Ranskankielinen alkuperäisteos La femme au carnet rouge (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2015
190 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale
Ranska on kiinnostanut minua lapsesta asti, siitä lähtien kun pikkutyttönä kuuntelin isosiskoni lukevan ääneen ranskankirjaansa. Muistan aina, että kyseisessä tekstissä etsittiin Asterix-sarjakuvakirjaa. Sama oppikirja oli käytössä yhä seitsemän vuotta myöhemmin, kun itse aloitin ranskan opinnot, Asterixia etsittiin sängyn päältä, sohvan takaa, pöydän alta...
Lienee siis selvää että myös ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa. Anna Gavalda on ollut yksi suosikkikirjailijani jo pitkään, samoin pidän Claire Castillonista ja Philippe Claudelista. Unohtamatta vanhoja klassikkoja, etenkin Monte Christon kreivi on ylittämätön.
Punaisen muistikirjan nainen vaikutti esittelytekstin perusteella kiehtovalta. Mies - Laurent - löytää hylätyn käsilaukun ja alkaa etsiä laukun omistajaa. Etsintä on palapelin kokoamista, ja vähitellen kokonaisuus hahmottuu. Mutta mitä tapahtuu palapelin valmistuessa, uskaltaako Laurent saattaa tarinan päätökseen?
Rautakehyksinen lasiovi muodosti turvallisen muurin hänen ja maailman välille. Hitaasti hän istuutui eteisaulan marmoriaskelmalle ja ummisti silmänsä. Odotti, että aivot suostuisivat rauhoittumaan ja toimimaan taas normaalisti. Niin kuin lentojen turvaohjeet vähitellen pyyhkiytyivät pois mielesä, niin katosivat nyt yksitellen varoitussignaalit: Kimppuuni hyökätään. Minä kuolen. Laukkuni varastettiin. En loukkaantunut - olen elossa. Hän katsahti postiluukkuihin, luki oman nimensä ja kerroksen: 6. krs vasen. Hänellä ei ollut avaimia, kello oli liki kaksi aamuyöllä, kuudennen kerroksen vasemmanpuoleista ovea ei niin vaan avattaisi. Tuo perin konkreettinen asia hahmottui hänen mielessään: en pääse kotiin ja käsilaukkuni on varastettu. Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. Hän katseli ympärilleen, ikään kuin laukku voisi ilmestyä jostain ja peruuttaa äskeisen kohtauksen. Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi, miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. Sitkeässä käsien tärinässä oli sekaisin pelkoa, epätoivoa ja suuttumusta, ja sitten niskakipu yhtäkkiä äityi. Hän tunnusteli niskaansa, siinä oli verta, ja tietysti nenäliinapaketti oli käsilaukussa.
Palatessaan kotiin kirjakaupastaan Laurent löytää liilan käsilaukun. Nopeasti hän tajuaa, että laukku on varastettu ja hylätty. Kunnon kansalaisena hän menee poliisiasemalle tekemään ilmoitusta. Jonotusaika on kuitenkin niin pitkä, että hän päättää lähteä kotiin ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen.
Kotona laukku ei jätä häntä rauhaan. Se on kaunis, se on houkutteleva. Samalla se on hiukan pelottava:
Miehillä ei ole mitään senkaltaista. Korkeintaan vakiomallisia tietokonelaukkuja tai salkkuja, jotka on suunniteltu pelkästään kansioiden kuljettamista varten. Hän hörppäsi viiniä ja koki olevansa syyllistymäisillään kiellettyyn tekoon. Tunkeutuvansa toisen reviirille. Miehet eivät kaivele naisten laukkuja - varhaisimmat kansatkin noudattivat varmasti tätä ikiaikaista sääntöä. Lannevaatteiset aviomiehet eivät saaneet ottaa myrkkynuolia tai kasvinjuurta nakerrettavaksi vaimon parkkiintuneesta nahkalaukusta. Laurent ei ollut kertaakaan avannut Clairen laukkua, eikä sen puoleen edes lapsena äitinsä laukkua, muiden naisten laukuista nyt puhumattakaan.
Kiusaus on liian suuri; Laurent kurkistaa sisään ja tulee tempaistuksi itselleen outoon ja huumaavaankin maailmaan. Lukuisat isommat ja pienemmät taskut kätkevät sisäänsä monia esineitä sekä punaisen muistikirjan, jotka kertovat naisen elämäntarinaa. Omistuskirjoituksella varustettu Patrick Modianon kirja antaa Laurentille naisen etunimen, Laure. Nimestä hän saa uskoa siihen, että nainen on mahdollista paikallistaa. Poliisiasemalla käynti unohtuu, kun pesulan kuitti johdattaa Laurentin tielle jolta ei ole paluuta. Hänen on löydettävä nainen ja palautettava laukku tälle.
Tarinaa kerrotaan sekä Laurentin että Lauren näkökulmasta, ja lukija saa tosissaan jännittää risteävätkö heidän tiensä koskaan. Laurent ei osaa selittää, miksi hänen on löydettävä Laure, miksi hän ei voi vain viedä laukkua poliisiasemalle, miksi Lauresta tulee hänelle jonkinlainen pakkomielle. Etsintäretkeä on jännittävää seurata, samalla tarinassa on kuitenkin romanttinen pohjavire joka saa toivomaan onnellista loppua.
Punaisen muistikirjan nainen toi mieleeni Nicolas Barreaun kirjat Rakkausromaanin resepti ja Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Samalla se muistuttaa esimerkiksi Gavaldan kirjoja sillä, että siinä on ironista huumoria sekä omalaatuisia, muiden vähän omituisinakin pitämiä henkilöhahmoja.
Tykkäsin kirjasta hurjan paljon, tietenkin, mikäpä voisi olla ihanampi asia kuin pariisilainen kirjakauppa, takorautaiset kuvioidut portit, katukahvilat... Punaisen muistikirjan nainen piilottaa lukijan liilan käsilaukun taskuun, jossa se itkettää, naurattaa ja jännittää, vuorotellen ja samaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti