Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt. 

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Englanninkielinen alkuperäisteos Tales from outer suburbia (2008)
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Lasten Keskus 2015
89 s.

Kirjalliseen maailmaan on saatu uusi kummajainen, Shaun Tanin erikoinen mutta hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on herättänyt keskustelua etenkin kirjastopiireissä. Monissa kirjastoissa se on luokiteltu lasten kuvakirjaksi, mutta sisältönsä puolesta se ei sovi aivan pienille. Joidenkin mielipide on, että sen pitäisi olla nuortenkirjoissa, huolimatta kuvakirjamuodosta. 

Kirja koostuu monista pienistä tarinoista, joissa kaikissa tapahtuu jotain hiukan vinksahtanutta, jopa pelottavaa. Tutut asiat muuttuvat vieraiksi ja saavat outoja sävyjä. Kahvikuppiin mahtuva ulkomaalainen vaihto-oppilas asuu ruokakomerossa, mies kulkee kylänraitilla pukeutuneena avaruuspukuun, kylä on täynnä tikku-ukkoja joista kukaan ei tiedä mitä ne oikeastaan ovat ja miksi ne ovat siellä, jokaisessa talossa on ohjus, lapset matkustavat maailman reunalle...

Jotkut isommat pojat tykkäävät hakata niitä baseballmailoilla, golfmailoilla tai millä tahansa mikä osuu käteen, mukaan lukien uhrin itsensä irtiraapaistut raajat. Kun tähtää tarkkaan, hyvä isku lennättää pään - kasvottoman maamöykyn - ilmaan. Vartalo jää toimettomana pystyyn, kunnes se survotaan säleiksi kantapään ja asfaltin väliin. 

Tätä voi jatkua tuntikausia riippuen siitä, montako ukkoa pojat löytävät. Mutta lopulta se lakkaa olemasta hauskaa. Siitä tulee tylsää, jotenkin raivostuttavaa, kun ne vain seisovat aloillaan eivätkä pane hanttiin. Mitä ne ovat? Miksi ne ovat täällä? Mitä ne tahtovat? Mäiskis! Mäiskis! Mäiskis!

Ainoat vastakaiut ovat ääni, joka syntyy kun kuihtuneet lehdet putoavat vanhoista puista tyyninä iltoina, ja satunnaiset reiät, joita ilmaantuu etunurmikoihin, tummat kolot kohdissa, joista maakokkareita on lähtenyt yöllä irti. Ja niinpä ne ovat paikoillaan taas, seisovat aitojen ja pihateiden vierillä, takakujilla ja puistoissa, hiljaiset vartiomiehet.

Ei siis ihan pienten lasten kamaa. Tarinat ovat kaikki tavallaan kauniita, mutta tunnelma on samalla uhkaava. Tarinat ovat kuin surrealistisia tuokiokuvia, joita katsoessa ei oikein tiedä mitä näkee ja mitä pitäisi nähdä. Arkinen muuttuu maagiseksi, unenomaiseksi kudelmaksi, jossa tosi ja epätosi sekoittuvat laittaen lukijan ihmettelemään, mitä tapahtui, mitä tuli luettua. 

Erityisen hieno on kirjan kuvitus, joka on Shaun Tanin tekemä sekin. Kuvitus tuo upeasti esiin tarinoiden hengen ja vetää lukijan mukaan tuohon kummalliseen maisemaan. Tan on piirtänyt tarkasti ja yksityiskohtaisesti, joten kuvissa riittää paljon tutkittavaa.

Etäisten esikaupunkien asioista on kirjoitettu blogeissa Sininen keskitie, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Hurja Hassu Lukija.