Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hannu-Pekka Björkman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hannu-Pekka Björkman. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

 

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Kirjapaja 2022 

204 s.

Arvostelukappale




Olen lukenut Björkmanin aiemmatkin essee-/kolumni-/kirjoituskokoelmat ja pitänyt niistä kovasti. Siksipä myös uusin kiinnosti. En tiedä onko maailmanaika nyt sellainen, että Björkmanin tekstit vaativat paljon aikaa ja useita lukukertoja. Pyysin ja sain kirjan arvostelukappaleena jo keväällä 2022, aluksi luin siitä osan, toisella kertaa reilun puolet ja vasta nyt kolmannella kerralla luin loppuun asti. 

Tämän kirjan tekstit on julkaistu Eeva-lehdessä kolumneina. Yksittäinen teksti ei siten ole pitkä, mutta tuttuun tapaansa Björkman kirjoittaa painavaa asiaa. Sanojen sisältö on niiden fyysistä kokoa paljon suurempi, ja monet lauseet pysäyttävät pohtimaan asioita. Aiheet vaihtelevat, mukana on niin vuodenaikoja, taidetta, lapsuutta kuin arkisia hetkiä. 

Se että kaikki vanhenisivat, oli kyllä tiedossani. Senkin aavistin, että talot purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin uusia. Myös sen, että jotakin säilyisi. Jokunen pieni tupa siellä täällä, kipeänä ja haikeana, muistona menneestä. Tie on edelleen sama. Päällystämätön soratie, joka halkoo kylän, pellot ja metsäsaarekkeet. Yhä saapuu kesän ja syksyn jälkeen talvi ja routa, jäädyttää tien. Piirtää lumikukat kylmenneitten mökkien ikkunoihin. Ja yhä uudestaan saapuvat keväät, kurkiaurat metsien ylle. 

Kesät ovat siellä, hämärät lämpimät illat. Aika ajoin palaan. Katson kaikkea ja katseeni hakee mennyttä. Täällä kaikki tapahtui. Tietoiseksi tuleminen. Elämään kiinni kasvaminen. Lähdön pakko ja paluun tarve. Kaipaus syntyi ja ikävä. Elämä vei minut muualle, sen oli vietävä. Tietä pitkin. Kevättietä.

Tekstit ovat kiireettömiä, ja ne myös vaativat lukijalta kiireettömyyttä, niitä ei voi lukea pikavauhtia harppoen. Esimerkiksi yllä olevan sitaatin pätkä "elämään kiinni kasvaminen", siitä voi tulla hyvinkin pitkä pohdinta jos lukija alkaa miettiä, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa. Missä ja miten minä kasvoin kiinni elämään, ja mikä pitää minut siinä kiinni nyt? 

Björkman kirjoittaa kaunista kieltä, sitä lukee mielellään ja monet lauseet tulee luettua toisen tai useammankin kerran. Björkman osoittaa, että kielen ei tarvitse olla runollista tai koukeroista ollakseen kaunista, hän päinvastoin osaa pysäyttää ja vaikuttaa lyhyillä lauseilla. 

Tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Lukijana minut valtasi kiitollisuus siitä, että saan lukea näin hienoa tekstiä. Että nämä sanat ovat olemassa, etteivät ne katoa vaan voin palata niihin uudelleen ja uudelleen. 

Metsä ei kuule neuvojani on luettu myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Ankin kirjablogi ja Kirjat kertovat.

Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 17, "kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja".


maanantai 2. kesäkuuta 2014

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia
Kirjapaja 2014
171 s.








Luin kirjan epäjärjestyksessä eli niin, että avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin yhden tekstin. Jos osuin kohtaan, jonka olin jo lukenut, selasin seuraavaan. Joitakin luin pariin kertaan, toisia ääneen kavereille.

Kirjan nimi on osuva: muutaman sivun mittaiset tekstit ovat todellakin välähdyksiä. Niissä päästään Björkmanin mukana matkoille, töihin, kavereiden luo, kotiin. Niissä ihmetellään maailman menoa monelta kantilta. 

Pidän Björkmanin pohdiskelevasta tyylistä ja tavasta, jolla hän sekä tuo asiat lähelle että etäännyttää ne. Jotkut asiat ovat tuttuja mutta ne eivät tunnu ylimalkaisilta tai yleispäteviltä, koska Björkman liittää mukaan omia kokemuksiaan tai herättää lukijan huomaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja kummallisuuksia.

Elintarvikkeiden piiloveteen, eli määrään, joka niiden tuottamiseen kuluu, tullaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. Kahvikupilliseen 140 litraa. Maailman hirveä paradoksaalisuus ilmeneekin siinä, että kehitysmaat käyttävät vähäiset vesivaransa viljelläkseen tuotteita vesirikkaaseen pohjolaan. 

(...)

Arkielämää eniten haittaava pelkoni on kuitenkin tuulenpelko. Ancraofobia. Kammoan myrskytuulta, mutta vähäisemmätkin tuulennopeudet saavat minut hermostuneeksi. Taipuvat puut, liehuvat liput ja rakennustyömaiden irrallaan räpisevät pressut ja paukkuvat kattopellit kertovat voimasta, jota en voi hallita enkä kesyttää.

Björkmanin tekstiä on nautinnollista lukea. Jotkut jutut muistuttavat omasta lapsuudesta, toiset antavat uusia näkökulmia, jotkut vaan ovat niin kiehtovia. Kiireessä kirjaa ei sovi lukea; vaikka yksittäiset kirjoitukset ovat lyhyitä niin ne kaikki ovat täynnä tunteita, tulkintoja, pohdintoja, ihmettelyä. Kieli on erittäin kaunista ja senkin takia lauseita haluaa lukea uudelleen.