J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto
Ranskankielinen alkuperäisteos Ritournelle de la faim (2008)
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2009
178 s.

Huh, urakka on suoritettu eli matka Idän pikajunalla on tullut päätepysäkille. Päädyimme Pariisiin, jonne meidät saattelee J. M. G. Le Clézio romaanillaan Alkusoitto.

Pakko taas heti myöntää, että tämäkin haastekirja oli minulle pettymys. Takakansi lupaa kuvausta kuumeisesta ja julmasta 1930-luvusta; varmasti aika oli juuri sellainen mutta se ei välity kirjasta. Päällimmäisenä on tunne, että kirja on jaarittelua eikä siinä tapahdu mitään.

Tarinan alussa Ethel on vähän toisella kymmenellä. Kotona on usein vieraita, ikäänkuin salongissa. Aikuiset puhuvat asioista, joita Ethel ei ymmärrä mutta joita hän kirjoittaa muistikirjaan. Sodasta kuiskaillaan mutta vielä se ei näytä voimaansa.

Ethel on kiintynyt persoonalliseen isosetäänsä, herra Solimaniin. Isosetä on ostanut tontin, jolle aikoo rakentaa talon. Sen Ethel nimeää Malvanväriseksi taloksi. Aika kuitenkin kuluu eikä talo valmistu. Isosedän kuoltua talo jää Ethelille perinnöksi, mutta koska hän on alaikäinen niin perintö on Alexandre-isän hallinnassa. Isä tulee petetyksi ja menettää omaisuutensa ja pian myös terveytensä. Kohta Ranskaan saapuu sota ja alle parikymppisen Ethelin on alettava perheen pääksi.

Ethel kohautti harteitaan. Seuraavina päivinä hän yritti unohtaa. Rue de l'Armoriquen työmaa vei hänen huomionsa. Hän saattoi käydä siellä kolmekin kertaa päivässä katselemassa vihdoin valmiita perustuksia ja seiniä joita alkoi kohota maanpinnalle. Työt olivat jatkuneet jo kuukausia jotenkin kuumeisesti huolimatta lakoista ja mullistusten uhasta. Ethel katseli tyytyväisenä herra Conardin talon seinää, joka oli suojattu pölyltä pressulla. Hänen mieleensä tulivat muinaiset valituskirjeet, joihin vaadittiin vastaanottajan kuittaus herra Solimanilta: "Olen todennut että aamukymmenen ja kello viidentoista välisenä aikana teidän puunne varjostavat minun hedelmäpuitani, varoitan että viikon sisällä..." Nyt jokainen isku maahan, jokainen betoniraudoituksen kirskahdus, jokainen sementtiölypilvi muuttuivat kostotoimeksi, joka puri isosedän vihollisen palelevaan löysään lihaan, miehen joka oli estänyt Malvanvärisen talon rakentamisen. Nyt oli tietenkin liian myöhäistä, mutta oli se kuitenkin tavallaan voitto.

Sitten jonkin ajan kuluttua entinen paha olo palasi. Huimauskohtaukset, tyhjyys. Ethel jäi vuoteelleen makaamaan täysissä pukeissa ja ilta-ateriaa syömättä, tuijotteli suurin silmin ikkunaa, johon taivaan valo piirsi poikkipuiden ristikon. Hän ei ollut oikeastaan surullinen, mutta silti kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja kastelivat tyynyn kuin mitta olisi ollut liian täysi. Hän nukahti toivoen, että kuoppa hänen sisimmässääs olisi umeutunut huomiseen mennessä, mutta herätessä hän joutui toteamaan että haava ammotti edelleen.

En tiedä johtuiko pitkästyminen siitä, että oli kiire löytää ja lukea jokin Pariisiin sijoittuva kirja, ja lainasin ensimmäisen joka sattui olemaan kirjastossa hyllyssä. Olisin kaivannut voimakasta tarinaa, järisyttäviä tapahtumia. Nyt jäi olo, että päivät ja vuodet vain humpsahtelevat ohi, että ihmiset vain haahuilevat paikallaan eikä oikeastaan kukaan tee mitään. Kovasti paljon keskustellaan mutta Ethelin silmissä ja korvissa merkityksettömistä asioista. 

Kauheaa sanoa nobelistin kirjasta näin, mutta oli tylsyyden huipentuma. Vai pitäisikö syyttää takakansitekstin tekijää, joka markkinoi kirjaa houkuttelevalla sitaatilla ja tehokkaalla yhden lauseen sisältötiivistelmällä. Sitaatti päättyy: "Mutta kun koneisto käynnistyi, ei kukaan pystynyt sitä pysäyttämään. Aivan kuin kohtalo olisi ollut sidottu näkymättömään lankaan, joka veti heitä kohti tuhoa." Kirjan luettuani mietin edelleen, että mikä koneisto? Liikemiehet jotka huijasivat Ethelin isää? Mikä tuho, omaisuuden menetyskö? Ikävä sanoa, mutta tästä kirjasta tuskin jää kovinkaan pysyvää muistijälkeä. 

Alkusoittoa on luettu muuallakin, ja se on saanut aika vaihtelevan vastaanoton. Arvio löytyy ainakin blogeista Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus ja Kirjojen lumo.

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book Thief (2005)
Suomentanut Pirkko Biström
Otava 2008
558 s.

Idän pikajuna - lukuhaaste etenee hurjaa vauhtia kohti loppua. Tällä kertaa pysähdymme Müncheniin, tai itse asiassa vähän sen ulkopuolelle, pieneen Molchingin kylään. Kirjavaras Liesel Memimger saapuu sinne Münchenin kautta, 9-vuotiaana, keskellä toista maailmansotaa. 

Tarinaa kertoo Kuolema, joka on vienyt Lieselin pikkuveljen sielun. Sota-aika on raakaa, ja Kuolemalla on kiire niittää satoa. Hän on kuitenkin kiinnostunut Lieselistä. Toisella silmällä Kuolema kerää sieluja mukaansa, toisella seuraa Lieseliä.

Äiti antaa Lieselin pois, kasvattivanhemmille, Rosa ja Hans Hubermannille. Tämä erikoinen pariskunta ottaa Lieselin omakseen, ja tämä kiintyy heihin syvästi. Painajaisten vaivaamina öinä Hans tulee Lieselin vuoteen viereen ja opettaa tämän lukemaan kirjaa, jonka Liesel on varastanut - tai pikemminkin noukkinut talteen haudankaivajapojan pudotettua sen. Sanoista ja tarinoista avautuu toinen maailma, kiehtova ja jännittävä. On kuitenkin sota ja natsiaika, joten on varottava mitä lukee. Tai pitäisi varoa, Liesel ei moista ajattele varastaessaan - tai poimiessaan kirjarovion hiilloksista talteen seuraavan kirjan. 

Ihmisrovioita pakenee Max, Hans Hubermannin tuttavan poika, jonka Hans piilottaa talonsa kellariin. Kylmässä kolossa Liesel kertoo Maxille tarinoita, tuo ulkoilman ja lasten leikit ikkunattomaan kopperoon. Tarinoiden ja Lieselin hahmon innoittamana Max kirjoittaa Lieselille tarinan, osoittaen siinä koko perheelle mistä elämässä on perimmältään kyse. 

Rehellisesti sanoen (ja tietysti valitan nyt aivan liikaa) en ollut vieläkään oikein toipunut Neuvostoliiton Stalinista. Niin sanotusta toisesta vallankumouksesta - oman kansan murhaamisesta.

Sitten tuli Hitler.

Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän. 

Usein yritän muistaa hajanaiset kauneuden sirpaleet, jotka sinä aikana myös näin. Pengon niitä tarinakirjastostani. 

Itse asiassa tartun nyt yhteen niistä. 

Luullakseni tunnet jo puolet siitä, ja jos tulet mukaani, näytän loputkin. Näytän erään kirjavarkaan toisen puolen. 

Tietämättään hän vartoo hyvin monia asioita, joihin hetki sitten viittasin, mutta lisäksi hän odottaa sinua. 

Hän kantaa juuri kellariin lunta, omituista kyllä.

Muutama kourallinen jäätynyttä vettä saa melkein kenet tahansa hymyilemään, mutta se ei saa unohtamaan.

Siinä hän tulee.

Kirja löytyi omasta hyllystä, ja muistan sen lukeneeni aiemmin, tykänneeni siitä. Elokuvan näin vuosi pari sitten, se ei ollut yhtä hyvä. Jostain syystä tällä toisella lukukerralla en meinannut päästä kiinni tarinaan. Kymmeniä sivuja ajattelin että apua, miten tämä tuntuu näin tylsältä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja tempauduin mukaan. 

Tarina on samaan aikaan hurja ja kaunis. Vähän alle ja vähän yli 10-vuotias Liesel touhuaa paljon, mutta osin myös vahingossa tuottaa touhuillaan monille muille edes vähäistä iloa. Sota ulottaa kouransa myös Molchingiin eikä kukaan ole turvassa, mutta pikku-Liesel kieltäytyy antamasta periksi toivottomuudelle. Hän lukee ääneen pommisuojassa, hän rakentaa kellariin lumiukon, hän pelaa poikien kanssa jalkapalloa. 

Kuolema kertojana on varsin erikoinen mutta onnistunut ratkaisu. On välillä aika hyytävää lukea, kun Kuolema mainitsee ohimennen kiireistään tai kertoo milloin on menossa minnekin, ja sitten palaa nykyhetkeen Lieselin luo. Heillä on erityinen tiivis suhde. Kuolema ei voi päästää Lieseliä silmistään, ja tämä ehkä vaistoaa Kuoleman lähelläolon ja puolustaa rakkaitaan kynsin hampain. 

Kirjavarasta on vuosien saatossa luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Emilie, Nanna, Kirjaneito sekä Notko, se lukeva peikko. 

Kuittaan tässä samassa postauksessa myös seuraavan pysäkin eli Strasbourgin. Sinne sijoittuvia kirjoja on vain vähän, enkä pikaisella kirjastohakemiston selailulla löytänyt uutta kiinnostavaa. Olen kuunnellut äänikirjana Arne Nevanlinnan teoksen Marie, jossa Strasbourg on keskeisessä roolissa. Arvio on täällä. 

Matka jatkukoon kohti päätepysäkkiä eli Pariisia. Näyttää siltä että ehdin sittenkin matkata koko reitin tämän vuoden puolella :)

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit. Komedia

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit. Komedia
Saksankielinen alkuperäisteos Alte Meister. Komödie. (1985)
Suomentanut Tarja Roinila
Teos 2013
212 s.

Nyt kyllä. Ei mene Idän pikajuna - lukuhaaste ollenkaan niin kuin pitäisi. Wienin pysäkki on Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Komedia, joka kyllä oli niin kummallinen ja myös tylsähkö kirja, että olisin jättänyt kesken jos ei olisi tarvinnut saada haastetta suoritettua.

Tapahtumapaikka on Wienin taidehistoriallinen museo. Siellä herra Reger on käynyt säännöllisesti joka toinen päivä paitsi maanantaisin, yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tämä päivä on kuitenkin harvinainen poikkeus: tämä on välipäivä, päivä jolloin Reger ei koskaan ennen ole käynyt museossa. Hän on kutsunut museoon ystävänsä herra Atzbacherin, jonka silmin tarinaa seurataan.

Tarinassa ei varsinaisesti tapahtu mitään. Atzbacher saapuu museoon etuajassa, tarkoituksella, seuratakseen Bordone-salissa vakiopaikallaan istuvaa Regeriä. Samalla Atzbacher muistelee kaikkea sitä, mitä Reger on hänelle puhunut aiemmin. Ja voi, Regerillä puhetta on riittänyt, tai lähinnä kaiken haukkumista. Mikään ei ole hyvää Itävallassa, mikään ei ole hyvin, ihmiset häntä itseään lukuunottamatta ovat typeriä ja helposti höynäytettäviä. Atzbacherin toistamassa Regerin puhetulvassa teilataan kaikki, ihan kaikki.

Taidehistorioitsijat lätisevät ja lätisevät taiteesta kunnes ovat lätisseet sen kuoliaaksi. Taide lätistyy kuoliaaksi taidehistorioitsijoiden käsissä. Herrajumala, minä ajattelen usein tässä penkillä, kun taidehistorioitsijat paimentavat avuttomia laumojaan editseni, miten käy sääliksi kaikkia näitä ihmisiä, jotka nyt lopullisesti vieraantuvat taiteesta, kun taidehistorioitsijat vieraannuttavat heidät taiteesta lopullisesti.

(...)

Wieniläisillä, ja itävaltalaisilla ylimalkaan, ei ole minkäänlaista käymäläkulttuuria, koko maailmasta ei löydy yhtä saastaisia ja löyhkääviä käymälöitä kuin Wienistä, Reger sanoi. Kun Wienissä joutuu menemään vessaan, tuloksena on yleensä katastrofi, siellä likaa itsensä, jos ei satu olemaan akrobaatti, ja haju siellä on niin tyrmäävä, että se saattaa tarttua vaatteisiin viikkokausiksi. Wieniläiset ovat ylimalkaan likaisia, Reger sanoi, likaisempia kuin minkään muun eurooppalaisen suurkaupungin asukkaat, kuten tunnettua, Euroopan likaisimmat asunnot löytyvät Wienistä, Wienin asunnot ovat vielä likaisempia kuin Wienin käymälät.

(...)

Valtiomme huipulla ovat poliitikot valtionmurhaajina, parlamentissamme istuvat valtionmurhaajapoliitikot, hän sanoi, tämä on totuus. Jokainen kansleri ja jokainen ministeri on valtionmurhaaja ja sen myötä myös maanmurhaaja, Reger sanoi, ja kun yksi menee niin toinen tulee, Reger sanoi, kun yksi murhaajakansleri menee niin toinen kanslerimurhaaja tulee, kun yksi valtionmurhaajaministeri menee, niin jo tulee toinen.

Melkoista verbaalista tulitusta siis! Kääntäjä Tarja Roinila on onnistunut kyllä mainiosti, pitkät virkkeet ja loputon toisteisuus ovat toki raskasta luettavaa mutta hän on onnistunut tekemään käännöksestä kuitenkin selkeän ja olosuhteisiin nähden helppolukuisen. Olin kyllä varsin ärsyyntynyt toisteisuudesta. Siitä ei tietenkään tule syyttää kääntäjää tai kirjailijaa, koska se on Regerin tapa ilmaista itseään, pyörittää samaa asiaa edestakaisin noin kolme kertaa lähes kaikissa virkkeissä.

Ymmärsin, että puhetulvalla Reger peittää yksinäisyyttään, että vaimon äskettäinen kuolema on järkyttänyt häntä syvästi eikä hän kykene hyväksymään tapahtunutta. Vaimon menetys on liian kivulias piste käsiteltäväksi, joten hän tonkii esiin epäkohdat kaikesta muusta ja vyöryttää ne kuulijan (ja samalla lukijan) eteen. Tavallaan kirja on nerokas, mutta se jäi silti minulle aika yhdentekeväksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös Susa ja Pekka Kalli. 

Ja niin matka jatkuu, seuraavaksi vuorossa on München.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Imre Kertész: Kohtalottomuus
Unkarinkielinen alkuperäisteos Sorstalanság (1975)
Suomentanut Outi Hassi
Otava 2003
240 s.

Sheferijm haastoi vuoden alussa bloggaajat Idän pikajunaan, itse aloitin haasteen vähän sattumalta keskellä vuotta ja tietenkin kuljen "väärään" suuntaan eli Istanbulista Pariisiin. Kiire tulee jos aion ehtiä perille, Kohtalottomuuden myötä olen vasta puolimatkassa eli Budapestissä.

Ei ollut turhan helppoa löytää Budapestiin sijoittuvaa kirjaa. Niitä on, mutta halusin ottaa kirjan jota en ole ennen lukenut. Moni kirja on vanha, eikä kirjastoissa ole montaa kappaletta. En halunnut tehdä sattumanvaraisia varauksia vaan valitsin pari kiinnostavan oloista joista lainasin sen kumpi ensinnä tuli vastaan.

Olen lukenut paljon kirjoja, sekä kaunoa että tietoa, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Sitä aikaa kuvaa myös Kohtalottomuus. Monista muista se eroaa siinä, että näkökulma on teini-ikäisen pojan. 14-vuotiaan Györgyn isä komennetaan työleirille, ja pian sen jälkeen poikakin saa komennuksen töihin, ei leirille vaan öljynjalostamoon. Työpaikka tuntuu lottovoitolta: työ on kevyttä ja ennen kaikkea sieltä saa virallisen henkilöllisyystodistuksen jonka ansiosta liikkuminen Budapestissa on helpompaa. 

Onnea ei kestä kauaa. Eräänä aamuna György pysäytetään työmatkalla ja viedään niin sanotulle tullikamarille. Sieltä matka jatkuu pian keskitysleirille. Pitkään György uskoo, että edessä on valoisampi tulevaisuus. Vaikka sota on jo loppupuolella, eivät nuoret pojat tiedä sen raakuudesta juuri mitään eivätkä osaa pelätä. 

Seuraavana päivänä minulle sattui hieman outo tapaus. Aamulla nousin varhain ja lähdin töihin niin kuin tavallisesti. Oli luvassa kuuma päivä ja bussi oli täynnä matkustajia. Olimme jo ohittaneet laitakaupungin talot ja ylittäneet myös Csepelin saarelle vievän lyhyen, yksinkertaisen sillan, jonka jälkeen tie kulkee jonkin aikaa avoimen peltomaiseman halki, vasemmalle jää matala, lentohallia muistuttava rakennus, oikealle kasvihuoneita, ja siinä kohden kävi niin, että bussi jarrutti äkisti, minkä jälkeen kuulin ulkoa pätkiä komentavan sävyisestä puheesta, jota lipunmyyjä ja muut matkustajat toistivat minun suuntaani: jos autossa on juutalaisia, heidän on poistuttava. No niin, ajattelin, he haluavat varmaan tutkia paperini, tarkistaa rajanylitysluvan.

(...)

Tosiaan, sen olisin itsekin tahtonut tietää, tiilitehtaallahan meille ei ollut sitä kerrottu. Oli ainoastaan sanottu, että se joka haluaa voi ilmoittautua töihin, vieläpä Saksaan. Minusta, samoin kuin toisista pojista ja monista muistakin tehtaalla olleista, ajatus tuntui heti houkuttelevalta. "Juutalaisneuvostoksi" kutsutun toimikunnan käsivarsinauhoistaan helposti tunnistettavat jäsenet sanoivat, että niin tai näin, ennemmin tai myöhemmin kaikki joutuisivat kuitenkin siirretyksi tiilitehtaalta Saksaan, halusivatpa sitä tai eivät, ja ensimmäiset vapaaehtoiset saisivat parhaat paikat sekä tilaisuuden matkustaa kuudenkymmenen ryhmissä junanvaunua kohti, kun myöhemmin täytyisi yhteen vaunuun kaluston riittämättömyydestä johtuen mahduttaa ainakin kahdeksankymmentä, niin kuin he selittivät kaikille; silloin ymmärsin itsekin, että ajatteluun ei tarjoutunut turhan paljon aikaa. 

Keskitysleirielämä on Györgyn tarinassa erilaista. Hän ehtii olla Auschwitzissa vain kolme päivää ennen kuin hänet siirretään Buchenwaldiin. Siellä hän joutuu tulehtuneiden haavojen takia sairaalaan, ja viettääkin oikeastaan koko leiriaikansa sairaalavuoteessa. Mutta sielläkään ei ole helppoa. Nälkä vaivaa, vaikka ruokaa saa enemmän kuin jos on työssä. Jos ystävystyy jonkun sairaalatyöntekijän kanssa, saattaa saada toisinaan enemmän leipää tai muuta ekstraa. Mutta pääosin sairaalaväki on töykeää, samoin kuin muut potilaat. Kielivaikeudet haittaavat tutustumista, ja kuolema katkaisee orastavat ystävyyssuhteet.

Kirjan asiasanat ja sittemmin takakansiteksti vaikuttivat kiinnostavilta. Olin kuitenkin lukemisen jälkeen pettynyt; mielestäni kirja on varsin tylsä. György toteaa itsekin jossain kohtaa, että hämmästyttävää kyllä keskitysleirissä voi olla tylsää. 

En osaa sanoa mitään erityistä vikaa, jotain mistä en olisi pitänyt ollenkaan. Alku oli kiinnostava, mutta jotenkin tarina lopahti. Teinipojan naiivius hämmästytti, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua epäuskottavalta. György on keskitysleirissä vajaan vuoden, ja vapautuu kun sotilaat pakenevat liittoutuneiden saapuessa leiriin. Silti, ihan kuin hän ei olisi tiennyt vainoista juuri mitään etukäteen, vaikka ne olivat jatkuneet vuosikymmenen ennen kuin hänet otettiin kiinni.

Ehkä petyin siihen, että Györgyn leirikokemukset sijoittuvat niin paljon sairaaloihin. Siellä ei tapahdu paljoa, joten tarina tuntuu vähän jaarittelulta. Muita unkarilaisia ei juuri ole, joten Györgylla ei ole puhekumppaneita vaan hän havainnoi ja ajattelee asioita. Mutta liika on liikaa: en jaksa lukea kerta toisensa jälkeen taas uudesta likaisesta sängystä, ötököistä, leipäpalan koosta, haavojen sitomisesta, kaiuttimien kuulutuksista. 

Pahoin pelkään, että olisin jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut osa lukuhaastetta. Tästä matka jatkuu kohti Wieniä, heti huomenna alkaa sinne sijoittuvan kirjan etsintä.