Korkeushyppy". Siinä mies menee kerran vuodessa urheilukentälle, nostaa riman ja hyppää. Rima on joka vuosi sentin edellistä korkeammalla. Kuten liikunnanopettaja vuonna 1976 on sanonut, pitää hypätä oma ikä ja metri päälle.

Mies saapuu kentälle, kävelee korkeushyppypaikalle, asettaa riman 143 senttimetriin. Ottaa nopean vauhdin, onnistuu ylityksessä ja poistuu paikalta kuin olisi roskat vienyt. Palaa vuoden kuluttua, mittaa 144 senttiä, hyppää ja pudottaa ensi kertaa 25 vuoteen. Naurahtaa säikähdyksen loitommaksi, sattuuhan sitä tilastopudotuksia. Nostaa kuitenkin riman vikkelästi maasta.

Riisuu takkinsa patjalle. Pompahtaa muutaman kerran ja rykäisee, iskee käsiään yhteen. Astelee sopivalle etäisyydelle. Raapaisee jalallaan kumista hyppyalustaa, ponnistaa ja pudottaa jälleen. Kierähtää raivoissaan patjalta ja asettaa riman kädet täristen.

Miehen touhu saa yhä kummallisempia piirteitä vuosien kuluessa. Huipennus tapahtuu hänen täyttäessään 80 vuotta. Hurjaa, huimaa, huikeaa!

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia. Osa lyhyitä, osa pitempiä, osa iloisia, osa surullisia, osa realistisia, osa mystisempiä. Se on hyvä asia, sillä kymmenen samantyylistä proosapätkää olisi varmasti käynyt tylsäksi. Nyt on sellainen olo, että jokaisen luvun alussa jännittää ja odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Jokaisessa luvussa saa myös yllättyä; vaikka alku olisi tavallisempi niin ennen pitkää tapahtuu vaikka mitä odottamatonta.

Tykätäkseen kirjasta ei tarvi olla urheiluhullu tai liikunnan harrastaja, niin paljon siinä on muutakin. Nähdään monenlaisia ihmistyyppejä ja kohtaloita, tekemisen iloa ja pettymyksiä. On nuorten miesten kaupunkijuhannus, Jäätiäisiä ja yhä pohjoisemmaksi siirtyvä lumiraja, vanhojen miesten vuosittainen tapaaminen, yksinkertainen mutta silti nero Löppöne, ostoskeskuksen seinällä kiipeilevä mies... 

Kirjan rakenne toi minulle mieleen pyramidin. Huippuna on kirjan nimi, alempana kerroksena kymmenen isompaa tarinaa, pohjalla pikkutarinat. Ikään kuin ne kaikki olisivat kivenlohkareita, joista yhdessä muodostuu tiivis ja kaunis kokonaisuus täynnä yllätyksiä.

 

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Case of the Missing Servant (2009)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2012
360 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ensiksi nuhtelen itseäni ja menen nurkkaan häpeämään huonoa käytöstäni. Tämä kirja on ollut bloggaajaurallani ihkaensimmäinen pyydetty arvostelukappale, muistan kuinka jännittävää oli kirjoittaa sähköpostiviesti jossa kainosti kysyin saisinko kirjan, mietin lähettävätkö kun en oikein tiennyt mitä viestiin olisi pitänyt kirjoittaa. Kirja tuli ja sitten - ei mitään! Kaksi vuotta se on maannut hyllyssäni odottamassa. Hyi minua!

Sitten asiaan. Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus esittelee meille intialaisen Vish Purin, yksityisetsivän jolla menestys ja itsetunto ovat yhtä suuret. Hän ei ole koskaan epäonnistunut, minkä hän tuo selvästi esiin kaikille hänen palveluksiaan tarvitseville. Myös lukija vakuutetaan; sen verran moneen ratkaistuun juttuun viitataan.

Puri on loistava yksityisetsivä, mutta sitä ei ehkä arvaisi ensinäkemältä. Hän on pyylevä ja herkutteluun taipuvainen, herkuttelu tapahtuu tietenkin vaimolta ja lääkäriltä salaa. Hän on olemukseltaan ja käytökseltään huoliteltu ja moitteeton, niin paljon että se menee koomiseksi:

Puri sadatteli hiljaa, ojentautui ottamaan taskulamppunsa, sytytti sen ja nousi sängystä. Hänen nimikirjaimin varustetut tohvelinsa - "VP" - olivat vieretysten lattialla, tarkalleen siinä mihin hän oli ne edellisiltana laittanut. Hän ujutti varpaat niiden pehmeyteen ja kurkotti ottamaan silkkisen aamutakkinsa. Hänen neljätoista Sandown-lakkiaan olivat järjestyksessä upotetun vaatekaapin hyllyllä. Hän valitsi tartaanikankaisen ja veti sen tiukasti päähänsä. Sitten hän tutkiskeli itseään peilistä, nykäisi aamutakin rintataskusta pilkottavaa silkkinenäliinaa ja käveli näkemäänsä tyytyväisenä käytävälle.

Puri saa eteensä mahdottomalta tuntuvan tapauksen: hänellä on viikko aikaa löytää tyttö, josta tiedetään vain etunimi - Mary. Tyttö on kadonnut, ja hänen työnantajaansa epäillään tämän murhasta. Puri eriskummallisine mutta taitavine apulaisineen tarttuu toimeen. Samalla he hoitavat tavallisempia juttuja, etenkin avioliittoaikeissa olevien nuorukaisten taustojen selvittämistä.

Vish Puri on kertakaikkisen riemastuttava tuttavuus. Vaikka hänelle tapahtuu jännittäviä ja vaarallisia asioita, enemmänkin naurattaa kuvitella hänet naamioituneena tai valehtelemassa korruptoituneille viranomaisille tietoja saadakseen. Vaikka hänellä on ikää - heillä vaimonsa kanssa on lapsenlapsia - hän silti tekee asioita salaa vaimoltaan ja äidiltään. Kun hän joutuu murhayrityksen kohteeksi, hän pakkaa vaihtovaatteet pahvilaatikkoon ja esittää menevänsä toimistolle vaikka matkustaakin toiseen kaupunkiin. Vaikka hän on äärettömän terävä ja raudanluja ammattilainen, niin samalla hän on herkkuhimoineen inhimillinen.

Yksi asia minua ärsytti, ja se teki sitä loppua kohti yhtä enemmän. Aluksi oli hupaisaa, miten Puri sattuukin tuntemaan kaikki. Yhden epäillyn lääkäri on sama kuin hänellä, toinen kohde käy golfkerholla jota pyörittää Purin lapsuusajan paras kaveri ja niin edelleen. Tuntuu, että hän pääsee liian helposti eteenpäin, saa liian helposti tietoja ja apua. Onnekkaita sattumia tarvitaan, mutta kun niitä sattuu joka kerta kun tulee uusi johtolanka, niin se on liikaa.

Muuten kirja on viihdettä parhaimmillaan. Aivan mainio tapaus on myös Purin äiti. Kun poika yritetään tappaa, parinkymmenen kilometrin päässä asuva äiti tulee paikalle matkalaukkuineen lähes välittömästi. Siis todellakin välittömästi, lähestulkoon yhtä nopeasti kuin poliisit. Kun Puri ei itse ole varma, kuka hänet yrittää tappaa ja miksi, äiti tarttuu toimeen. On jotenkin uskomatonta ja hauskaa ajatella rouvaa, jolla siis on jo lapsenlapsenlapsia, teeskentelemässä eksynyttä hänen varjostaessaan hämärähemmoja tai usuttamassa autokuljettajaa seuraamaan epäiltyä.

Sarjassa on kaksi muuta osa: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus vuodelta 2013 sekä kesäkuussa 2014 ilmestyvä Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus. Ne pääsevät molemmat lukulistalleni, tietysti. Toisaalta hyvä että vetkutin ykkösosan lukemista näin kauan, ei tarvitse odotella jatko-osien suomennoksia...