Enid Blyton: Seikkailujen linna

Enid Blyton: Seikkailujen linna
Englanninkielinen alkuperäisteos The Castle of Adventure (1951)
Kuvittanut Stuart Tresilian
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 1987
263 s.

Vielä ehtii kirjoittaa Lapsuuteni kirjasuosikit - haasteeseen, ja tällä kertaa vuoron saa Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Olen lukenut kaikki osat ja tykännyt niistä, postattavaksi päätyi Seikkailujen linna. Kaksi sisarusparia - Anne ja Jack sekä Dinah ja Filip - yhdessä Jackin puhuvan papukaijan Kikin kanssa viettävät kesää vuoristomajalla. Filipin ja Dinahin äiti on vuokrannut Kevätpuron Majan kesäski, ja lapset odottavat innolla rauhallista kesää vapaana koulusta, mahdollisuutta viettää paljon aikaa ulkona. Lintubongari Jack ja "eläintenkesyttäjä" Filip etenkin ovat tohkeissaan, koska jo ensihetkinä vuoristossa näkyy vaikka mitä eläimiä. 

Siellä on myös hylätty linna, jonne johtava tie on jäänyt maansortuman alle. Kun Jack näkee haukkoja linnan luona, lapset haluavat lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin. Rouva Mannering on ajatusta vastaan, koska paikka voi olla vaarallinen. Hän kuitenkin antaa luvan tutkimusmatkaan, kun lapset lupaavat tulla illalla takaisin ja saavat vielä oppaakseen paikallisen tytön Tassien. Jo ensimmäinen käynti linnassa herättää lasten uteliaisuuden. Paikasta kerrotaan hurjia tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei kukaan tiedä. Lapset löytävät kotkien pesän, mutta päättävät palata myöhemmin kameran kanssa. 

Seuraavilla käynneillä linnasta tuleekin seikkailupaikka. Lapset huomaavat, että se ei olekaan hylätty. Kuka liikkuu linnassa öisin ja mitä ovat oudot valomerkit? Miksi linnassa on salaisia huoneita ja salakäytäviä? Hurjia tilanteita riittää, ennen kuin lapset ovat selvittäneet tapahtuneet ja yhdessä poliisiystävänsä Bill Smugsin kanssa saaneet pahikset kiinni.

Mutta mennessään sisään hän kompastui tuoliin ja kaatui. Askeleet ulkona lakkasivat heti kuulumasta. Taskulampun valo sammui.

Todennäköisesti henkilö oli kuullut romahduksen ja nyt seisoi aivan hiljaa kuunnellen tarkasti.

Sydän kovasti takoen Jack kyyristyi erään vanhan sohvan kulman taakse Kiki yhä olkapäällään. Molemmat koettivat olla mahdollisimman hiljaa, mutta Jackista tuntui sittenkin, että vieraan olennon täytyi kuulla hänen sydämensä lyönnit.

Poika kuuli varovaisten askeleitten tulevan huoneeseen. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus. Askeleet alkoivat kuulua jälleen, nyt vähän lähempänä. Jackin tukka alkoi kihelmöidä ja nousta pystyyn. Jos mies kiertäisi sohvan ja valaisisi lampullaan, hän löytäisi Jackin.

Pojan sydän takoi kovasti, ja hiki kohosi hänen kasvoilleen. Kiki istui hänen olkapäillään tuntien isäntänsä pelon. Se ei voinut pidättäytyä kauempaa vaan kohosi ilmaan ja lensi näkymättömän miehen kimppuun kirkaisten samalla kuten kotkat. Tämä päästi hämmästyneen huudahduksen ja yritti karkottaa pois lintua. Lamppu kolahti lattialle, ja Jack toivoi hartaasti, että se olisi särkynyt.

Kiki kiljahti uudestaan, nyt kuten pikajuna, ja mies koetti läimäyttää sitä. Kiki löysi Jackin ja istuutui kyyryllään olevan pojan selkään murahdellen.

En yhtään ihmettele, että lapsena ja nuorena luin tämänkin sarjan monta kertaa. Tässä ollaan huikeassa vuoristomaisemassa, juodaan vettä kirkkaasta purosta, syödään voileipiä ja hedelmäkakkua aamupalaksi, tutustutaan uusiin ihmisiin ja ystävystytään helposti... Tapahtumat ovat jännittäviä mutta eivät liian pelottavia. Ainakin minun jännitystäni helpottaa se, että kirjan lopusta voi katsoa sisällysluettelosta lukujen nimet. Voi päätellä, kuinka kauan kaikkein jännittävimmät vaiheet kestävät :) Jännitystä lieventää myös huumori, etenkin Kiki-papukaija kommentteineeen ja ääntelyineen pelastaa tilanteen, oli kyseessä sitten uhkaava kohtaaminen roiston kanssa tai alkava riita.

Muistan jo lapsena ihailleeni näitä seikkailijoita. He ovat nokkelia ja rohkeita, keksien ratkaisuja kaikenlaisiin pulmiin. Oli ongelmana sitten miten päästä linnaan sisälle tornin ikkunasta, tai miten leiriytyä piikkihernepensaaseen, ratkaisu löytyy varsin nopeasti. He kykenevät juoksemaan lujaa ja kiipeämään melkein mihin vaan, mikä oli ylipainoiselle ja kömpelölle lapsilukijalle valtavan iso juttu. Unohtamatta Filipin taitoa käsitellä mitä tahansa eläintä, oli kyseessä sitten rotta, sammakko tai leijona.

Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää kohdan "kuvitettu kirja".

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gösta Knutsson: Nalle Karvatassu

Gösta Knutsson: Nalle Karvatassu
Sisältää kirjat Nalle Karvatassu lähtee maailmalle (1949), Nalle Karvatassu panee toimeksi (1950) ja Nalle Karvatassu ja Ruttana (1952)
Ruotsinkieliset alkuperäisteokset Nalle Lufs (1949), Nalle Lufs i farten (1950) ja Nalle Lufs och Skrutten (1952)
Suomentanut Terttu Liukko
Gummerus 2006
319 s.

Lapsuuteni kirjasuosikit - haasteessa on vuorossa iki-ihana Nalle Karvatassu, muistattekos sellaista hahmoa? Karhua, joka eräänä päivänä ei löydä äitiään, lähtee kotimetsästä, hyppää junaan ja matkustaa kaupunkiin? Junassa hän tapaa Laila-tyttösen, josta on hänelle melkoisesti apua. Vaikka on puhuva karhu, ei ole helppoa selvitä ihmisten kanssa. Metsässä kun ei ole kerrottu junamatkustamisesta, pöytätavoista, ostosten tekemisestä ynnä muusta. Vaikka Laila ja tämän isoäiti ovat Nalle Karvatassun apuna, ovat päivät täynnä kommelluksia. 

- Nalle Karvatassu! huusi Laila vajoten ihan neuvottomana vanhaan nojatuoliin.

- Nalle Karvatassu! hän sanoi vielä kerran. - Onko sinusta tullut poliisi?

- Selvä se, sanoi Nalle Karvatassu. - Poliisi Kypärä on saanut virkavapautta. Lain nimessä. 

Torvensoittaja nauroi ja heilutteli vimmatusti korviansa. Mutta Laila oli totisen näköinen. 

- Nalle Karvatassu! sanoi hän yrittäen saada äänensä ankaraksi. - Oletko sinä sulkenut poliisi Kypärän putkaan?

Nalle Karvatassu katseli muualle.

- Jompikumpi meistä piti panna lukon taakse, sanoi Nalle Karvatassu. - Minusta sopi paremmin, että hänet suljettiin sinne. Enhän minä muuten olisi voinut tilata hunajapurkkeja!

- Millä sinä olet maksanut kaiken tämän hunajan, Nalle Karvatassu? kysyi Laila.

- En millään, vastasi Nalle Karvatassu. - Minun piti valita tahdoinko maksaa vai panna laskuun, ja annoin niitten panna laskuun, selvä se!

- Kuka on kaatanut mustetta joka paikkaan, Nalle Karvatassu? kysyi Laila.

- Ai tuota sinistä sotkua, sanoi Nalle Karvatassu. - Joo, se valui ihan itsestään, minä vain sorkin vähän sitä pulloa

- Ja kuka on antanut sinulle luvan pukeutua poliisiksi, Nalle Karvatassu? jatkoi Laila.

- Mutta täytyyhän jonkun olla poliisi, kun oikea poliisi istuu putkassa, sanoi Nalle Karvatassu. 

Nalle Karvatassu on samaan aikaan hassu ja surullinen hahmo. Hän vähän häpeilee tietämättömyyttään ja aiheuttamiaan sekaannuksia, mutta onnistuu kääntämään asiat parhain päin. Lukijalla on kuitenkin koko ajan luotto siihen, ettei Nalle Karvatassu tee vahinkoa ilkeyttään, hänelle nyt vaan sattuu yhtä ja toista. Aika iso osa on ihmisten aikaansaannoksia, he kun monesti hätääntyvät karhun nähdessään. Tämä on myös melkoisen viisas hahmo. Esimerkiksi tilanteessa, jossa Laila ihmettelee ettei Nalle Karvatassulla ole matkatavaroita, tämä vastaa: "Voihan hammaspaidan ja yöharjan aina saada lainaksi. Pääasia kai on että itse sattuu olemaan mukana!" Laila puolestaan on samanoloinen pikkuvanha tyttö, kuin monissa vanhoissa lastenkirjoissa nuo noin 10-vuotiaat tytöt ovat (Tiinaa lukuunottamatta). Aina hillitty ja järjestyksestä huolehtiva. Saapa hänkin elämäänsä vauhtia uuden kaverin myötä! :)

Luin kolmen kirjan yhteisniteen, ihan vahingossa, kas kun en muistanut yksittäisten kirjojen nimiä. Enpä juuri muistanut tapahtumiakaan, ihan vaan joitain yksittäisiä juttuja. Muistan kuitenkin lapsuuden kirjastokäyntejä, ja muistan lainanneeni näitä kirjoja useamman kerran. Lapsena huomio kiinnittyi enemmän humoristiseen puoleen, varsinkin siihen kuinka hassua oli kun Nalle Karvatassu sanoo monet sanat väärin. Nyt aikuisena tarinasta löytyy myös se melankolinen vire, äidittömyys, erilaisuus, syyttäminen ja tuomitseminen ennen kuin kaikki asiaan liittyvät jutut ovat tiedossa... Onneksi sähellykset selvitetään ja sekä Nalle Karvatassu että lukija voivat jatkaa hyvillä mielin eteenpäin, kohti uusia seikkailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja jonka lukemista olet suunnitellut pitempään". Aina välillä olen tätä katsellut ja miettinyt että pitäisi tämäkin joskus lukea uudelleen ja testata onko tuttuja tapahtumia... No, nyt se on tehty! :)

Lapsuuteni kirjasuosikit: Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka
Kirjapaja 1990
72 s.

Riemastuttava Lapsuuteni kirjasuosikit - haaste jatkuu! Vuorossa on yhtä lailla riemastuttava Hullu luokka, saman nimisen sarjan avausosa. Tämän taisin lukea ensimmäisen kerran teinivuosina 1990-luvulla, ja muutamaan kertaan tällä ja viime vuosikymmenellä. Jokainen osa on hulvattoman hauska, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä. Sarja alkaa 8.-luokalta ja jatkuu ysiluokan loppuun. 

Avausosa esittelee meille 8B:n, ihan tavallisen luokan ihan tavallisesta koulusta. On keskinäistä ihastumista ja mustasukkaisuutta, lempeää härnäämistä, lemppari- ja inhokkiopettajia, luokkabileitä... Luokkaan on osunut melkoisia persoonia, joiden kanssa lukijan aika ei käy tylsäksi. Kommelluksia riittää niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Sinänsä tavallista, asioita joita voisi tapahtua periaattessa missä koulussa tahansa. Samalla ne ovat niin ihanan yliampuvia ja hauskasti kerrottuja että oksat pois!

Loiva selvisi takapihalle ja tytöt nähdessään kyykistyi roskiksen taa piiloon.

"Nyt mentiin", Anna kuiskasi, ja tytöt kipusivat aidan yli. Loiva puolestaan joutui pakokauhun valtaan ja kiipesi roskalaatikkoon. Hänen jalkansa upposivat vanhaan maksalaatikkoon ja perunankuoret koristivat hänen reppuaan, mutta urhoollisesti nuori vinksahtanut isänmaan epätoivo sulki laatikon kannen.

"Joko sä tiedät, minkä puvun sä laitat naamiaisbileisiin?" kysyi Emilia Annalta.

"Joo, äiti on tehnyt mulle lumikin puvun. Se sopii hyvin, kun mulla on tummat hiukset", Anna valehteli. Todellisuudessa hän kuvaili Pirren pukua, mutta Pirren kimppuunhan hän Loivan tahtoikin.

"Hei, tässähän on roskis, mähän voinkin tyhjätä tähän sen maitopurkin, jota mä en jaksanut koulussa juoda", Emilia innostui. "Se leviää kuitenkin linkkarissa laukkuun. Odotas vähän."

Emilia avasi purkin ja yritti avata kantta.

"Hei, mites tää on näin kireä?" hän kummasteli. Loiva piteli toisella kädellä nenäänsä ja toisella roskiksen kantta kiinni.

"Heittäisit koko purkin sinne", Anna sanoi.

"Ei, kun mun pikkusisko askartelee näistä jotain", Emilia sanoi. "Se tekee kynäpurkkeja ja sellaista. Se munkin kynäteline on sen tekemä. En mä sitä muuten käyttäisi, mut ihan muodon vuoksi. Se haiseekin ihan mädäntyneelle maidolle. Ota kuule tää mun laukku, ni mä ehkä saan tän kannen auki."

Emilia riuhtaisi kantta, ja Loivan oli pakko hellittää otteensa. 

""Mä en oo vielä ihan avrma mun puvusta", Emilia sanoi lirittäessään maitoa Loivan kutreille. "Äiti on aivan hermona, kun pitäis jo ostaa kankaat ynnä muut." Samassa hän vilkaisi roskikseen. "Ei, mutta hei, Juha. Sähän oot kerrankin oikeessa ympäristössäsi. Sori, et me häirittiin sun kotirauhaas... Et kai sä juuri syöny välipalaa, kun tossa on pilaantunut omena?"

"Voi kuule, ootsä itse sisustanut tän huonees?" Anna hihkui. "Ai ku ihanat värit... Ja niin nätti ja tilava..."

Loivan teki mieli ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, mutta hän ei päässyt mihinkään maksalaatikostaan.

Olen vinkannut tätä ykkösosaa viides- ja kuudesluokkalaisille, ja aika monesti kuuluu kommentti jo kirjan nimen sanomisen jälkeen: "Ihan kun meidän luokka". Eli hyvin on kirja kestänyt aikaa! Nuoremman lukijan on helppo samaistua yläkoululaisiin, ehkä myös ihailla heidän spontaaniuttaan. Aikuislukija voi muistella omia kouluaikojaan, sen aikaisia hauskoja sattumuksia. Kenelläpä meistä ei olisi ollut opettajaa, jonka lempinimi on Lentävä Komeetta tai vastaava, ja kukapa ei olisi nolostellut koulunäytelmässä...

Kokeilkaa itse, jos saatte Hullun luokan jostain käsiinne. Meidän kirjastossa se on, ja pysyy niin kauan kuin minä olen siellä töissä :D 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "esikoisteos". Hurjaa olisi jos se olisi jotain muuta, olivathan Ikola ja Kulmala kirjan ilmestyessä vasta 14-vuotiaita!

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä

Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mamm- och pappsagor (1976)
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentanut Kerttu Manninen
Weilin +Göös 1981
112 s.

Luetaanko tämä? -blogin lanseeraama #lapsuutenikirjasuosikit -haaste jatkuu osaltani kirjalla, jonka luin lapsena monta monituista kertaa. Aikuisena oli hauska huomata, että yhä se löytyi kirjaston kokoelmasta :) Kuten Kiemurakadulla, myös Gunnel Linden kirjassa tavataan kummallisia perheitä.

Kirjan alku on koskettava. Tarinassa Herneäiti ja Keksi-isä, Rusinaäiti ja Naruisä tavataan tyttö ilman vanhempia. Tyttö nimeltä Kuperkeikka asuu ja elää yksin, mutta siitä huolimatta hänellä  on viihtyisää. Kuitenkin hän alkaa kaivata äitiä ja isää, lähinnä siksi kun kaikilla muillakin on. Niinpä hän soittaa noidalle ja kysyy neuvoa. Noidan ohjeiden mukaan hän kerää ainekset äidin ja isän valmistusta varten. Ensimmäiset versiot eivät onnistu, eivätkä toisetkaan, mutta lopulta aineksista tulee juuri sellaiset vanhemmat kuin mitä hän haluaa. 

Myöhemmissä tarinoissa seurataan, mitä tapahtuu noille muille äiti- ja isäversioille. Kyllä hekin onneksi löytävät itselleen juuri oikean asuinpaikan. Yhteistä sekä näille että muille äiti- ja isähahmoille on se, että he ovat jollakin tapaa kummallisia. Myös asunnot ja tavarat ovat joskus hiukan omituisia, sen sijaan lapset ovat suhteellisen normaaleja. 

Linde käsittelee saduissaan asioita, jotka lapsista saattavat tuntua hassuilta mutta jotka aikuislukijassa herättävät monenlaisia mietteitä. Tarina Tulta syöksevä äiti kuvaa, millaiseksi lohikäärmeeksi äiti muuttuu kuukautisten aikaan. Poika joka halusi äidiksi kertoo pojasta, joka haluaa synnyttää lapsen. Epäilemättä nämä ovat lapsilukijan mielestä hassuja juttuja, mutta aikuisen näkökulmasta ne kuvaavat maailmaa syvällisesti, vaikeita asioita välttelemättä. On sisaruskateutta, avioeroja, yksinäisyyttä, piittaamattomia vanhempia... Asiat on kuitenkin esitetty varsin lempeällä tavalla, niin että lukijalle jää lopputuloksesta hyvä mieli. Lapsilukija saa luottoa siihen, että kiemuraiset ja hankalat asiat voivat päättyä hyvin. 

Vappuli ei ollut uneksinutkaan, että heitä voisi olla enemmän kuin kolme perheessä. Heillähän oli kaikkea kolmittain: kolme sänkyä, kolmet parit saappaita, kolme peittoa, kolme tyynyä, kolme hammasharjaa. Miten nyt sitten kävisi? Pitäisikö äidin sängynkin nyt saada lapsi, mietti Vappuli - ei kun vauvasänky tietenkin ja tyynyn pitää saada nukentyyny ja hammasharjan oikein pienen pikkarainen hammasharja, tuommoista ihan lilliputtikokoa. 

Vappulia hymyilytti, mutta äiti ja isä seisoivat siinä ihmeissään.

- Minä tuumin asiaa, sanoi Vappuli. 

Kun äiti ja isä olivat kertoneet, kuinka uuden vauvan saaminen oikein tapahtui, he lähtivät laittamaan päivällistä. Silloin Vappuli muisti appelsiinin ja jatkoi mietteissään sen kuorimista. Se oli kauniin oranssinvärinen appelsiini, jossa oli paksu kuori. Mehukaskin se oli kuin mikä. Kun Vappuli tunki siihen peukalonsa avatakseen sen, appelsiinimehua valui pitkin hänen käsivarsiaan ja tippui kylpyveteen. Vappuli jakoi sen varovasti kahtia. Se ei halunnut avautua, ja kun se vihoviimein aukeni, Vappuli ymmärsi syyn siihen: Appelsiinin sisällä oli appelsiinivauva, kokonainen pikkuappelsiini ison keskellä.

- Olipas hassua, mietti Vappuli. - Se on hieno, mutta mitä minä sillä tekisin?

Ja juuri silloin hän keksi, mitä hän sillä tekisi.

- Minähän syön appelsiinivauvan ja sitten minullakin on vauva vatsassani ihan niin kuin äidillä, hän ajatteli. 

Tätä oli kiinnostavaa lukea aikuisena. Neljännesvuosisata aikaa on kulunut, ja tarinat ovat nyt hyvin erilaisia. Lukiessa palautui mieleen moni hahmo, mutta tapahtumakulkuja en muistanut. Sen tajusin, että lapsena luin ja koin ihan eri tavalla. Nyt monessa kertomuksessa tuntuu haikeita ja jopa surullisia sävyjä, jotka lapsilukijalle ehkä jäävät puhuvien sandaalien, koiriksi muuttuvien isän ja äidin, lentävien mattojen alle. 

Lapsuuteni kirjasuosikit: Elina Aro: Kiemurakatu 3

Elina Aro: Kiemurakatu 3
WSOY 1985
85 s.

Kia Luetaanko tämä? -blogista laittoi pystyyn ihanan Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen. Haasteaikana helmikuun alusta elokuun loppuun luetaan niitä kirjoja, joita ahmittiin lapsena ja ehkä teini-ikäisenäkin.

Oma haasteeni alkaa kirjalla, jonka olemassaolon olin totaalisesti unohtanut. Keräsin kotikirjastossani kasan haastekirjoja, mutta Elina Aron sarjaa ei siellä enää ollut. En muista missä yhteydessä törmäsin siihen, mutta pakko oli tilata ykkösosa muualta. Kiemurakatu 3 oli yksi niitä kirjoja, jotka luin moneen kertaan. 

Milli perheineen muuttaa Kiemurakatu kolmoseen. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole tavallinen perhe. Isä on uppoutunut kirjan kirjoittamiseen niin täysillä, että hänet kannetaan sisään tuolissaan. Aki osaa matkia viheltämällä melkein mitä tahansa ääntä. Muuttokuormassa on mukana esimerkiksi uimalammikko ja lentävä palmu. Unohtamatta isoäitiä, joka rysäyttää kylään ajamalla polkupyörällä seinän läpi!

Alakerrassa asuu Saara, hiukan arka ja yksinäinen tyttö. Reipas Milli kutsuu hänet kylään ja tytöt ystävystyvät nopeasti. Eikä aikaakaan kun perhe on tutustunut talon muihinkin asukkaisiin ja muuttanut heidän elämänsä pysyvästi. 

He tekivät veden pinnalla yhdessä kelluntakuvioita, heittelivät vesipalloa ja olivat hippasilla. He räiskyttivät vettä parkuvan Mooseksen niskaan ja kastelivat Olkamarian ylimmätkin lehdet

Koskaan ei tavallisella uimarannalla ollut näin hauskaa. Tätä olisi voinut jatkaa tuntikausia, ellei äiti olisi tullut komentamaan.

- Riittää tällä kertaa. Jos isoäiti tulee, ei lammikko saa olla esillä. Lääkäri on kieltänyt häneltä uimisen, ja hänelle tulee paha mieli, jos näkee uimalammikon. - Saatte vielä ottaa evääksi kookospähkinän.

Aki loikkasi vedestä ylös kuin opetettu delfiini ja sai Olkamarian kätköistä käsiinsä kookospähkinän, suuren kuin ajlkapallo.

He nousivat kuivattelemaan itseään kukkasten keskelle. perhoset lentelivät heidän yläpuolellaan, sirkat sirittivät jalkojen vieressä ja pörröinen kimalainen laskeutui Saaran polvelle.

Aki keinotteli auki kookospähkinän luorenja kaatoi jokaisen kouraan kookosmaitoa.

Vähän ajan kuluttua he pukivat ylleen, käärivät lammikon kokoon sohvanaluslaatikkoon ja vetivät eteisen maton paikoilleen. 

Kirjaa oli jännä ja hauska lukea. En oikeastaan tunnistanut yksittäisiä tapahtumia, mutta taisin tavoittaa sen kiehtovan tunnelman, joka minuun vetosi silloin liki 30 vuotta sitten kun tätä luin. Tarinan vähän vinksallaan oleva maailma hassuine tapahtumineen toimii yhä. Sehän se on hyvän kirjallisuuden merkki, vuosikymmenet kuluvat mutta tarina ei vanhene. Yhä nyt käsitellään samoja aiheita kuin Kiemurakatu 3:ssa; vanhempien urakeskeisyyttä, lasten ja vanhusten yksinäisyyttä, ystävystymisen helppoutta ja vaikeutta...

Myönnettävä se on, että haasteen myötä on kovasti hauskaa palata lapsuuden lukemiston pariin. Mitähän muita unohtuneita helmiä tuleekaan vastaan niin omien kuin muiden postausten myötä?

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". Helppoa, koska itse olen töissä kirjastossa ja tätä voin suositella lämpimästi niin lapsille kuin aikuisille :)