Lukuhaasteen sivuraide 8. J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Englanninkielinen alkuteos The Story of Kullervo
Toimittanut Verlyn Flieger
Suomentaneet Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin
WSOY 2016
163 s.

Kuten moni varmasti tietää, Tolkien oli hyvin kiinnostunut suomen kielestä, ja Kalevala on ollut yksi hänen innoittajistaan. Fliegerin mukaan Tolkien yritti opiskella suomea voidakseen lukea Kalevalaa alkukielellä, mutta pettymyksekseen joutui tyytymään (huonoon) englanninnokseen. Kullervon tarina on Tolkienin varhaistuotantoa, ja se on harmi kyllä jäänyt kesken. Vaikka se on puolestaan toiminut pohjana myöhemmille tarinoille, olisi ollut kiinnostavaa lukea Kullervon loppu Tolkienin kertomana. Tarinasta on valmiina noin kolme neljännestä, loppu on olemassa vain lyhyenä juonihahmotelmana.

Tunnustan, että en ole lukenut Kalevalaa. Kullervo ja hänen elämänsä on kuitenkin tuttu tarina. Siitä lienee ollut puhetta koulussa ja mahdollisesti myös kirjallisuusopinnoissa. Olen nähnyt Kansallisbaletin version tarinasta kerran livenä ja kahdesti tallenteena. Ehkä siksi Tolkienin teksti tuntui välillä siltä, kuin olisi kotiin tullut. 

Kaiken tämän emo kertoi ja antoi pojalleen taidolla taotun mahtavan veitsen, joka oli Kalervolla ollut aina vyöllä muualla kuin tuvassa, ihmeellisen terävä se oli ja ajan hämärissä taottu, ja emo oli kiskaissut sen seinästä siinä toivossa, että voisi miestänsä auttaa.

Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani." Eikä hän näitä sanoja lausunut kuin sen ainoan kerran, mutta sen ainoan kerran kuuli Untamo hänen sanansa. Ja Untamo vapisi vihasta ja pelosta ja sanoi: hän ajaa turmioon ja tuhoon sukuni, koska hänessä on Kalervo uudesti syntynyt.

Tolkienin tarina vie kirjasta vain kolmisenkymmentä sivua. Alussa on esipuhe ja johdanto, joissa Flieger kertoo sekä Kalevalasta että Tolkienista. Tarinan jälkeen on vielä kaksi Tolkienin esitelmää Kalevalasta sekä lopussa vielä lisää Fliegerin pohdintaa aiheesta. Esitelmien tärkeydestä en ole varma, varsinkin kun ne ovat keskenään lähes identtiset. Tolkienin ei tiedetä esittäneen jälkimmäistä julkisesti, joten en ole ihan varma miksi se on haluttu julkaista myös. Ehkä siksi, että esitelmät on tehty eri aikoina, ne on haluttu mukaan molemmat.

Johdannossa on mielestäni yksi erityisen mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Flieger muistuttaa, että Kullervon tarina "[Se] on paitsi Tolkienin ensimmäinen novelli myös hänen ensimmäinen yrityksensä kirjoittaa tragediaa ja hänen ensimmäinen proosamuotoinen hankkeensa myytin kertomiseksi, joten se voidaan nähdä koko hänen kertomakirjallisen kaanoninsa edeltäjänä." Laittaa miettimään, millaisia myöhemmät teokset olisivat olleet, jos ei olisi ollut Tolkienin kiinnostusta Kalevalaan ja Kullervoon. Olisivatko muut kansalliseepokset riittäneet pohjustamaan sen, mitä hän lopulta teki? 

Välillä teki mieli naurahtaa ääneen; Tolkien on esseissään / esitelmissään tavoittanut sata vuotta sitten jotain, mikä on edelleen totta. Vai mitä sanotte tästä:

Mitä näiden runojen alkuperään tulee, tietoni eivät ole kovin suuret, enkä yritä kertoa kovin paljon enempää ku(in) mitä tiedän. Siitä lähtien, kun Väinömöinen saapui ja teki suuren harppunsa, valmisti "kanteleensa" hauen luusta, suomalaisten kerrotaan aina pitäneen tällaisista balladeista; ja näitä balladeja he ovat väsymättä laulaneet päivästä toiseen ja jättäneet perinnöksi isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle aina tähän päivään asti, jolloin, kuten balladeissa nyt surkutellaan, ne ovat "muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu mitä mainioimmin kohtaan 27, "pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja". Ei ollut mikään helposti täytettävä kohta, jonkin aikaa sai miettiä että mitä siihen voisi laittaa. Mikä lie ajatuslama ollut, Tolkien on kuitenkin itsellenikin tuttu kirjailija jo liki 20 vuoden ajalta. 

  

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.