Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Imre Kertész: Kohtalottomuus
Unkarinkielinen alkuperäisteos Sorstalanság (1975)
Suomentanut Outi Hassi
Otava 2003
240 s.

Sheferijm haastoi vuoden alussa bloggaajat Idän pikajunaan, itse aloitin haasteen vähän sattumalta keskellä vuotta ja tietenkin kuljen "väärään" suuntaan eli Istanbulista Pariisiin. Kiire tulee jos aion ehtiä perille, Kohtalottomuuden myötä olen vasta puolimatkassa eli Budapestissä.

Ei ollut turhan helppoa löytää Budapestiin sijoittuvaa kirjaa. Niitä on, mutta halusin ottaa kirjan jota en ole ennen lukenut. Moni kirja on vanha, eikä kirjastoissa ole montaa kappaletta. En halunnut tehdä sattumanvaraisia varauksia vaan valitsin pari kiinnostavan oloista joista lainasin sen kumpi ensinnä tuli vastaan.

Olen lukenut paljon kirjoja, sekä kaunoa että tietoa, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Sitä aikaa kuvaa myös Kohtalottomuus. Monista muista se eroaa siinä, että näkökulma on teini-ikäisen pojan. 14-vuotiaan Györgyn isä komennetaan työleirille, ja pian sen jälkeen poikakin saa komennuksen töihin, ei leirille vaan öljynjalostamoon. Työpaikka tuntuu lottovoitolta: työ on kevyttä ja ennen kaikkea sieltä saa virallisen henkilöllisyystodistuksen jonka ansiosta liikkuminen Budapestissa on helpompaa. 

Onnea ei kestä kauaa. Eräänä aamuna György pysäytetään työmatkalla ja viedään niin sanotulle tullikamarille. Sieltä matka jatkuu pian keskitysleirille. Pitkään György uskoo, että edessä on valoisampi tulevaisuus. Vaikka sota on jo loppupuolella, eivät nuoret pojat tiedä sen raakuudesta juuri mitään eivätkä osaa pelätä. 

Seuraavana päivänä minulle sattui hieman outo tapaus. Aamulla nousin varhain ja lähdin töihin niin kuin tavallisesti. Oli luvassa kuuma päivä ja bussi oli täynnä matkustajia. Olimme jo ohittaneet laitakaupungin talot ja ylittäneet myös Csepelin saarelle vievän lyhyen, yksinkertaisen sillan, jonka jälkeen tie kulkee jonkin aikaa avoimen peltomaiseman halki, vasemmalle jää matala, lentohallia muistuttava rakennus, oikealle kasvihuoneita, ja siinä kohden kävi niin, että bussi jarrutti äkisti, minkä jälkeen kuulin ulkoa pätkiä komentavan sävyisestä puheesta, jota lipunmyyjä ja muut matkustajat toistivat minun suuntaani: jos autossa on juutalaisia, heidän on poistuttava. No niin, ajattelin, he haluavat varmaan tutkia paperini, tarkistaa rajanylitysluvan.

(...)

Tosiaan, sen olisin itsekin tahtonut tietää, tiilitehtaallahan meille ei ollut sitä kerrottu. Oli ainoastaan sanottu, että se joka haluaa voi ilmoittautua töihin, vieläpä Saksaan. Minusta, samoin kuin toisista pojista ja monista muistakin tehtaalla olleista, ajatus tuntui heti houkuttelevalta. "Juutalaisneuvostoksi" kutsutun toimikunnan käsivarsinauhoistaan helposti tunnistettavat jäsenet sanoivat, että niin tai näin, ennemmin tai myöhemmin kaikki joutuisivat kuitenkin siirretyksi tiilitehtaalta Saksaan, halusivatpa sitä tai eivät, ja ensimmäiset vapaaehtoiset saisivat parhaat paikat sekä tilaisuuden matkustaa kuudenkymmenen ryhmissä junanvaunua kohti, kun myöhemmin täytyisi yhteen vaunuun kaluston riittämättömyydestä johtuen mahduttaa ainakin kahdeksankymmentä, niin kuin he selittivät kaikille; silloin ymmärsin itsekin, että ajatteluun ei tarjoutunut turhan paljon aikaa. 

Keskitysleirielämä on Györgyn tarinassa erilaista. Hän ehtii olla Auschwitzissa vain kolme päivää ennen kuin hänet siirretään Buchenwaldiin. Siellä hän joutuu tulehtuneiden haavojen takia sairaalaan, ja viettääkin oikeastaan koko leiriaikansa sairaalavuoteessa. Mutta sielläkään ei ole helppoa. Nälkä vaivaa, vaikka ruokaa saa enemmän kuin jos on työssä. Jos ystävystyy jonkun sairaalatyöntekijän kanssa, saattaa saada toisinaan enemmän leipää tai muuta ekstraa. Mutta pääosin sairaalaväki on töykeää, samoin kuin muut potilaat. Kielivaikeudet haittaavat tutustumista, ja kuolema katkaisee orastavat ystävyyssuhteet.

Kirjan asiasanat ja sittemmin takakansiteksti vaikuttivat kiinnostavilta. Olin kuitenkin lukemisen jälkeen pettynyt; mielestäni kirja on varsin tylsä. György toteaa itsekin jossain kohtaa, että hämmästyttävää kyllä keskitysleirissä voi olla tylsää. 

En osaa sanoa mitään erityistä vikaa, jotain mistä en olisi pitänyt ollenkaan. Alku oli kiinnostava, mutta jotenkin tarina lopahti. Teinipojan naiivius hämmästytti, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua epäuskottavalta. György on keskitysleirissä vajaan vuoden, ja vapautuu kun sotilaat pakenevat liittoutuneiden saapuessa leiriin. Silti, ihan kuin hän ei olisi tiennyt vainoista juuri mitään etukäteen, vaikka ne olivat jatkuneet vuosikymmenen ennen kuin hänet otettiin kiinni.

Ehkä petyin siihen, että Györgyn leirikokemukset sijoittuvat niin paljon sairaaloihin. Siellä ei tapahdu paljoa, joten tarina tuntuu vähän jaarittelulta. Muita unkarilaisia ei juuri ole, joten Györgylla ei ole puhekumppaneita vaan hän havainnoi ja ajattelee asioita. Mutta liika on liikaa: en jaksa lukea kerta toisensa jälkeen taas uudesta likaisesta sängystä, ötököistä, leipäpalan koosta, haavojen sitomisesta, kaiuttimien kuulutuksista. 

Pahoin pelkään, että olisin jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut osa lukuhaastetta. Tästä matka jatkuu kohti Wieniä, heti huomenna alkaa sinne sijoittuvan kirjan etsintä.