Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 21

 

On Kirjabloggaajien joulukalenterissa toisen luukkuni aika, ja enää kolme yötä jouluun! Eilinen luukku avautui Tarukirjassa, ja huomenna vuoron saa Kirjarouvan elämää -blogi. Lista kaikista mukana olijoista löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jonka kirjoittaja Niina on tehnyt luukkujen kuvat sekä logon. 

Tämän päiväinen luukku vie meidät klassikon pariin. 

Astrid Lindgren: Marikin joululoma

Ruotsinkielinen alkuteos Jullov är ett bra påhitt, sa Madicken (1960)

Kuvitus Ilon Wikland

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY 1994

59 s.

Astrid Lindgren ei esittelyjä kaipaa, ja myös Marikki lienee monelle tuttu. Marikin joululoma on leppoisa ja lämminhenkinen tarina ekaluokkalaisen Marikin ja hänen siskonsa Liisan elämästä. Joululoma ja joulun odotus ovat alkaneet. Eräänä aamuna joki on jäässä, joten Marikki ja Liisa lähtevät luistelemaan. Lyhyeksi aiotusta ulkoilusta tuleekin koko päivän kestävä retki, jossa ilo vaihtuu epätoivoon ja epätoivo riemuun. 

Iltaisin he kirjoittavat pitkiä toivomuslistoja tontuille. 

"Robinson Grusoe, paljon paperinukkeja, tinasotilaita, sukset, vaaleanpunainen, tukassa pidettävä ruusu", sanotaan eräässä Marikin listassa. Hän lukee sitä Liisalle. 

"Sinä olet ihan hassu, Marikki", sanoo Liisa. "Tahdotko todella saada ruusun?"

"En tietenkään", sanoo Marikki. "Kirjoitin sen vain siksi, että se kuulostaa niin kauniilta."

He miettivät kovasti, mitä antaisivat äidille ja isälle joululahjaksi. Marikki kysyy äidiltä heidän keittäessään nekkuja: "Äiti, mitä sinä toivot kaikkein, kaikkein eniten?"

"Kahta oikein kilttiä ja herttaista tyttöä", sanoo äiti.

Silloin Marikin silmät alkavat kiiltää ja hänen äänensä värisee hiukan. 

"Mitä sinä sitten tekisit Liisalla ja minulla?"

Mutta äiti silittää hänen tukkaansa ja selittää, ettei hän halua keitään muita tyttöjä; hän toivoo vain, että Marikki ja Liisa olisivat jatkuvasti yhtä kilttejä ja herttaisia kuin tähänkin asti. 

Mutta Liisan mielestä ei olisi ollenkaan hullumpaa, jos taloon tulisi pari uutta tyttöä.

Tämä on kyllä jotenkin niin ihana kirja, lämminhenkinen ja hauskakin. Tarina on 60 vuotta vanha mutta paljon siinä on nykyhetkessäkin tunnistettavia asioita. Tärkeää on yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Huumori on osuvaa ja naurattaa nykyäänkin. 

Alkuaan Marikin joululoma on osa vuonna 1962 ilmestynyttä Marikki-teosta, mutta toimii kerrassaan hyvin omana yksittäisenä kirjanaan. Minun ainakin tekee mieli lukea muitakin Lindgrenin kirjoja, niin Marikkia kuin Saariston lapsia, nyt heti paikalla. 

Hyödynnän kalenteriluukkua Helmet-lukuhaasteeseen, johon saan kohdan 7, "kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta".

J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt. 

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä

Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mamm- och pappsagor (1976)
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentanut Kerttu Manninen
Weilin +Göös 1981
112 s.

Luetaanko tämä? -blogin lanseeraama #lapsuutenikirjasuosikit -haaste jatkuu osaltani kirjalla, jonka luin lapsena monta monituista kertaa. Aikuisena oli hauska huomata, että yhä se löytyi kirjaston kokoelmasta :) Kuten Kiemurakadulla, myös Gunnel Linden kirjassa tavataan kummallisia perheitä.

Kirjan alku on koskettava. Tarinassa Herneäiti ja Keksi-isä, Rusinaäiti ja Naruisä tavataan tyttö ilman vanhempia. Tyttö nimeltä Kuperkeikka asuu ja elää yksin, mutta siitä huolimatta hänellä  on viihtyisää. Kuitenkin hän alkaa kaivata äitiä ja isää, lähinnä siksi kun kaikilla muillakin on. Niinpä hän soittaa noidalle ja kysyy neuvoa. Noidan ohjeiden mukaan hän kerää ainekset äidin ja isän valmistusta varten. Ensimmäiset versiot eivät onnistu, eivätkä toisetkaan, mutta lopulta aineksista tulee juuri sellaiset vanhemmat kuin mitä hän haluaa. 

Myöhemmissä tarinoissa seurataan, mitä tapahtuu noille muille äiti- ja isäversioille. Kyllä hekin onneksi löytävät itselleen juuri oikean asuinpaikan. Yhteistä sekä näille että muille äiti- ja isähahmoille on se, että he ovat jollakin tapaa kummallisia. Myös asunnot ja tavarat ovat joskus hiukan omituisia, sen sijaan lapset ovat suhteellisen normaaleja. 

Linde käsittelee saduissaan asioita, jotka lapsista saattavat tuntua hassuilta mutta jotka aikuislukijassa herättävät monenlaisia mietteitä. Tarina Tulta syöksevä äiti kuvaa, millaiseksi lohikäärmeeksi äiti muuttuu kuukautisten aikaan. Poika joka halusi äidiksi kertoo pojasta, joka haluaa synnyttää lapsen. Epäilemättä nämä ovat lapsilukijan mielestä hassuja juttuja, mutta aikuisen näkökulmasta ne kuvaavat maailmaa syvällisesti, vaikeita asioita välttelemättä. On sisaruskateutta, avioeroja, yksinäisyyttä, piittaamattomia vanhempia... Asiat on kuitenkin esitetty varsin lempeällä tavalla, niin että lukijalle jää lopputuloksesta hyvä mieli. Lapsilukija saa luottoa siihen, että kiemuraiset ja hankalat asiat voivat päättyä hyvin. 

Vappuli ei ollut uneksinutkaan, että heitä voisi olla enemmän kuin kolme perheessä. Heillähän oli kaikkea kolmittain: kolme sänkyä, kolmet parit saappaita, kolme peittoa, kolme tyynyä, kolme hammasharjaa. Miten nyt sitten kävisi? Pitäisikö äidin sängynkin nyt saada lapsi, mietti Vappuli - ei kun vauvasänky tietenkin ja tyynyn pitää saada nukentyyny ja hammasharjan oikein pienen pikkarainen hammasharja, tuommoista ihan lilliputtikokoa. 

Vappulia hymyilytti, mutta äiti ja isä seisoivat siinä ihmeissään.

- Minä tuumin asiaa, sanoi Vappuli. 

Kun äiti ja isä olivat kertoneet, kuinka uuden vauvan saaminen oikein tapahtui, he lähtivät laittamaan päivällistä. Silloin Vappuli muisti appelsiinin ja jatkoi mietteissään sen kuorimista. Se oli kauniin oranssinvärinen appelsiini, jossa oli paksu kuori. Mehukaskin se oli kuin mikä. Kun Vappuli tunki siihen peukalonsa avatakseen sen, appelsiinimehua valui pitkin hänen käsivarsiaan ja tippui kylpyveteen. Vappuli jakoi sen varovasti kahtia. Se ei halunnut avautua, ja kun se vihoviimein aukeni, Vappuli ymmärsi syyn siihen: Appelsiinin sisällä oli appelsiinivauva, kokonainen pikkuappelsiini ison keskellä.

- Olipas hassua, mietti Vappuli. - Se on hieno, mutta mitä minä sillä tekisin?

Ja juuri silloin hän keksi, mitä hän sillä tekisi.

- Minähän syön appelsiinivauvan ja sitten minullakin on vauva vatsassani ihan niin kuin äidillä, hän ajatteli. 

Tätä oli kiinnostavaa lukea aikuisena. Neljännesvuosisata aikaa on kulunut, ja tarinat ovat nyt hyvin erilaisia. Lukiessa palautui mieleen moni hahmo, mutta tapahtumakulkuja en muistanut. Sen tajusin, että lapsena luin ja koin ihan eri tavalla. Nyt monessa kertomuksessa tuntuu haikeita ja jopa surullisia sävyjä, jotka lapsilukijalle ehkä jäävät puhuvien sandaalien, koiriksi muuttuvien isän ja äidin, lentävien mattojen alle.