Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

 

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Kirjapaja 2022 

204 s.

Arvostelukappale

Olen lukenut Björkmanin aiemmatkin essee-/kolumni-/kirjoituskokoelmat ja pitänyt niistä kovasti. Siksipä myös uusin kiinnosti. En tiedä onko maailmanaika nyt sellainen, että Björkmanin tekstit vaativat paljon aikaa ja useita lukukertoja. Pyysin ja sain kirjan arvostelukappaleena jo keväällä 2022, aluksi luin siitä osan, toisella kertaa reilun puolet ja vasta nyt kolmannella kerralla luin loppuun asti. 

Tämän kirjan tekstit on julkaistu Eeva-lehdessä kolumneina. Yksittäinen teksti ei siten ole pitkä, mutta tuttuun tapaansa Björkman kirjoittaa painavaa asiaa. Sanojen sisältö on niiden fyysistä kokoa paljon suurempi, ja monet lauseet pysäyttävät pohtimaan asioita. Aiheet vaihtelevat, mukana on niin vuodenaikoja, taidetta, lapsuutta kuin arkisia hetkiä. 

Se että kaikki vanhenisivat, oli kyllä tiedossani. Senkin aavistin, että talot purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin uusia. Myös sen, että jotakin säilyisi. Jokunen pieni tupa siellä täällä, kipeänä ja haikeana, muistona menneestä. Tie on edelleen sama. Päällystämätön soratie, joka halkoo kylän, pellot ja metsäsaarekkeet. Yhä saapuu kesän ja syksyn jälkeen talvi ja routa, jäädyttää tien. Piirtää lumikukat kylmenneitten mökkien ikkunoihin. Ja yhä uudestaan saapuvat keväät, kurkiaurat metsien ylle. 

Kesät ovat siellä, hämärät lämpimät illat. Aika ajoin palaan. Katson kaikkea ja katseeni hakee mennyttä. Täällä kaikki tapahtui. Tietoiseksi tuleminen. Elämään kiinni kasvaminen. Lähdön pakko ja paluun tarve. Kaipaus syntyi ja ikävä. Elämä vei minut muualle, sen oli vietävä. Tietä pitkin. Kevättietä.

Tekstit ovat kiireettömiä, ja ne myös vaativat lukijalta kiireettömyyttä, niitä ei voi lukea pikavauhtia harppoen. Esimerkiksi yllä olevan sitaatin pätkä "elämään kiinni kasvaminen", siitä voi tulla hyvinkin pitkä pohdinta jos lukija alkaa miettiä, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa. Missä ja miten minä kasvoin kiinni elämään, ja mikä pitää minut siinä kiinni nyt? 

Björkman kirjoittaa kaunista kieltä, sitä lukee mielellään ja monet lauseet tulee luettua toisen tai useammankin kerran. Björkman osoittaa, että kielen ei tarvitse olla runollista tai koukeroista ollakseen kaunista, hän päinvastoin osaa pysäyttää ja vaikuttaa lyhyillä lauseilla. 

Tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Lukijana minut valtasi kiitollisuus siitä, että saan lukea näin hienoa tekstiä. Että nämä sanat ovat olemassa, etteivät ne katoa vaan voin palata niihin uudelleen ja uudelleen. 

Metsä ei kuule neuvojani on luettu myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Ankin kirjablogi ja Kirjat kertovat.

Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 17, "kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja".

Lapsuuteni kirjasuosikit: Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka
Kirjapaja 1990
72 s.

Riemastuttava Lapsuuteni kirjasuosikit - haaste jatkuu! Vuorossa on yhtä lailla riemastuttava Hullu luokka, saman nimisen sarjan avausosa. Tämän taisin lukea ensimmäisen kerran teinivuosina 1990-luvulla, ja muutamaan kertaan tällä ja viime vuosikymmenellä. Jokainen osa on hulvattoman hauska, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä. Sarja alkaa 8.-luokalta ja jatkuu ysiluokan loppuun. 

Avausosa esittelee meille 8B:n, ihan tavallisen luokan ihan tavallisesta koulusta. On keskinäistä ihastumista ja mustasukkaisuutta, lempeää härnäämistä, lemppari- ja inhokkiopettajia, luokkabileitä... Luokkaan on osunut melkoisia persoonia, joiden kanssa lukijan aika ei käy tylsäksi. Kommelluksia riittää niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Sinänsä tavallista, asioita joita voisi tapahtua periaattessa missä koulussa tahansa. Samalla ne ovat niin ihanan yliampuvia ja hauskasti kerrottuja että oksat pois!

Loiva selvisi takapihalle ja tytöt nähdessään kyykistyi roskiksen taa piiloon.

"Nyt mentiin", Anna kuiskasi, ja tytöt kipusivat aidan yli. Loiva puolestaan joutui pakokauhun valtaan ja kiipesi roskalaatikkoon. Hänen jalkansa upposivat vanhaan maksalaatikkoon ja perunankuoret koristivat hänen reppuaan, mutta urhoollisesti nuori vinksahtanut isänmaan epätoivo sulki laatikon kannen.

"Joko sä tiedät, minkä puvun sä laitat naamiaisbileisiin?" kysyi Emilia Annalta.

"Joo, äiti on tehnyt mulle lumikin puvun. Se sopii hyvin, kun mulla on tummat hiukset", Anna valehteli. Todellisuudessa hän kuvaili Pirren pukua, mutta Pirren kimppuunhan hän Loivan tahtoikin.

"Hei, tässähän on roskis, mähän voinkin tyhjätä tähän sen maitopurkin, jota mä en jaksanut koulussa juoda", Emilia innostui. "Se leviää kuitenkin linkkarissa laukkuun. Odotas vähän."

Emilia avasi purkin ja yritti avata kantta.

"Hei, mites tää on näin kireä?" hän kummasteli. Loiva piteli toisella kädellä nenäänsä ja toisella roskiksen kantta kiinni.

"Heittäisit koko purkin sinne", Anna sanoi.

"Ei, kun mun pikkusisko askartelee näistä jotain", Emilia sanoi. "Se tekee kynäpurkkeja ja sellaista. Se munkin kynäteline on sen tekemä. En mä sitä muuten käyttäisi, mut ihan muodon vuoksi. Se haiseekin ihan mädäntyneelle maidolle. Ota kuule tää mun laukku, ni mä ehkä saan tän kannen auki."

Emilia riuhtaisi kantta, ja Loivan oli pakko hellittää otteensa. 

""Mä en oo vielä ihan avrma mun puvusta", Emilia sanoi lirittäessään maitoa Loivan kutreille. "Äiti on aivan hermona, kun pitäis jo ostaa kankaat ynnä muut." Samassa hän vilkaisi roskikseen. "Ei, mutta hei, Juha. Sähän oot kerrankin oikeessa ympäristössäsi. Sori, et me häirittiin sun kotirauhaas... Et kai sä juuri syöny välipalaa, kun tossa on pilaantunut omena?"

"Voi kuule, ootsä itse sisustanut tän huonees?" Anna hihkui. "Ai ku ihanat värit... Ja niin nätti ja tilava..."

Loivan teki mieli ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, mutta hän ei päässyt mihinkään maksalaatikostaan.

Olen vinkannut tätä ykkösosaa viides- ja kuudesluokkalaisille, ja aika monesti kuuluu kommentti jo kirjan nimen sanomisen jälkeen: "Ihan kun meidän luokka". Eli hyvin on kirja kestänyt aikaa! Nuoremman lukijan on helppo samaistua yläkoululaisiin, ehkä myös ihailla heidän spontaaniuttaan. Aikuislukija voi muistella omia kouluaikojaan, sen aikaisia hauskoja sattumuksia. Kenelläpä meistä ei olisi ollut opettajaa, jonka lempinimi on Lentävä Komeetta tai vastaava, ja kukapa ei olisi nolostellut koulunäytelmässä...

Kokeilkaa itse, jos saatte Hullun luokan jostain käsiinne. Meidän kirjastossa se on, ja pysyy niin kauan kuin minä olen siellä töissä :D 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "esikoisteos". Hurjaa olisi jos se olisi jotain muuta, olivathan Ikola ja Kulmala kirjan ilmestyessä vasta 14-vuotiaita!

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä
Kuvat Natalia Baer ja Juha Reunanen
Kirjapaja 2014
156 s.

Baletin ystävänä odotin Vihmasen kirjan ilmestymistä kovasti. Yllätyin sisällöstä melko paljon, olin kuvitellut kirjan olevan kuvaus Vihmasen omasta tanssijanurasta ja hänen elämästään balettimaailmasta. Varpaille on sitä mutta myös paljon paljon muuta.

Pidin erityisesti siitä, että balettitanssijan urasta kerrotaan todella alusta, ihan ensimmäisistä tunneista, alkaen. On hellyyttävää lukea, miten lapsia tutustutetaan balettiin leikin kautta. Toisaalta tuntuu hurjalta lukea lajin vaatimuksista, siitä kuinka paljon työtä vaaditaan jo hyvin nuorilta. Koko ajan kuitenkin tuotiin esiin se, miten motivaatio työntekoon nousee lapsista ja nuorista itsestään. Faktahan on, että niin baletissa kuin missä tahansa muussakin harrastuksessa lapsi lopettaa jos kiinnostus ja innostus loppuvat.

Kirjassa kerrotaan koskettavasti nuorista tanssijoista, heidän matkastaan kohti unelma-ammattia. Erityisen hienoa on, että ääneen pääsevät tasaveroisesti sekä tytöt että pojat. Ammatin vaatimuksia, vartaloihannetta, minäkuvaa, syömisasioita, työllistymismahdollisuuksia ynnä muuta käsitellään kummankin sukupuolen näkökulmasta, ja nimenomaan niin että opiskelijat itse kertovat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Nykytilanteen sekaan lomittuvat sujuvasti sekä Vihmasen omat että etenkin 1950-luvun ammattilaisten kokemukset.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä. Joskus unohdun hetkeksi katselemaan salin ikkunasta kadulla kulkevaa liikennettä ja mainosvaloja. Ihmiset kulkevat autojen seassa toppatakit päällä kantaen kasseja. Jostain syystä koen juuri sillä hetkellä olevani vapaa siitä maailmasta, turvassa balettitunnilla. Minulla on tämä sali, tanko, peili ja lattia. Balettitunnin tuoksu. Ja ystävät. Balettitunti voi toisinaan olla kuin arkinen pieni retriitti. Palaan arkeen virkistyneenä ja helpottuneena. Elämä näyttää kauniilta. Tiedän, että jollekin toiselle jalkapallo, hiihtäminen tai judo voi toimia samalla tavalla. Minulle se on baletti.

Vaikka kirjassa tuodaan esiin baletin raadolliset puolet, nekin ovat suodattuneet intohimon läpi. Kaikesta paistaa läpi tanssijoiden omistautuneisuus, se miten he ovat valmiit kestämään kipua ja arvostelua. Ja jälleen kerran, etenkin miten pojat taistelevat tiensä homottelun, epäluulon ja vähättelyn läpi. Hurjan kiinnostavaa on lukea myös tekijöistä tanssijoiden taustalla; Vihmanen kertoo esimerkiksi suutarin ja fysioterapeutin tehtävistä.

Varpaille oli minulle ihana mutta samalla haikea lukukokemus. Kiinnostuin baletista vasta muutama vuosi sitten, enkä siis ole kokenut satubalettia tai muutakaan ballerinan elämää. Tavallaan kirja siis kertoo, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Samalla se kuitenkin on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä, jotka toteuttavat tai ovat jo toteuttaneet unelmansa. Unohtamatta sitä, mitä on elämä balettiuran jälkeen. 

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia
Kirjapaja 2014
171 s.

Luin kirjan epäjärjestyksessä eli niin, että avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin yhden tekstin. Jos osuin kohtaan, jonka olin jo lukenut, selasin seuraavaan. Joitakin luin pariin kertaan, toisia ääneen kavereille.

Kirjan nimi on osuva: muutaman sivun mittaiset tekstit ovat todellakin välähdyksiä. Niissä päästään Björkmanin mukana matkoille, töihin, kavereiden luo, kotiin. Niissä ihmetellään maailman menoa monelta kantilta. 

Pidän Björkmanin pohdiskelevasta tyylistä ja tavasta, jolla hän sekä tuo asiat lähelle että etäännyttää ne. Jotkut asiat ovat tuttuja mutta ne eivät tunnu ylimalkaisilta tai yleispäteviltä, koska Björkman liittää mukaan omia kokemuksiaan tai herättää lukijan huomaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja kummallisuuksia.

Elintarvikkeiden piiloveteen, eli määrään, joka niiden tuottamiseen kuluu, tullaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. Kahvikupilliseen 140 litraa. Maailman hirveä paradoksaalisuus ilmeneekin siinä, että kehitysmaat käyttävät vähäiset vesivaransa viljelläkseen tuotteita vesirikkaaseen pohjolaan. 

(...)

Arkielämää eniten haittaava pelkoni on kuitenkin tuulenpelko. Ancraofobia. Kammoan myrskytuulta, mutta vähäisemmätkin tuulennopeudet saavat minut hermostuneeksi. Taipuvat puut, liehuvat liput ja rakennustyömaiden irrallaan räpisevät pressut ja paukkuvat kattopellit kertovat voimasta, jota en voi hallita enkä kesyttää.

Björkmanin tekstiä on nautinnollista lukea. Jotkut jutut muistuttavat omasta lapsuudesta, toiset antavat uusia näkökulmia, jotkut vaan ovat niin kiehtovia. Kiireessä kirjaa ei sovi lukea; vaikka yksittäiset kirjoitukset ovat lyhyitä niin ne kaikki ovat täynnä tunteita, tulkintoja, pohdintoja, ihmettelyä. Kieli on erittäin kaunista ja senkin takia lauseita haluaa lukea uudelleen.