J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt. 

Lastenkirjalauantai: J. K. Rowling: The Ickabog

 

J. K. Rowling: The Ickabog

Little, Brown Books for Young Readers 2020

286 s.

J. K. Rowling on palannut lastenkirjojen pariin The Ickabogilla, kirjalla jonka hän aloitti kauan sitten ja joka jäi vuosiksi vintille pölyttymään. Koronasulkujen aikana Rowling kirjoitti sen valmiiksi, niin että tarinaa sai lukea netissä (myös suomeksi) ja kirjan kuvitus on lasten piirtämä. Painettu suomennoskin on jo tullut, mutta minä sain kirjastosta jonottamatta englanninkielisen version. 

Lukiessa olin aika hämmentynyt. Tarina on raaka, suorastaan julma. Kolme neljäsosaa on kurjuutta, kun ilkeä, ahne ja vallanhimoinen Lord Spittleworth juonittelee tahdottoman kuninkaan Fred the Fearlessin edessä ja selän takana. Cornucopian kuningaskunnassa on kerrottu legendaa kauheasta Ickabogista, hirviöstä joka tappaa niin eläimiä kuin ihmisiä. Kun kuningas päättää lähteä hirviöjahtiin, matkalla tapahtuu onnettomuus josta käynnistyy vuosia jatkuva kurjuus. Ja se on lastenkirjallisuuden mittakaavassa todella hurjaa luettavaa, kun ihmisiä vangitaan ja murhataan mielivaltaisesti, aikuisia ja lapsia kuolee nälkään, lapset elävät (ja kuolevat) orpokodissa kaltereiden ja lukkojen takana, vangittuja painostetaan tunnustamaan syyllisyytensä uhkaamalla murhata heidän perheenjäsenensä, lapset melkein kuolevat lumeen ja pakkaseen... Minulla oli välillä olo, että haluanko, jaksanko lukea tällaista, jossa kurjuus yltyy koko ajan. Missä on se esittelyteksteissä mainittu lumoava seikkailu?

True, Choxville was carrying on more or less as it always had. Spittleworth didn't want the king to notice that anything had changed, so he spent plenty of gold in the capital to keep things running as they always had, especially in the City-Within-The-City. Up in the northern cities, though, people were struggling. More and more businesses - shops, taverns, blacksmiths, wheelwrights, farms and vineyards - were closing down. The Ickabog tax was pushing people into poverty, and as if that wasn't bad enough, everyone feared being the next to receive a visit from the Ickabog - or whatever it was that broke down doors and left monster-like tracks around houses and farms.

People who voiced doubts about whether the Ickabog was really behind these attacks were usually next to receive a visit from the Dark Footer., That was the name Spittleworth and Roach had given to the squads of men who murdered unbelievers in the night, leaving footprints around their victims' houses. 

Tarina päättyy onnellisesti, tietenkin, onhan selvää että pahan täytyy saada palkkansa. Minulle kuitenkin jäi lukemisesta paha mieli. On raskasta lukea 200 sivua kurjuutta ja väkivaltaa, ennen pienintäkään toivon pilkahdusta. Ja kun neuvokkaalla lapsinelikolla on pelastussuunnitelma valmiina, tarvitaan vielä vähän lisää väkivaltaa ennen kuin kansa hyväksyy että Ickabog on oikeasti olemassa mutta se ei ole vaarallinen. Ajattelen, että jos ekaluokkalaisille on luettu Harry Pottereita iltasaduksi, niin The Ickabog voi olla painajaisten tuoja. Lapselle voi olla kova paikka lukea tai kuulla tarinaa, jossa lapsia kidnapataan ja heidän vanhempansa kuolevat tai suljetaan tyrmään, niin että lapsi ei tiedä elääkö vanhempi eikä vanhempi tiedä elääkö lapsi. Laittaisin ikäsuositukseksi n. 10 vuotta, sanoisin että sitä nuorempien pitäisi lukea kirjaa yhdessä vanhemman kanssa, koska uskon että lapset tarvitsevat keskustelua kirjan väkivallasta ja muista kauheuksista. 

Alkuperäinen esittelyteksti sanoo että tämä on "an unforgettable message about the power of hope and friendship", unohtumaton kyllä mutta siinäpä se. Toivoa on oikeastaan vasta ihan lopussa, ja ystävyyskin menee niin että Daisyn ja Bertin ystävyys katkeaa vuosiksi, kunnes he löytävät toisensa ja pari muuta siinä vaiheessa, kun nelikosta kaksi on vankina orpokodissa, jonne maanpakolainen Bert ja häntä jahtaava Roderick tuodaan myös vangiksi. Ickabogin kanssa nuoret ystävystyvät viimeisen 50 sivun aikana. 

Odotin tykkääväni tästä, olisin halunnut tykätä, mutta vielä olen niin järkyttynyt ja hämmentynyt että jos ihastumista tulee niin vasta myöhemmin. Mielenkiinnolla odotan, mitä muut lukijat kommentoivat. Odotan kovasti kuulevani myös lapsi- ja teinilukijoiden kommentteja, voihan olla että heidän mielestään kyseessä on lumoava seikkailusatu vaikka minä jämähdinkin juonitteluun ja julmuuksiin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2014
335 s.

Tiedättekös mitä ajattelin aloittaa välipäivinä, kun joulu alkaa olla ohi mutta on vielä muutama päivä vapaata töistä? Kuvan vihje on aika selvä, aion lukea ensimmäisen Harry Potterin saksaksi :) En aio kahlata sitä läpi sanakirjan kanssa, vaan suomennoksen. Olen aiemmin lukenut yhden kirjan saksaksi (Wladimir Kaminerin lyhyitä kertomuksia elämästään Saksassa), siinä tarvitsin sanakirjaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Järkeilin, että kielen opiskelua on järkevää kokeilla myös näin, että lukee tuttua tarinaa tukenaan tarinan suomennos. Aikoinaan luin neljä ensimmäistä Potteria suomeksi, mutta en jaksanut odottaa loppujen kanssa vaan luin ne englanniksi. Äskettäin kuuntelin tätä ykkösosaa äänikirjana töissä, kun tarkistin levyjen toimivuutta.

Tiedättekös mitä kuulin yhdeltä opettajalta tässä taannoin syksyllä? Hän oli puhunut Harry Potterista, ja oppilaat olivat ihmetelleet että kuka se on. Todella hämmentävää! Huomioiden, että tämä ykkösosa on ilmestynyt 20 vuotta sitten, joten sen on ehtinyt lukea kaksikin sukupolvea. Ja ajatellen, että sekä kirjat, äänikirjat että elokuvat ovat koko ajan lainassa kirjastosta, olen kummastunut että jostain löytyy nuoria, jotka eivät tiedä kenestä on kyse. 

En aio tähän tehdä juonireferaattia, oletan että postauksen lukijat tuntevan tarinan orpopojasta, joka tuodaan vastentahtoisten sukulaisten hoiviin vauvana, ja vuosia myöhemmin hän aloittaa taipaleensa Tylypahkan velhokoulussa. Rowling on ollut uranuurtaja siinä, että sarjan jokainen osa käsittelee yhtä lukuvuotta koulussa. Eli ison tarinan sisällä on monta pienempää, niin että jokainen kirja päättää yhden tarinan. Seuraava osa ei ala, eikä sen tarvi alkaa siitä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. 

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley julki takaisin heidän ohitseen iho paperipussiin kääritty donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

"Potterit, niin juuri, niin minä kuulin -"

"- aivan, heidän poikansa, Harry -"

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisaibta vaieta. 

Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa - jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Voi herra Dursley, tietäisitpä vaan kuinka moneen kertaan tulet hermostumaan!

Harry Potterin kanssa on vähän sama kuin Muumien, kun on nähnyt elokuvaversion niin hahmot ovat alkaneet elää elokuvahahmojen näköisinä. En osaa päättää, onko se ok vai ärsyttävää. Toisaalta tarinan näkee päässään selvemmin, toisaalta omalle kuvittelulle ei ole tilaa. Ja huomio kiinnittyy ristiriitoihin, esimerkiksi professori McGarmiwa on kirjassa "pitkä mustahiuksinen noita, jolla oli smaragdinvihreä kaapu". Jos muistatte elokuvaversion hänestä, hän ei ole sen paremmin mustahiuksinen kuin vihreäkaapuinenkaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän mukaan, sopii kohtaan 38, "jossain päin maailmaa kielletty kirja". En löytänyt hirveästi lähteitä vahvistamaan tätä, esimerkiksi Wikipedia ja Potter-aiheinen sivusto kertoivat siitä mutta kummassakaan ei mainittu, mistä tieto on peräisin ja missä maissa kirja olisi kielletty. Löysin kuitenkin uutisen, jonka mukaan Potter-sarja on kielletty amerikkalaisissa kouluissa.