Englanninkielinen alkuteos Vesper Flights (2020)
Suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2021
327 s.
Helen Macdonaldin kirjailijaesittelyssä kerrotaan hänen etsineen "yhteyttä luonnon ja eläinten kanssa lapsesta asti". Kirjojensa perusteella hän on yhteyden löytänyt. H niin kuin haukka kertoi siitä, kuinka Helen käsitteli surua isänsä kuolemasta hankkimalla kanahaukan ja yrittämällä kesyttää villin haukan, Mabelin. Iltalentoja on kokoelma esseitä, jossa tekstit ovat enimmäkseen linnuista, mutta mukana on myös esimerkiksi villisika, ajokoira ja lauma kauriita. Lisäksi on tekstejä luonnosta ja elämästä ylipäänsä, niin ukkosesta kuin siitä, miten paljon avaruudessa on planeettoja, joissa voisi olla elämäksi laskettavia organismeja.
Pidän siitä, kuinka kaunistelemattomasti asioita käsitellään. Macdonald on luonnon puolustaja, mutta hän ei kiihkoile kertoessaan. On järkyttävää lukea esimerkiksi sellaisesta, että Britanniassa on sallittua tehdä linnut lentokyvyttömiksi katkaisemalla niiden toisesta siivestä viimeinen nivel. Ne pystyvät kävelemään ja uimaan mutta eivät lentämään, joten ne pysyvät kartanoiden järvissä ja lammikoissa "koristeina". Macdonald tuo esiin, kuinka tällaisissa tapauksissa luonto on muutettu eliittiversioksi itsestään, eli yritetty saada näyttämään aidolta vaikka maisemaa eläimineen on käsitelty paljonkin.
Esseissä Macdonald kertoo asioista eri puolia, mikä on myös ehdoton ansio. Hän kertoo esimerkiksi aiheeseen liittyvästä historiasta ja siitä, mitä se tarkoittaa ammatinharjoittajan tai satunnaisen ohikulkijan näkökulmasta. Mielestäni tämä on myös tärkeää, että asioita valaistaan eri suunnista, eikä nosteta valokeilaan yhtä puolta, jota esitetään ainoana merkitsevänä tekijänä.
Silloin minä oivalsin, että munilla on erityinen kyky herättää kysymyksiä ihmismielen haavoista ja hauraudesta. Tajusin, että juuri siksi lapsuuteni luontokokoelman pesät olivat saaneet minut kiusaantumaan: ne viittasivat omaan menneisyyteeni, aikaan, jolloin maailma oli ollut pelkkää eristystä hengissä pysymisen vuoksi. Ja sitten. Sitten koitti eräs päivä. Päivä, jolloin huomasin aivan yllättäen, että jos nostin haukanmunan lähelle suutani ja päästelin pehmeitä, kotkottavia äännähdyksiä, poikanen, joka oli valmis kuoriutumaan, vastasi. Ja siellä minä seisoin, huoneessa, jonka lämpötilaa valvottiin tarkoin, ja puhuin kuoren läpi olennolle, joka ei vielä tiennyt valosta eikä ilmasta mutta joka nousisi kohta jonkin länsirannikon tuulenpyörteen mukana kukkulanrinnettä verhoavaan pilveen, liukuisi vaivattomasti eteenpäin lähes sadan kilometrin tuntivauhdilla, kohoaisi terävin siivin ylöspäin ja liitelisi niin korkealle, että näkisi kaukana kimaltelevan Atlantin. Puhuin munankuoren läpi ja itkin.
Tykkäsin kaikista kokoelman esseistä, mutta jos yksi pitää nostaa ylitse muiden niin se olkoon "Hänen kiertoradallaan", jossa Macdonald on astrobiologi, Mars-tutkija Nathalie Cabrolin mukana. Siinä on valtavan hienoa kuvausta paikoista ja olosuhteista, joissa Cabrol työskentelee. On kuivia kukkuloita, tummia vesiä, suolaisia aavikoita, vedenalaisia maailmoja, vaarallisia määriä UV-valoa, maanjäristyksiä, hylätty kaivosleiri... Huikean hyvä kertomus yhden ihmisen omistautuneisuudesta tutkimuskohteelleen, vakaumuksesta ja päättäväisyydestä saada tietoa.
Pidän kokoelman tasaisuudesta, siitä kuinka kautta linjan välittyy Macdonaldin kunnioittava, rakastava suhtautuminen luontoon ja sen eri ilmiöihin. Hänelle kaikki on tärkeää, on kyse sitten niityistä, mäyristä tai sienistä. Hän on päässyt matkustamaan eri puolille maailmaa, ja kohtaa itselleen vieraampia asioita suurella uteliaisuudella, ilman ennakkoluuloja.
Vaikka esseissä puhutaan myös ikävistä asioista, jää lukemisestä lämmin olo. Olen päässyt osaksi Macdonaldin rakastavaa läsnäoloa.
En lukenut kirjaa suoraviivaisesti alusta loppuun. Neljä ensimmäistä esseetä luin putkeen, sen jälkeen availin kirjaa satunnaisista kohdista ja jos osuin keskelle esseetä, selasin seuraavan alkuun. Kirjaa ei ole jaettu eri osiin vaan esseet ovat myös sisällysluettelossa yhtenä putkena, joten siinä mielessä ei ole väliä missä järjestyksessä ne lukee. Alun perusteella en löytänyt selkeää logiikkaa tekstien järjestykselle; ensimmäinen kertoo linnunpesistä, toinen villisian kohtaamisesta, kolmas siitä kun lapsiperhe tulee katsomaan asuntoa ja perheen autistinen poika saa kontaktin papukaijaan (tämä oli ehkä kakkossuosikkini), neljännessä puhutaan kenttäoppaista ja siitä, kuinka nykyään ne ovat useimmiten sähköisessä muodossa. Jos tai kun luen kirjan joskus uudelleen, voin silloin kokeilla suoraviivaisuutta. Tässä hetkessä tuntui oikealta edetä selaillen.
En juuri välittänyt joutsenista, ennen kuin muuan joutsen ilmoitti minulle eräänä päivänä, että asenteeni oli väärä.
Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 40, "kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6, "kirja kertoo rakkaudesta" ja 28, "kirja jonka lukemisesta on sinulle hyötyä".
