Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Ranskankielinen alkuteos Le barman du Ritz (2024)

Suomentanut Saana Rusi

Siltala 2026

411 s. 

Kuusikymppisen Frank Meierin tie vei Itävallasta Amerikkaan ja sieltä takaisin Eurooppaan. New Yorkissa hän oppi baarityön salat, ja Pariisiin saavuttuaan sai työpaikan Ritzistä. Hotellin baarista tuli hänen elämäntyönsä ja ylpeytensä. 

Kun kesäkuussa 1940 natsit valtaavat Pariisin ja tekevät Ritzistä yhden tärkeimmistä tukikohdistaan, Frank pysyy baaritiskin takana ja tarjoilee drinkkejä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, minne muualle mennä? Reilut neljä vuotta hän pysyy tyynenä, kuuntelee, piilottelee salaisuuksia ja toivoo kaiken olevan pian ohi. Baari on hänen turvapaikkansa, mutta pysyykö se sellaisena kun sota jatkuu jatkumistaan ja ihmisillä on mahdollisuus tienata rahaa salaisuuksia paljastamalla?

Frank Meier on aikoinaan lähtenyt pakoon elämää, jota ei tahtonut elää. Mukana on kulkenut salaisuus: hän on juutalainen.

Tänä iltana baarin ainoa asiakas Otto von Habsburg, Itävalta-Unkarin syrjäytetty kruununprinssi, hukuttaa ahdistustaan giniin. Natsit ovat luvanneet hänen päästään palkkion, ja hänen on paettava, ja pian. Jo tänä yönä.

Tiskin päädyssä istuessaan hän käy vielä kerran mielessään läpi viime viikkojen tapahtumia ja kulauttaa sitten Beefeater-lasinsa tyhjäksi. Sen jälkeen Böömin kruununprinssi nousee ja syleilee siroilla käsivarsillaan baarimestaria, joka voisi olla hänen isänsä. Frank jähmettyy paikalleen. Syleily tuntuu epilogilta. Otto von Habsburg sanoo hyvästit Euroopalle, ja muutaman päivän kuluttua hän on jo Washingtonissa. Ritzin baarimestari katsoo, kuinka hänen viimeinen asiakkaansa vanhasta maailmasta katoaa näkyvistä. 

Tämä on samaan aikaan kiinnostava ja vähän häiritsevä lukukokemus. Baarissa viina virtaa ja kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on yltäkylläisesti syötävää. Frank näkee kaduilla nälkäisiä ihmisiä, mutta katsoo nopeasti pois tuntien pienen vihlaisun siitä kuinka hyvin hänellä menee. Samaan aikaan hän kuitenkin baarissa järjestää väärennettyjä papereita juutalaisille ja auttaa heitä pakenemaan. Jotenkin tuo jatkuva juhliminen alkoi jo ärsyttää, kun samaan aikaan hotellin ulkopuolinen kurjuus jää lähes täysin huomiotta. 

Suurin osa kirjan hahmoista on todellisia, ja lopussa kerrotaan miten heille sodan jälkeen kävi. Frankin apulainen Luciano on keksitty hahmo, ja hänen läsnäolonsa tarinassa on hyvin perusteltua. Hän on Frankin kanssa yllättävän vahva vastapaino natsiupseereille. 

Tarina on poikkeuksellinen siksi, että se keskittyy vain yhteen, sota-aikanakin hyvin ylelliseen, paikkaan. Juhlat jatkuvat illasta toiseen, ja kun viina on käymässä vähiin niin sitä järjestetään nopeasti lisää. Päähenkilöitä on myös vain yksi. Collin kuvaa hienosti sitä, kuinka Frankin epätoivo kasvaa miehityksen pitkittyessä, samalla kun hänen on pidettävä ilmeensä kurissa ja estettävä käsiään vapisemasta. 

Pidän siitä, että koko tarina ollaan miehitysvuosissa, ja aikaan ennen niitä viitataan lyhyesti. Jos Frankin koko elämä olisi kirjoitettu auki, sivuja olisi tullut paljon lisää ja varsinkin kirjan alkupuolen tunnelma olisi ollut hyvin erilainen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjassa on 400-500 sivua".

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

 

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

Siltala 2025

234 s.

Sanoin muutama päivä sitten tamperelaisten kirjabloggaajien tapaamisessa, että bloggaamiseni sujuu huonosti koska olen jättänyt kaksi edellistä kirjaa kesken. Mutta juuri sinä päivänä olin lainannut kirjastosta Marjo Heiskasen uutuuden, johon takakansitekstin perusteella asetin suuret odotukset. Ja kyllä, tykkäsin tosi paljon! 

Magda Bäck on Romaniasta kotoisin oleva oopperalaulaja, joka vuosien ja avioliiton myötä asettui lopulta Suomeen. Hän voitti teini-ikäisenä valtakunnalliset Henkiset kilpailut ja pääsi Bukarestiin opiskelemaan laulua. Samalla hän pääsi Ceaușescujen lähipiiriin. Laulunopettaja ei olisi halunnut päästää häntä maailmalle, mutta Magda halusi edetä urallaan. Kapkaupunki oli pettymys, ja nuoren naisen pelko ajoi hänet takaisin Romaniaan. Tie vei kuitenkin maailman suuriin kaupunkeihin, suurille estradeille. Julisteeseen väärin kirjoitetusta Magda Backista tuli maasta riippuen La Magda tai Die Magda. 

Kaikki kuitenkin muuttui Ceaușescujen teloituksen jälkeen. Magda tunnusti olevansa surullinen heidän kuolemastaan, mikä oli kuolinisku hänen uralleen. Hänet leimattiin diktaattorien ystäväksi eikä kukaan halunnut sellaista lavalleen tai mukaan tuotantoonsa. Nyt kuitenkin Magdan entisen rakastajan poika, manageri Ion, on tarjonnut hänelle pientä roolia. Magda on pettynyt, sillä hän ei tule edes näkymään näyttämöllä, vain hänen äänensä kuuluu. Ammattiylpeys on tallella, mutta se vuorottelee epävarmuuden kanssa. Onko hänestä enää mihinkään? Pyydettiinkö häntä mukaan vain siksi, että joku muu perui? Pitääkö hänen, La Magdan, koelaulaa? Varovaisia äänenavauksia tapahtuu talon eri huoneissa, mutta roolin harjoittelu jää varsin vähälle. Ionin lupaamaa pianistia ei näy, ja Magdalla ajatukset kulkeutuvat yhä useammin menneisiin tapahtumiin. 

Sanovat että kahdeksankymmentä on uusi kuusikymmentä. Minuun tuo ei päde. Huomattavasti vähäisemmätkin ikävuoteni tuntuvat sadalta. Mistä on syntynyt kuvitelma, että ääneni olisi vielä löydettävissä? Nuoruus ei kuulu vaivoihini ja niin on hyvä. Onko tyytyväistä nuorta ihmistä olemassakaan? Nämä tuskaiset itsetarkkailijat, heiltä puuttuu etäisyys itseen ja sen myötä perspektiivi, luulevat että kaikkeen pitää ottaa kantaa ja kaikesta kehittää mielipide. Ja nyt minua kehotetaan aloittamaan samanlainen navantuijotuspraktiikka. "Huomaat, kuinka se avaa sinut roolille aivan uudella tapaa." En ole vielä huomannut, vaikka olen ajatellut aivoni sykkyrälle ja puhunut ääneni käheäksi kuin kireäkurkkuinen alakoulun opettaja. 

(...)

En minä mihinkään lähde, pysyn aloillani, tiedän sen kyllä, kunhan haaveilen tai oikeammin huvittelen. En muuta, en Italiaan enkä tässä kaupungissa. Olen joka paikassa muualta. Koti minulla on ollut vain taloissa, joissa olen laulanut, ja ehkä lopulta tässä Ankan kanssa. Jos vielä muuttaisin, vanhat roolini ottaisivat vallan, söisivät minut pois kokonaan, muuttuisin kirjavaksi kimpuksi esittämiäni hahmoja, ensimmäisestä sisäköstä monologin haamuun ja tähän tarjottuun jumalhuuruun. Haluan ainakin toistaiseksi ajatella, että lopullinen sekoittumiseni kuvitelmiin olisi menetys. Kaikki poissaoleva leijuu niin lähellä, että voin koskettaa sitä. 

Takakannessa on ilmaus "hilpeänmusta", en tässä kyllä havainnut juurikaan hilpeyttä enkä myöskään mustaa huumoria. Ehkä olen vaan niin tosikko. Koin tarinasta huokuvan enemmänkin haikeutta ja surua. Esimerkiksi kun Magda lähtee ulos, käy ilmi että hän ei ole poistunut talosta vuoteen tai ylikin. Puoliso on Magdaa iäkkäämpi, mutta hän on melkein koko ajan poissa. Magdan ovella käy sopraanokollega Violet, jolle hän on töykeä. 

Magda muistelee loisteliasta uraansa ja lukuisia rakastajiaan, mikä vain korostaa eroa nykytilanteeseen. Liikkuminen on hidasta ja kankeaa, tytär on muuttanut Australiaan eli niin kauas kuin mahdollista, puhelin ei soi ja ovikellokin vain harvoin. Pieni rooli kasvaa Magdan mielessä suureksi, hän näkee sen uutena avauksena jota seuraisi konsertti tai useampi. Hän haluaa tehdä vaikuttavan roolin Jumal'äänenä, roolin joka palauttaa ihmisten mieliin kuka hän loiston päivinään oli ja muistuttaa, että hän on yhä täällä. Vaan kuinka lopulta käy? 

Vahva, hieno tarina jonka intensiivinen tunnelma pitää lukijan otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 31, "kirjan päähenkilölle ura on tärkeä". Olkoonkin ura nyt jo takanapäin. 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa 

Siltala 2024

113 s.

Saari on ollut paikka, jossa runon minä on viettänyt paljon aikaa isän kanssa. Nyt isä on poissa, mutta muistot ovat jäljellä. Saaressa kaikki muistuttaa isästä; mitä isä on sanonut missäkin paikassa, mitä hän on tehnyt, mitä on tehty yhdessä. 

Isä on samaan aikaan poissa ja läsnä, sairaala ja saari limittyvät, runon minä on sekä aikuinen että lapsi. Tunnelma on haikea mutta lämmin; isästä on vain hyvää sanottavaa. Runojen kieli on hurjan kaunista. 

Kun ajattelen saarta       muistan kesien loput.

                      Joka syksy katselemme laiturilta

                                           kun linnut auraavat taivaan.

Sama muoto    sama suunta    sama lohduttomuus

vaikka tiedän:

jos joku jää jälkeen

                       linnut palaavat takaisin      aina. 

Metsän tuoksu piintyy ihoon       maan pimeä mehu.

Pian sataa lunta kuin särkyneitä munankuoria. 

Pian muutumme harmaaksi mykäksi harmaaksi. 

Monet runot vaativat toisenkin lukukerran, ei siksi että ne olisivat vaikeaselkoisia vaan siksi että niissä puhutaan suurista asioista, sellaisista jotka laittavat ajattelemaan. Vaikka oma isäni on elossa, pystyn samaistumaan moniin runojen hetkiin. Tunnistan sen, miten omien vanhempien kanssa taantuu lapseksi, miten heidän ikääntymisensä pelottaa, miten onnelliset lapsuusmuistot tuovat turvaa. 

On ihan pakko laittaa tähän toinenkin runo:

Ennen kuin ehdin pihlajan ja kuusen välistä metsään

alan jo kevyesti huojua        täällä se on normaalia.

On normaalia olla ymmärtämättä puhetta

                         samaan aikaan kun kuuset laulavat.

Tiedän ettei yksikään ääni tai väri

                       katoa maailmasta      isä

meteli kerrostuu ja kasaantuu väliimme.

Pelkään päivää jona en kuule sinua enää.

Tykkäsin kovin kokoelman muutamista visuaalisista runoista. Ne ovat paitsi kauniita myös riittävän helppoja lukea. Pidän myös tekstin väljyydestä ja siitä, että tyhjät välit kertovat paljon. 

Upea kokoelma, joka kestää monta monituista lukukertaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen omaan hyllyyni. Ajattelen jo etukäteen, että tässä on lohtukirja niihin hetkiin, kun omista vanhemmistani joskus aika jättää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjaa on suositellut kirjailija". Pirkkalaiskirjailijoiden somepostauksessa kirjailija Tiina Poutanen suositteli tätä. Onneksi! Olin kiinnittänyt tähän huomiota jo aiemmin mutta sittemmin unohtanut. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Kirjahavahduksia ja Kirjavinkit. 

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Siltala 2024

270 s.

Vuosi Afrikassa -haasteeni jatkuu varsin synkissä merkeissä Etelä-Afrikassa. Maan historia on hyvin väkivaltainen, ja vaikka välillä on ollut seesteisempi kausi on rasismi yhä voimissaan. Samoin köyhyys, elintasoerot ja korruptio. 

Raakel Inkeri on asunut Etelä-Afrikassa ja tutkinut väitöskirjassaan rotujen välisiä suhteita, hänellä on siis vankka tuntemus aiheesta. Kirja ei kuitenkaan ole "mutuilua" tai omien kokemusten kertomista, vaan lähdeluettelo on pitkä. Nimensä mukaisesti kirja keskittyy asukkaiden ihonvärin merkitykseen; on mustat, värilliset, valkoiset ja aasialaiset. Elämänkulku on pitkälti määritelty sen mukaan, minkä värinen on. Tietyillä ihmisillä on tietyt mahdollisuudet, toisilla toiset. Tiet kohtaavat harvoin, ja silloin kun ne kohtaavat tapahtuma on yleensä kaukana tasa-arvoisesta. 

Inkeri aloittaa kaukaa, 1600-luvun puolivälistä ensimmäisten eurooppalaisten saapumisesta Etelä-Afrikkaan. Tarina on tuttu; alkuperäiskansat joko joutuivat muuttamaan pois tai työskentelemään eurooppalaisille, osa kuoli heille vieraisiin tauteihin. Sotia ja valtataisteluita on riittänyt siitä asti, eikä maan tulevaisuus näytä mitenkään valoisalta. 

Keneltäkään ei kysytty, halusivatko he muuttaa. Ei kysytty, oliko sukua, työtä, asuntoa tai lapsille koulua oman heimon kotimaassa. Ei kysytty, oliko kaikille kyseisen kotimaan heimon asukkaille ylipäätään mahdollista löytää työtä, viljelysmaata, asumusta tai koulua määrätyllä alueella. Jos olisi kysytty, vastaus olisi suurimmalla osalla ollut jokaiseen kysymykseen ei. 

(...)

Rapatessa roiskuu ja niin tapahtui myös iskujoukkojen toiminnassa. Ei ollut tavatonta, että iskut osuivat vääriin henkilöihin. Silloin asiasta vaiettiin ja virhe korjattiin. Jos ja kun murhista aloitettiin tutkinta, selvitystyö oli olematonta tai ainakin ylimalkaista, ja iskut toteuttanut salainen poliisi perusteli epäiltyjen ampumista itsepuolustuksella.

(...)

Marraskuussa päivät ovat jo aika pitkiä, mutta illat todella pimeitä. Kun maassa pitää muutenkin olla vähän varuillaan kaikkialla, omasta pihasta lähteminen tai pihaan ajaminen on pelottavaa, kun ei ole kerrassaan yhtään valoa missään. Toki monet ovat hankkineet varavalonlähteitä, mutta ne ovat lähinnä kohdelamppuja, eivätkä valaise omia varpaita edemmäs. Kun ei ole katu-, liikenne- tai talojen valoja, mutta on kuitenkin autoja ja ihmisiä liikenteessä, maailma näyttää ja tuntuu kovin erikoiselta. Ihmiset eivät enää liiku iltaisin ulkona yhtä paljon kuin aiemmin. Turvattomuus on läsnä koko ajan. 

Lukiessani havaitsin, että kyllä ovat tietoni Etelä-Afrikastakin ihan olemattomat. Apartheid on hyvin  pintapuolisesti tuttu käsite, Nelson Mandelastakaan en tiennyt kuin vankilatuomion ja presidenttiyden. Kirjassa on paljon asiaa, ja koska maan historia on niin väkivaltainen niin olisin kaivannut vastapainoksi jotain iloisia asioita. Olisin kaivannut rutkasti enemmän Inkerin omia kokemuksia, miksi hän on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja mitä tehnyt siellä, millaisia hänen paikalliset ystävänsä ovat ja mitä he tekevät yhdessä ja niin edelleen. Nyt koko kirjassa on vain muutama lause, missä on "oma asunto" tai "tuttavani". Arjen iloiset hetket olisivat tuoneet valoa ja hetkellistä kevennystä muuten niin kovin synkkään kirjaan. 

Myös Kirjojen kuisketta -blogi on lukenut tämän.

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 46, "kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta". Kirja joka maasta -haasteeni saa Etelä-Afrikan.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

Englanninkielinen alkuteos The Marlow Murder Club (2021)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Kansi Laura Noponen

Siltala 2022 

335 s. 

Marlow on kylä Thamesin rannalla, rauhallinen paikka jossa ihmiset elävät elämäänsä ilman yllätyksiä. Kunnes yhtäkkiä kylää ravistelee murha-aalto. 

77-vuotias Judith Potts asuu joen rannalla. Hän laatii lehtiin ristisanatehtäviä ja nauttii iltarituaaleistaan eli jokiuinnista ja viskistä. Eräänä iltana hän kuulee laukauksen ja ilmoittaa asiasta poliisille. Joku käväiseekin naapurissa mutta siinä se. Judith sydämistyy kun hänen huoltaan ei oteta todesta. Kun naapuri löytyy kuolleena, hän ei luota poliisin ammattitaitoon vaan alkaa selvittää tapausta itse. Kun ruumiita tulee lisää, hän saa avukseen kaksi kylän naista. Kolmikko tuntee kylän ja ihmiset, ja he kuuntelevat ja katsovat tarkasti. Tarvittaessa tekevät lisääkin, sen mitä tilanne vaatii. 

Poliisia edustaa rikosylikonstaapeli Tanika Malik, joka on epävarma murhatutkintansa johdossa. Hän pyrkii näyttämään itsevarmalta ja tehokkaalta, mutta on samalla hermostunut. Paine tapausten selvittämiseen on kova. Tanika ei oikein tiedä, kuinka suhtautua Judithiin. Toisaalta hän haluaa tämän pysyvän kaukana tutkinnasta, pelkästään todistajan roolissa, mutta toisaalta, joka kerta heidän tavatessaan Judithilla on uutta tietoa kerrottavanaan. Pitäisikö poliisin todella tehdä yhteistyötä liki kahdeksankymppisen rouvan ja tämän uusien ystävien kanssa?

Becks yritti seurata Suzien logiikkaa. "Mutta sehän on varastamista."

"Voihan sitä siksikin sanoa."

Becks oli kauhistunut.

Judith nojautui eteenpäin silmät innostuksesta säihkyen. 

"Kuinka arvelet meidän pääsevän siihen käsiksi?"

"Vain yhdellä tavalla. Pitää murtautua sisään."

"Ei, ei, ei", Becks sanoi. "Emme voi murtautua asianajajan toimistoon varastamaan yhtään mitään!"

"Sinä saat sen kuulostamaan pahalta", Suzie sanoi. 

"Se johtuu siitä että se on paha juttu."

"Ei se nyt niin kauhean paha ole."

"Se on lainvastaista! Saatamme joutua vankilaan!"

"Emme me vankilaan joudu."

"Kuinka voit olla siitä varma?"

"Helposti. Emme nimittäin jää kiinni."

Becks odotti, että Suzie jatkaisi selitystä. Sen tarkempaa selitystä ei kuulunut. 

"Siinäkö kaikki?"

Suzie levitti käsiään. "Siinä."

Tässä on nyt pehmodekkari parhaimmillaan. On kyläyhteisö, jossa kaikki tietävät kaikki nimeltä mutta jossa on myös salaisuuksia - ei kuitenkaan kammottavia eikä liiallisessa määrin. On topakka päähenkilö, joka ottaa ohjat omiin käsiin ja samalla vähän neuvoo poliisia että mitä pitäisi tehdä. On ilkeitä ja lipeviä tyyppejä, jotka kuitenkin joutuvat tunnustamaan tappionsa terävä-älyisen ja toimeliaan Judithin edessä. On huumoria ja tilannekomiikkaa, joka sopii mainiosti jopa loppujännityksen osaksi. 

Kannessa lukee "osa 1", joten jatkoa lienee luvassa tuttuun kirja per vuosi -tahtiin. Eikä siinä mitään, hyvin sopii tähän lajityyppiin, jossa iäkkäämmät (usein rouvashenkilöt) ratkovat rikoksia. Suomessa on Annikki Nissinen selvittää murhan jo vuodelta 2012, pioneeri saattoi olla Leonie Swann jonka dekkareissa päähenkilö neiti Maple on lammas. Viime vuosilta tuttuja ovat S. J. Bennettin sarja kuningatar Elisabetista rikosten ratkojana sekä Richard Osmanin eläkeläisporukka. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja liittyy kansalaisaktivismiin". Ehkä siihen teemaan liitetään yleensä vakavampia kirjoja, mutta itse näen Judithin "otan langat omiin käsiini" -mentaliteetin yhdenlaisena kansalaisaktivismin muotona. 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

 

Maylis de Kerangal: Sillan synty

Ranskankielinen alkuteos Naissance d'un pont (2010)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2022

287 s.

Tunnustan etten ole ennen lukenut Maylis de Kerangalia, vaikka Sillan synty on hänen kolmas suomennettu teoksensa. En osaa sanoa miksi kiinnitin huomioni tähän, sillä siltatyömaa fiktiivisessä amerikkalaisessa kaupungissa ei heti kuulosta omalta lukumukavuusalueeltani. Ehkä houkuttimena toimi takakannen esittelyn kohta, jossa kerrotaan että mukana on eri alojen osaajia eri maista, ja että työmaa kohtaa monenlaisia hankaluuksia. 

Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta. On työmaan johtaja Diderot, betonitehtaasta vastaava Summer Diamantis, työläinen Soren Cry, koneenkuljettaja Katherine Thoreau, nosturimies Sanche Alphonse Cameron, lyhyesti myös Cocan kaupunginjohtaja Boa jonka visio uusi silta on. 

Vajaaseen kolmeensataan sivuun de Kerangal on saanut mahdutettua joukon ihmisiä, joilla on yhteinen päämäärä mutta erilainen tausta ja vaihtelevat motiivit. Palkkatyö kelpaa, samoin ajatus siitä että on mukana tekemässä jotain merkittävää, jotain uutta ja pitkään kestävää. Jollekin työ on ylpeyden aihe, toiselle pakoa perheestä tai menneisyydestä, kolmas on vain sattunut olemaan paikalla kun työmaalle on etsitty tekijöitä. Pala palalta silta rakentuu, vaikka sitä uhkaa milloin työntekijöiden lakko, milloin sabotaasi. 

Kun Summer astuu ulos parakista, kello on noin yhdeksän aamulla ja lämpö, kuuma henkäys yllättää hänet vaikkei taivaalla mikään liiku, polttava usvakerros kietoutuu niskaan  ja kuumentaa kaulanikamia, nyt jo, hän pyyhkii otsaansa. Lähtee kävelemään kohti työmaata, sata metriä viistoon alueen poikki, kipsinvalkoista kivistä maata, askelet narskuvat hiljaisuudessa, hän jatkaa matkaansa, ohittaa nosturit ja ajoneuvot jotka hohtavat auringossa, sinertävät työmaaparakit, harppoo kiskoparien yli ja kiertää vesisäiliöt, maa pölisee hänen jäljessään, pian nilkat peittyvät pölyyn, täällä ei asu ristin sielua, ei ketään, hullua, hän vilkaisee vaistomaisesti rannekelloa, ajattelee että huomenna tähän aikaan on jo aloitettu, jatkaa matkaansa, kurkkua kuristaa, hän astelee yhä määrätietoisemmin, tarkkarajainen hahmo puhtaalla työmaalla, käsi jo lippana kulmakarvojen päällä, kiihdyttää vauhtia, toistelee mielessään Diderotin sanoja, leukaperät kireinä hymystä joka jäykistää suun koska hän ei raota huulia, hänkin on kuumeisen kiihkon vallassa, mies siis sanoi: betoni, Diamantis, sinun tonttisi - Summer oli nyökännyt vakavana, selvä - betonitehdas, siilot, varastot, myllyt, se kaikki on sinun vastuullasi - ja Diderotilla oli laajat kädenliikkeet ja voimakas ääni, hän katsoi suoraan silmiin, osoitti Summerille tämän paikan. Kaiken kaikkiaan, hän tajuaa nyt päästyään betonitehtaan laidalle, se on satakunta metriä pitkä ja kuusikymmentä leveä eli täyttää melkoisen maa-alan, ja sen toista pitkää sivua reunustaa joen rantaan rakennettu laituri. Summer ryhtyy välittömästi perehtymään järjestelyihin. Katse siirtyy joenuomasta laituriin, laiturista alueen keskellä kohoaviin valtaviin kumpuihin - sementtiä, soraa, hiekkaa - jatkaa seuraillen hihnakuljettimia jotka yhdistävät raaka-ainekasan veriappelsiininvärisiin siiloihin, ohittaa sekoittamot, kulkee laboratorion vierestä, käy läpi kaikki kaksitoista pyörintäsäiliöautoa, kuin valtavia hyrriä rivissä valmiina pyörähtämään liikkeelle, viivähtää kierrätysalueella, saostus- ja vedenkäsittelyaltailla. Kuin vaakasuoraan panoroiva kamera, liikennekaavio, Summer toteaa järjestelyjen toimivuuden: tehdas avoimen taivaan alla, betonitehdas. Kaikki tuo on siis minun?

En asettanut kirjalle valtavan suuria odotuksia, mutta huomasin että se vei mukanaan alusta asti. Olen iloisesti yllättynyt, kuinka kiinnostava tarina onkaan. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pidän siitä, että päähenkilöitä on rajallinen määrä eikä lukijan eteen tuoda jatkuvana virtana uusia hahmoja, joista ei kerrottaisi juuri muuta kuin nimi. Nyt nämä muutamat tulevat tutuiksi, ja heidän kauttaan lukijalle avautuu näkymä paitsi siltatyömaalle myös erilaisiin yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

Muita bloggauksia en kirjasta löytänyt. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan työpaikalla. Ei koko aikaa, mutta suuren osan tarinaa.   

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

Siltala 2021

317 s.

Kirje oli kiertänyt Tokion, Canberryn ja Minnesotan kautta. Löytänyt vasta sen jälkeen sinne, missä Gerard Monti, joka ei nimestään huolimatta ollut sukua kuuluisan csárdásin säveltäjälle, asui sillä hetkellä. Hän luki tekstin kahdesti, ujutti kortin takaisin kuoreen ja katsoi kutsua jossa ei ollut alkua eikä loppua. Kuoressa luki Hugues Monti. Nimi, jota Gerard ei ollut sitten lapsuusvuosien käyttänyt, ja jonka ei pitänyt olla kenenkään tiedossa.

Kirjeen on lähettänyt Anna, nainen johon Gerard on törmännyt kapellimestarin työssään useita kertoja vuosien varrella. Anna on oopperakuiskaaja, ja jotenkin hän on osunut Gerardin kanssa samoihin produktioihin ja myös löyhään rakkaussuhteeseen, vain kadotakseen yllättäen ja ilmestyäkseen myöhemmin yhtä yllättäen takaisin kuvioihin. Edellisestä tapaamisesta on kulunut vuosikymmen, eikä mitään yhteydenpitoa ole ollut. Siksi Gerard yllättyy saadessaan Annalta kirjeen ja vielä enemmän huomattuaan, että kirjeessä Anna kutsuu hänet hautajaisiinsa. Mistä on kysymys?

Tarinaa seurataan sekä Gerardin että Annan näkökulmasta. Koska tulivuorenpurkaus on katkaissut lentoliikenteen, Gerard matkustaa junalla Brysselistä Latviaan. Matka on hidas, joten Gerardilla on aikaa pohtia paitsi Annaa myös elämäänsä. Toisaalla Anna on juuttunut kotiinsa horjuvan terveyden ja kuihtuvan avioliiton ympäröimänä. Hän pohtii sairastumista ja kuolemaa, mutta muistelee myös työtään. Sairastuminen vei häneltä äänen ja sitä myötä kuiskaajan työn, ehkä myös identiteetin. Miksi hän kutsui Gerardin hautajaisiinsa, ja miksi Gerard päätti tulla? Molemmat ehkä toivovat löytävänsä jotain, jonka olemassaolosta he eivät ole varmoja.

Vastaus: Kuiskaaja, joka on opetellut partituurin muutamassa kuukaudessa, merkinnyt nuotit täyteen huomioita ja värikoodannut solistit: päätenori vihreä, pääsopraano violetti, sivumezzo sininen ja basso oranssi. Jokaisella oma värinsä. Kuoro neonkeltainen huutomerkki!

Hän on ainoa, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Osaa sekä musiikin että yksittäiset stemmat kuin kapellimestari konsanaan. Osaa erotella Falstaffin finaalin kymmenen toisiinsa kietoutuvaa sooloa, joista jokainen astuu sisään eri kohdassa laulaen omaa osaansa. Päälle kuoro ja fuugarakenne. Finaali, jossa Verdi päätti jättää hyvästit musiikille, oopperalle, kriitikoille, jopa itselleen. Hiki pisaroi kovallakin kuiskaajalla. Tip tip tip pienet helmet putoilivat partituurin päälle.

Mutta kaikki pysyy koossa. Täydellisen koossa.

Ja nyt tämä toinen tila: synkkä, verhoilla pimennetty makuuhuone missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa, jossa on 1800-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia, puisia ja kivisiä.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Sekä Gerard että Anna ovat kiehtovia hahmoja, joiden historiasta paljastuu lopulta varsin vähän muuten kuin musiikin kautta. Heillä on vetovoima, joka välillä kiskoo heidät yhteen mutta sitten taas heittää erilleen. Jossain vaiheessa Gerard tajuaa, ettei tiedä Annasta mitään, ei edes sitä minkämaalainen tämä on. Anna on eurooppalainen, monia kieliä osaava, kotonaan monessa paikassa. Ja vaikka Annasta paljastuu kummallisia asioita, se ei vähennä hänen viehätysvoimaansa Gerardin silmissä. Anna puolestaan ei omissa luvuissaan juuri mainitse Gerardia, eikä paljasta motiivejaan teoilleen. Hän jää mysteeriksi.

Pidin junamatkakuvauksista, siitä millaisia ihmisiä ja paikkoja Gerard näkee viettäessään tunteja ja tunteja junissa. Toisinaan pysäys tulee pienelle paikkakunnalle, toisinaan isolle. Koska lentoliikennekaaos aiheuttaa juniin ruuhkaa, Gerardin matkasuunnitelma elää. Hän on kuitenkin lähtenyt ajoissa liikkeelle, joten muutoksiin on varaa. Aina hän ei tiedä, missä on, toisinaan hänellä ei ole oikeaa valuuttaa, toisinaan kielitaidottomuus aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia. Matkallaan Gerard pohtii etenkin idän ja lännen välistä kuilua, jota myös Anna käsittelee. Gerard ei tiedä, miksi Anna ei halua puhua Itä-Euroopasta, toisaalla Anna on loukkaantunut siitä, että häntä nimitellään ”venakoksi” vaikkei hän koskaan ole edes käynyt Venäjällä. Molemmat sanoittavat ennakkoluuloja ja asenteita, joita yhteiskunnassa on yhä edelleen tunnistettavissa.

Kaiken taustalla soi Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, vedenneidoista kertova teos, joka on erityisen merkityksellinen niin Gerardille kuin Annalle.

Loppu on tavallaan jännittävä, kirjaa lukiessa näin mielessäni useita vaihtoehtoja, miten tarina voisi päättyä. Pidän siitä, millainen olo lopusta ja yleensä lukukokemuksesta jäi, hahmot jäivät päähäni elämään ja mietin, mitä nyt tapahtuu.

Helmet-lukuhaasteessa Rusalka - kuiskaajan muotokuva - menee minulla kohtaan 39, ”kirjassa kuunnellaan musiikkia”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 9, ”kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”, 13, ”kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin” ja 41, ”kirjassa matkustetaan junalla”.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia.

Pirkko Saisio: Passio

 

Pirkko Saisio: Passio

Siltala 2021

732 s.

Pirkko Saision uutuus on minulle aina Tapaus, eikä Passio tee poikkeusta. Se kuitenkin pääsi yllättämään minut monellakin tavalla.

Sattui niin hassusti, että sain kirjan parin päivän heitolla samaan aikaan kirjastosta sekä paperisena että e-äänikirjana. Olin unohtanut varanneeni äänikirjaversion, mutta koska sen lukee Saisio itse, päätin nauttia Passiosta sekä kuunnellen että lukien. Saisio on eläväinen lukija, jonka ääntä ja painotuksia on ilo kuunnella. Tarina on vaativa, joten kovin suurella nopeudella kuuntelu ei onnistu. Monta kertaa tein niin, että kun olin kuunnellut äänikirjaa bussimatkalla, selasin kotona paperikirjasta oikean kohdan ja luin lempikohtaukseni uudelleen. Toisinaan myös tarkistin nimien kirjoitusasuja.

Tarina kulkee muutaman vuosisadan aikana ympäri Eurooppaa, liikutaan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Eri aikana ollaan eri kaupungeissa, joten on helppo pysyä kärryillä missä minäkin hetkenä ollaan. Toisaalta on olo, että lukee montaa erillistä tarinaa, joissa kuitenkin aina jossain vaiheessa esiin tulee eräs koru, eri muodoissa mutta lukijalle tunnistettavana. Välillä on myös sellaisia hetkiä, jolloin joku henkilöhahmo paljastuukin sellaiseksi, joka on ollut aiemmin mukana eri nimellä.

Minua ei useinkaan naurata lukiessa, mutta tämän parissa nauroin ääneen muutamaan kertaan. Minkä jälkeen katsoin vähän tarkemmin, missä kuuntelen kirjaa. Mukana on kyllä tunteiden koko kirjo naurusta itkuun, pelosta rohkeuteen. Huumori pilkahtelee purevana.

Ihmiset ovat usein epävarmoja, he eivät oikein tiedä mikä olisi oikea suunta kulkea. Kertoako totuus vai se, mitä kysyjä oletettavasti haluaa kuulla? Totellako vanhempia vai ottaa kohtalo omiin käsiin? Lähteä vai jäädä? Hyvyys voi muuttua pahuudeksi ja päinvastoin, joskus paha saa palkkansa mutta toisinaan ei, eikä hyvyydestäkään aina palkita. Ihmiskohtalo on aina monitahoinen, elämän tie muuttuvainen. 

- Ellet kerro, niin en mene, keksi Ludovico sanoa.

- Totta kai menet, kun minä käsken. 

- Minä olen aikuinen mies ja päätän itse menemiseni. 

Isä purskahti hyväntuuliseen nauruun, taputti voimattomia käsiään yhteen. 

- Tämä oli hauska kuulla, hän sanoi. - Vaikka totta se ei olekaan, niin hauska silti. Et sinä mitään päätä. Tässä talossa päätän minä, ja sinun talossasi päättää vaimo. Korusta on kysymys.

- Mistä korusta?

- Korusta, jonka myin hänelle ja josta hän maksoi liian vähän. Aikanaan.

- Mistä sinä sen korun olit saanut?

Isä epäröi taas, katsoi sitten Ludovicoa silmiin, pitkään ja tiukasti niin kuin aina valehdellessaan. 

(...)

Rikollisena ja vainottuna olisi hänen elämänsä elettävä, kuljettava paikasta toiseen merkittynä yhtä rumalla merkillä kuin Kain, niin että ihmiset hänet nähdessään väistäisivät hänet, niin kuin Kainin, jonka kimppuun ei ihmisen ollut oikeutta käydä, sillä Kainin tuomitsemisen oli Jumala säästänyt itselleen.

Mutta Kain sai sentään kulkea yksin.

Ederillä oli rikollinen nainen mukanaan kokoaikaisena muistutuksena synnistä, johon he olivat langenneet ja joka oli sitonut heidät yhteen yhtä lujin sitein kuin Jumalan silmien alla solmittu avioliitto. 

Erityisesti pidän siitä, että kunkin kaupungin kohdalla tarinassa on rajallinen määrä ihmisiä. Yli 700 sivussa heitä on hirveän paljon, mutta esimerkiksi Wienin hahmot eivät ole Helsingissä. Ja koska jokainen kaupunki saa paljon tilaa, henkilöihin ehtii tutustua. Henkilöillä on kokonainen elämänkaari. Siksi myös kuunnellessa huomaa heti, kun siirrytään uuteen paikkaan. Kirjassa on valtavasti asiaa, ihmisiä ja tapahtumia, mutta kokonaisuus on hallittu ja selkeä. Minulla ei ollut kertaakaan sellaista oloa, että olisin pudonnut kärryiltä.

Teksti on lukijaystävällistä, on paljon lyhyitä kappaleita joiden välissä on tyhjä rivi. On siis helppo pitää taukoja ja pohtia, mitä juuri luki. Ja kenties lukea pätkiä uudelleen, ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Tämä on kyllä taas niitä kirjoja, jotka on hankittava omaan hyllyyn ja joihin varmasti tulee palattua. Hädin tuskin pääsin loppuun asti kun jo tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Hienon hieno, täyteläinen, riemukas sanataiteen juhla!

Passio on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Passion kohtaan 35, "kirja jonka ilmestymistä olet odottanut". Kovasti odotin, enkä suotta!

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Siltala 2020 

207 s.

Elämäkerta Tero Saarisesta ei ole tavanomainen elämäkerta, Se ei seuraa Saarisen elämää kronologisesti lapsuudesta nykyhetkeen, vaan kulkee uuden tanssiteoksen harjoituksissa ja pysähtelee siinä pohtimaan mennyttä, nykyhetkeä tai tulevaa. Lukijalle ei kerrota koko tarinaa syntymästä lähtien,  vaan valittuja kohtauksia joilla on merkitystä sille, että hänestä tuli tanssija ja koreografi. 

Saarinen ei kuulu siihen joukkoon, joka on tanssinut 3-vuotiaasta asti ja tiennyt aina, että tämä on se mitä hän haluaa tehdä. Ei, hän on harrastanut vaikka mitä urheilua, mutta päätyi ensimmäiselle tanssitunnille teini-ikäisenä. Hänellä on ollut onnea, sillä alan ammattilaiset ovat nähneet hänen potentiaalinsa jo ennen kuin taidot ovat olleet huipussaan. Hän on saanut mahdollisuuksia, jotka ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, jotka hän on pystynyt käyttämään hyväkseen. Tie ei aina ole ollut helppo, eikä ole sitä vieläkään. Tanssi on yksi niistä aloista, jossa yleisömenestys ei takaa huimaa taloudellista menestystä. 

Unelma alkoi toteutua elokuussa 1982. Parin vuoden jazztanssikokemuksella pian 17 täyttävä Saarinen sukelsi täysin vieraaseen maailmaan. Suurin osa Suomen kansallisoopperan balettikoulun luokkakavereista oli 11-12-vuotiaita.

"Mikään ei voi tuossa iässä olla turhauttavampaa kuin ymmärtää, että kaikki nuo nuoret ovat niin paljon parempia kuin minä, heillä on ollut mahdollisuus tehdä tätä jo pitkään. Halusin tosi paljon päihittää kaikki. Kertonee kilpailuvietistäni."

Perinteikäs balettikoulu aloitti toimintansa vuonna 1922 Suomalaiseen oopperaan perustetun balettiryhmän yhteydessä. Saarinen aloitti balettikoulun kolmannen luokan oppilaana. Opettaja Aku Ahjolinnalla on hyvin muistissa nuoren tanssijan ensimmäinen päivä balettikoulussa.

"Tero ei ollut treenannut balettia, joten hänellä ei ollut käsitystä treenausasusteista. Niin hän tuli saliin jalassaan miesten pitkät valkoiset kalsarit. En ikinä unohda sitä näkyä. Tunnin lopussa pyysin häntä menemään Ballerina Shopiin Greta Mattsoffin luo, joka kertoisi, mitkä ovat tarpeelliset asusteet - tukivyöt, trikoot, tossuja myöten."

Kaikki oli opeteltava alusta, niin tekniset taidot ja tiedot kuin ymmärrys koko baletin maailmasta. Välillä Saarinen sanoo menneensä nukkumaan spagaatissa, jotta lihakset ehtisivät yön aikana venyä mahdollisimman tehokkaasti. Herätessä koko keho oli luonnollisesti melkoisessa krampissa.

Kirja on mielenkiintoinen, ja sen toteutustapa toimii mainiosti. Lukijana on kiinnostavaa seurata yksittäisen tanssiteoksen valmistumista ensimmäisistä harjoituksista ensi-iltaan. Monissa muissa kirjoissa, ja tässäkin, kerrotaan tanssiteoksista mutta niin, että esiin nostetaan joitain erityisen hyvin tai huonosti menneitä juttuja. Tässä nähdään yhden teoksen kehittymiskaari ensi-iltaan asti, ja aistitaan niin koreografin kun tanssijoiden tunnelmia pitkin matkaa. Saarisen elämän ja uran tärkeät hetket nousevat esiin kohtauksina, jotka limittyvät tauottamaan uuden esityksen harjoituksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 26, "elämäkerta henkilöstä, joka on elossa". 

Etsijä on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat.   

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

En ole erityisen kokenut esseelukija, mutta haitanneeko tuo, kiva niitäkin on fiilistellä :) Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ei ole päällisin puolin erityisen houkutteleva, kansi on yksinkertainen kuvaton, eikä takakannessa ole teosesittelyä. Toisaalta, tämä on keino ohjata lukija kurkistamaan sisällysluetteloa, mistä voi bongata itseä innostavia aiheita ja otsikoita.

Ensimmäinen essee käsittelee Breaking Bad -televisiosarjaa. En ole kyseistä sarjaa katsonut, mutta lukiessa tuli olo että pitäisiköhän aloittaa. Toisaalta, haluanko katsoa kaikkia kausia, kun esseestä olen lukenut juonikulun ja tapahtumia loppuun asti. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että vaikka tiedänkin tapahtumista etukäteen, haluan kuitenkin nähdä ne omin silmin.

Suosikkini kymmenestä esseestä on ”Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä”, missä Arnkil pohtii Ryhmä Hau - sarjan antamaa kuvaa työnteosta. Olen lukenut muutaman kirjan, mutta enpä ole koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka pentujen pitää olla aina valmiina pelastamaan mitä milloinkin, ilman vapaapäiviä, yksipuolisella ravinnolla, muiden luottaessa siihen että he pystyvät hoitamaan ihan millaisen tahansa uhan. Hurjan mielenkiintoista! Kuin myös kirjoittajan aiheesta käymät keskustelut lapsensa kanssa.

Erityisellä lämmöllä suhtaudun myös teksteihin Neuromaanista (jota en ole lukenut) sekä Tikkurilasta (jossa olen ollut töissä - ja kyllä, se oli Tikkurilaa eikä naapurikaupunginosaa). Sen sijaan Schlegel-essee oli meikäläisen aivoille melko raskas.

Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa. Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, joita jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.

Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7 -tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.

Esseiden - niin tässä kuin muissakin kokoelmissa - iso anti on myös siinä, että ne antavat lukijalle vinkkejä kiinnostavista kirjoista, ohjelmista, sarjoista ja niin edelleen. Kun on lukenut esseistin ajatuksia, tulee usein olo että haluaisinpa tutustua kyseiseen teokseen ja nähdä mitä ajatuksia itsellä herää. Juuri nyt mietin esimerkiksi, missä kohtaa olisi riittävästi aikaa paneutua Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaaniin rauhassa, ja onkohan jossain Piki-kirjastossa Primo Levin teosta Jaksollinen järjestelmä.

Punaisena lankana Sunnuntaiesseissä tuntuu olevan eri taiteenlajien tapa kuvata yksilöä ja yhteiskuntaa. Yksilöllä on paineita yhteiskunnan taholta, toisaalta taiteentekijällä on visio ja paine kuvata asioita tietyllä tavalla, tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi dokumentti voi näyttää kuvattavan hyvinkin erilaisessa valossa, kuin miltä tästä on tuntunut kuvaushetkellä.  Ja kirjailijalla on äärettömän pieni valta siihen, minne kaikkialle hänen teoksensa kulkeutuu ja miten sitä luetaan ja tulkitaan. Vallitsee siis eräänlainen lempeä kauhun tasapaino.

Miranda July: Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
Englanninkielinen alkuteos No one belongs here more than you (2007)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Siltala 2017
218 s.

Sanottakoon heti alkuun, että Uimakoulun tärkein anti minulle oli se, että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 9, "kirjan kansi on yksivärinen". (Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta kannessa on tummenpaa ja vaaleampaa keltaista.) Muuten olin jokseenkin pettynyt. Takakansiteksti antoi odottaa rajumpaa ja kummallisempaa kuin mitä koin. 

Niminovelli Uimakoulu on ainoa, johon ihastuin. Päähenkilö asuu pienessä kylässä, naapureinaan kolme noin 80-vuotiasta. Tuleepa puheeksi, että kolmikko ei osaa uida, kun taas päähenkilö on ollut koulunsa uintijoukkueessa. Niinpä hän alkaa opettaa toisia uimaan. Sillä ei ole väliä, että kylässä ei ole sen paremmin järveä kuin uima-allastakaan. Tokihan uimaan voi opetella asunnon lattialla! Uimaharjoitusten kuvaus on sitä absurdia, vinksahtanutta maailmaa josta pidän, sitä jossa vinksahtanut asia on kaikkien osallisten mielestä täysin normaalia. 

Sen sijaan muut novellit jäävät etäisiksi. Se, mikä niissä on vinksallaan, on liian tavallista osuakseen minun tykkäämishermooni. Moni asia on liian lähellä todellisuutta tehdäkseen novellien maailmasta absurdin. Muutama on jopa sellainen, että en keksinyt mikä siinä on outoa. 

Ihmissuhteita ja ihmissuhteettomuksia puidaan eri tavoin. Henkilähahmot kaipaavat läheisyyttä mutta eivät sitten oikein osaakaan olla toista lähellä. Ihmiset ovat ressukoita, usein täysin jumissa elämänsä kanssa. En tiedä koinko tunnelman yleisesti niin masentavaksi, että osin siksi en innostunut novelleista.

Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä. Tarvitsen uusia koskemattomia ihmisiä, jotka liittävät minut ajatuksissaan kaikkeen hauskaan. Siinä on ongelma numero kaksi: en ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Tämä ongelma kulkee käsi kädessä ensimmäisen ongelmani kanssa: siis hätäilyn. Tai ehkä nämä ongelmat eivät varsinaisesti kulje käsi kädessä vaan ovat saman olennon kaksi eri kättä. Ehkä ne ovat minun käteni, ja minä olen se olento.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Ihminen välissä, Kohtaamisia ja Kosminen K. Vastaanotto vaihtelee äärilaidasta toiseen. Pääosin tästä on tykätty paljon, mutta en ole ihan yksin ajatuksessa että tämä ei ole minun kirjani. 

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Kuvitus: Remu eli itse Spuuki Spaidermän
Siltala 2017
193 s.

En ole äiti (saati sitten isoäiti) mutta siitä huolimatta odotin kovasti Pirkko Saision uutta kirjaa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna, jossa hän kertoo isoäidin seikkailuista ensimmäisen lapsenlapsen kanssa. Matka positiivisesta raskaustestin tuloksesta kaksinkertaiseksi isoäidiksi on ihmeitä täynnä. Vastasyntynyt kasvaa Kolmivuotiaaksi ja edelleen Kuusivuotiaaksi isoveljeksi, jolle maailma on mahdollisuuksien ja tarinoiden ihmemaa. Isoäiti eli Nonna on tiiviisti läsnä kirjaamassa ylös ja pohtimassa lapsen havaintoja. Sekä hän että lukija saavat ihmetellä, miten viisaita ajatuksia pienillä lapsilla voi olla.

Kirja on tuttua Saisiota, lämminhenkistä ja itseironista kerrontaa. Isoja ilonaiheita löytyy pienistäkin asioista. Pidän erityisesti kirjan leikillisestä tunnelmasta, siitä että Nonna ja sitä kautta myös lukija ovat lapsen tasolla, kummastelemassa maailmaa ja keksimässä kaikenlaista.

19.4. 2014

Olen palannut kahden vuorokauden luksushotelli-syntymäpäiväyllätyksen jälkeiseen arkeen, vaikka lauantai onkin.
Runopojankin metaforat ovat laskeutuneet maan pinnalle.
- Arvaa, paljonko mä tykkään susta. Niin paljon kuin on olemassa kurahousuja tarhoissa. 


26.3.2015

Nelivuotias nukkuu vieressäni , ja niin merkillistä on elämä, että kun aamulla heräämme, on Nelivuotias muuttunut Viisivuotiaaksi mutta minä en luultavimmin miksikään.

20.12.2016

Kuusivuotiashan viettää arkipäivänsä päiväkodissa, jonka henkilökunta puhuu britanniaa. 
Britanniaa kotikielenään puhuvilla on, kuten tiedämme, usein jonkinverran konservatiivisia käyttäytymissääntöjä.
Niinpä britanniankielinen henkilökunta on pyytänyt nelihenkistä Isojen Poikien Jengiä, johon Kuusivuotiaskin kuuluu, välttämään yletöntä vessasanojen käyttöä, varsinkin ruokapöydässä.
Kuten myös tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä
Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis.
Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapäydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Kirjastojen hyllyt ovat pullollaan erilaisia "lasten suusta kuultua" - kirjoja, ja niitä on hauska lukea. Kuitenkin tällainen kokonaisuus lyö ne sata-nolla. Kun lausahdukset on sidottu kontekstiin, ne eivät ole yksittäisiä hassuja juttuja. Toisinaan niiden merkitys muuttuu paljonkin, näennäisen hassun lausahduksen takana voi olla lapsen suuri huoli jostakin asiasta.

Pidän siitä, että kirja on valtavan paljon suurempi kokonaisuus kuin tekstipätkiensä summa. Merkinnät herättävät ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisena olemisesta. Pidän siitä, että Saisio ei ole kirjoittanut mummoutta ylistävää kirjaa; hän ei ole nostanut mummoutta jalustalle vaan kuvaa isoäidin ja lapsenlapsen tasaveroista olemista. Molemmat oppivat toisiltaan, ja aikuisille tekee erittäin hyvää aina välillä katsoa maailmaa lapsen vinkkelistä.

Kirjan maailma on myös hyvin lohdullinen. Spuuki Spaidermän tapaa Nonnaa usein ja he viettävät pitkiä aikoja yhdessä. Vaikka eron hetki on aina kipeä, on seuraava tapaamisaika jo tiedossa. Toivoisin, että useampi lapsi saisi kokea saman. Ja myös sen hyväksynnän minkä Spuuki Spaidermän saa; on ok keksiä hurjia tarinoita, soittaa Nonnalle iltamyöhään, rakentaa talon täyttävä maja, itkeä kun siltä tuntuu...

Olen ilahtunut siitä, että Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on kirja kaikille, on lapsia (ja lapsenlapsia) tai ei. Ainakin minä, lapseton reilu kolmekymppinen sain tästä paljon irti. Pieni haikeus toki tuli; omat isoäitini mummo ja mummu ovat olleet haudassa jo vuosia. Onneksi he kuitenkin olivat lähellä ja läsnä lapsuus- ja nuoruusvuoteni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit". Se täyttää oikeastaan kolme: kirjan kansi on kaunis, kirjan nimessä on erisnimi ja kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Minä suosittelen vahvasti, ja tiedän meidän kirjastosta ainakin yhden kollegan joka on samaa mieltä. 

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo
Saksankielinen alkuperäisteos Die Frau des Botschafters (2013)
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Siltala 2016
316 s.

Stefan Mosterin kolmas suomennettu teos Suurlähettilään vaimo on täysosuma. Se on samaan aikaan kaunis, koskettava, yllättävä, hauska, hiukan kummallinenkin tarina. 

Saksan suurlähettilään vaimo Oda on hivenen tympääntynyt elämäänsä. Mies on paljon töissä, eivätkä he tee juuri muuta yhdessä kuin osallistuvat toinen toistaan mitäänsanomattomampiin kissanristiäisiin. Vaikeasti vammautunut poika Felix on laitoksessa Saksassa, eikä Oda tapaa häntä kuin kerran kuukaudessa. Suurlähettilään puolisona hän ei voi harrastaa oikein mitään, ei voi liikuskella Helsingissä. Seinät alkavat kaatua päälle.

Eräänä päivänä Oda saa oudon päähänpiston mennä rantaan kokeilemaan miehensä virveliä. Hän ei ole koskaan käsitellyt moista vempelettä mutta oppii nopeasti. Saalista ei kuitenkaan tule. Kalastusyrityksen näkee ohi veneilevä mies, Klaus. Myöhemmin illalla laiturilta löytyy kuha. Oda ihmettelee, mistä se on tullut. Hän vie sen sisään ja laittaa ruuaksi. Seuraavina päivinä kaloja tulee lisää. Oda näkee, että tuoja on Klaus. Hän menee rantaan odottamaan tavatakseen Klausin, kiittääkseen kaloista ja kysyäkseen miksi tämä tuo niitä. Siitä alkaa varovainen mutta nopeasti tiivistyvä ystävyys, joka huipentuu hurjaan yhteiseen retkeen.

Kirkkaana lokakuun päivänä Oda lähti toisen kerran Klausin luo, tällä kertaa omalla autolla. Hänellä oli matkassaan lämpimiä vaatteita, sillä hän oli päättänyt ottaa vastaan tarjouksen veneajelusta, ennen kuin syksy väistämättä taittuisi alkutalveksi. Hän oli hieman hermostunut ja kyseli itseltään, millaisesta tunteesta olikaan kyse, kun joutui laskeutumaan vedenpinnalle, jonka yli oli siihen asti kuljettanut vain katsettaan, ja oliko moottorilla varustettu alumiinipurkki riittävän turvallinen. Jollei ole tottunut veneisiin, on vaikea tyynesti astua keikkuvaan paattiin. 

Jo ensiaskel veneeseen paljastaa oman riittämättömyyden: ei ole lainkaan niin helppo pitää tasapainoa kiikkerässä purtilossa, ja on tosiaan parempi tarttua tarjottuun käteen. Ja katso: Oda oli tuskin ehtinyt tarttua käteen, kun hän jo istui veneessä. He eivät olleet suinkaan aivan vierekkäin, vaan Klaus istui perässä ulkolaitamoottorin ohjaussauvan vieressä ja Oda keskituhdolla katse eteenpäin suunnattuna.

Hämmästyin siinä kohtaa, kun huomasin että tarinaa kertoo Saksalaisen kirjaston kirjastonhoitaja. Toisaalta se oli hauska havainto. Hän on mainio tarkkailija, joka pääosin pitäytyy taustalla mutta ei voi olla välillä heittämättä sekaan jotain omaa kommenttiaan. Hänellä on myös rooli kirjan huipentavassa retkessä.  

Kuten jo alussa mainitsin, Suurlähettilään vaimo herättää monenlaisia tunteita. Kaikkien niiden läpi virtaa haikea tunnelma, hiukan surumielinen mutta tyyni. Tunnelma muuttuu, sähköistyy ja sähäköityy, kun Oda tekee suuren päätöksen rikkoa kaavaa ja irtautua edes hetkeksi asemastaan.

Ihmettelin muutamaa seikkaa. Tietenkin sitä, miten Klaus voi niin vapaasti veneillä suurlähettilään asunnon lähelle ja heitellä kaloja laiturille ilman että siihen reagoi kukaan muu kuin Oda. Että onhan heikot turvajärjestelyt suurlähettilään talossa! :) No, fiktiossa kaikki on sallittua :)

Toinen mitä hämmästelin on Kerstinin suhde Felixiin, se tuntuu kovin omistushaluiselta. Tietenkin voi olla, että koska lapsen vanhemmat ovat kaukana ja käyvät harvoin, niin hoitaja saattaa kokea olevansa äitihahmo. Mietin Kerstiniä myös siinä, kun hän huolestuu Odan Felixille lähettämistä äänitiedostoista. Miksei hän jaa huoltaan muille hoitajille tai ota asiaa esiin Odan kanssa? Kerstin on tavallaan yksi keskeisistä hahmoista mutta hän jää kuitenkin ehkä hiukan liiaksi taustalle.

Pidin kirjasta kovasti. Siinä kuvataan maisemia, joihin on pakko pysähtyä, jotka on pakko kuvitella mielessään. Se saa kaipaamaan veneeseen, se saa kaipaamaan meren suolaista tuoksua, keinuttavia aaltoja. Sitä ei voi ahmia vaan se täytyy lukea hitaasti, viipyillä sanoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla ja riitta k. 

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Siltala 2015
496 s.

Aluksi on pakko kertoa hiukan kummallisesta suhteestani Leena Landeriin ja hänen kirjoihinsa. Reilut viisitoista vuotta sitten lukiossa piti tehdä esitelmä kotimaisesta kirjailijasta. Vaikka olen aina ollut lukutoukka, tuntui etten tiedä yhtään ketään. Jostain mieleeni putkahti Leena Landerin nimi. Luin esitelmää varten joitain hänen kirjojaan, en enää muista mitä. Muistan silti tunnelman, sen että jokin niissä vaikutti noin 17-vuotiaaseen minuun. Sen jälkeen Lander unohtui, enkä siis ole lukion jälkeen lukenut hänen kirjojaan. 

Uutuus Kuka vartijoita vartioi kiinnosti heti, kun siitä luin katalogista. Kirjan ilmestyminen taisi siirtyä, muistelen odottaneeni sitä kauan. Nyt se on lopulta tullut ja on kyllä kaiken odotuksen arvoinen.

Tarinassa liikutaan vuosien 1895 ja 2012 vuodenvaihteessa. Juuri ennen joulua vuonna 1895 kauppalaiva haaksirikkoutuu. Ensimmäinen pelastuspartio ei selviä myrskyssä, vaan meri vie kaikki viisitoista miestä. Toinen partio onnistuu saamaan haaksirikkoiset turvaan. Tapausta aletaan tutkia, mutta ei niin kuin pitäisi. Omistajayhtiön mahdollisia virheitä ja laivan mahdollisia puutteita pyritään peittelemään, niin että hukkumiset todettaisiin miehistön omaksi syyksi. Myös lehdistö haluaa jättää asian vähälle käsittelylle; toimittaja Danielille annetaan mitä vähäpätöisempiä juttuaiheita sen jälkeen, kun hän ilmoittaa haluavansa tutkia asiaa tarkemmin. Hän ei anna periksi, vaan kaivautuu tapahtumiin apunaan kapteenin vaimo Elin, yliperämies Petersson sekä salamatkustaja ollut poika Matias.

Vuodessa 2012 haaksirikosta selvinneen Matiaksen lapsenlapsenlapsi viettää joulua Irlannissa, juuri siellä missä fregatti Palme upposi. Hän haluaa selvittää totuuden isoisoisänsä taustasta, miettien samalla saisiko aiheesta kirjoitettua romaanin.

Vanhuksen juttuja kuunnellessani minusta tuntui, että hänen elämänsä oli ollut yhtä suurta meriseikkailua eksoottisesta satamasta toiseen. Vieläkin kun riivin vaniljatankoa johonkin jälkiruokaa, näen sieluni silmillä ukon hellekypärä päässä noutamassa vaniljaa trooppisesta metsästä olallaan ase vaarallisten villipetojen varalta. Kuvauksista päätellen hänen on täytynyt olla paikalla myös sinä harvinaisena hetkenä, kun vaniljaorkidea kerran vuodessa puhkesi kukkaan. Hänen oli ehdottomasti täytynyt todistaa omin silmin, miten intiaanit hellävaraisesti ölyttivät kasvin valiten tertusta vain muutaman kukan, jottei kasvin elinvoima hupenisi. 

Totuus on kuitenkin muuta kuin pikkutytöille tarinoivan vanhan miehen jutut. Mitä enemmän olen tutkinut Matti Salkosen jälkeenjääneitä papereita, sitä ilmeisemmältä näyttää, ettei hän enää lähtenyt pitkille merimatkoille. Täällä Irlannissa jouluattona 1895 sattuneen haverin jälkeen hän ei tiettävästi käynyt koskaan Tukholmaa pidemmällä.

Hiukan jännitin kirjaa etukäteen. Nimi, kansikuva ja takakansi ovat kiinnostavia, mutta pelkäsin onko liki 500 sivua tiheäfonttista tekstiä liian raskasta. Jännitin, onko "ahneuden ja korruption kierre" niin hallitseva, että se tekee tarinaan tylsiä kohtia tai vie mielenkiinnon muualle. 

Ei.

Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien. 

Eniten pidin sitaateista, joita on aina kun aikataso vaihtuu. Lander on käyttänyt vaikka mitä Merilaista Merenkulun oppikirjaan, kauno- ja tietokirjojen kuvauksia merenkulkuelämästä ja laivoista... Jokainen sitaatti sopii täydellisesti juuri siihen kohtaan missä se on. 

Kuka vartijoita vartioi on luettu myös Kirjarepussa.   

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Siltala 2015
369 s.

Taina Haahti on julkaissut useita romaaneja, mutta jostain syystä olen lukenut vain hänen nuortenkirjansa. Mariaanien hauta, alaotsikollaan - romaani paremmasta elämästä vaikutti kiinnostavalta ja tarttui mukaan kirjaston uutuushyllystä.

Kirjassa seurataan Helin ja Justuksen elämää noin vuosikymmenen ajan. Alussa kaikki on hyvin: on kaksi ihanaa lasta ja unelmien talo rakenteilla. Autuus ei kuitenkaan ole kestävää lajia. Pariskunnan välit viilenevät, taloustilanne huolettaa, lapset ärsyttävät, ystävyyssuhteet laimenevat... Heli turhautuu kaikkeen. Hän on keskeyttänyt opintonsa ensimmäisen raskauden myötä, eikä koe tyydytystä työssään. Justus on hyväpalkkaisessa työssä, jossa kuitenkin talouden realiteetit kvartaaleineen ahdistavat yhä enemmän. Vähitellen perhe ajautuu kurimukseen, joka vetää heitä yhä syvemmälle ja syvemmälle, aina pohjakosketukseen saakka.

Jos Heli halusi pitää talonsa, hänen olisi pysyttävä naimisissa. Eikä missä tahansa naimisissa, vaan naimisissa Justuksen kanssa. Pankki ei suostunut epävarmojen siirtymävaiheiden rahoittajaksi. Mistä voisi oikeastaan loukkaantua. Sillä vaikka Heli tunsi itsensä ikälopuksi ja tutki ahdistuneena heikon unen merkitsemiä kasvojaan, maailmasta löytyisi lukemattomia miehiä, jotka toivottaisivat hänet tervetulleeksi elämäänsä.

Heli oli oikeassa: Justus ei nähnyt häntä. Ja ihmisen oli tultava nähdyksi ollakseen olemassa.

Tarina kerrotaan pääasiassa Helin näkökulmasta. Justuksen ajatuksenjuoksua seurataan melko vähän ja sekin pääasiassa kirjan loppupuolella. Työpaineet tulevat selviksi, mutta muuten on hiukan epäselvää, mitä Justus ajattelee perheestään, Helistä, heidän avioliitostaan. Hän olisi ansainnut vähän enemmän tilaa, olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen tunteistaan. Nyt hänet peilataan voimakkaasti Helin kautta, Helin katkeroituvan ja kyllästyvän katseen läpi. On helppo halveksua Justusta, koska hän ei saa sanaa suustaan, ei puolusta itseään.  

Kolmas päähenkilö on Aira, vanhus jota Heli ajautuu auttamaan. Heidän välilleen syntyy suhde, jota en kuitenkaan kutsuisi ystävyydeksi. Se on enemmän kuin tuttavuutta, mutta ei ystävyyttä koska he peittävät toisiltaan niin paljon. Aira kertoo ikävistä kokemuksistaan, mutta Heli ei niinkään avaudu omasta elämästään. Aira on Helille hetken helpotus, tekosyy olla pois kotoa. 

Heli on mielenkiintoinen hahmo. Naislukijana - vaikkakin eronneena ja lapsettomana - on luontevaa samaistua häneen. Jokainen on joskus tuntenut epävarmuutta, pelkoa ja vihaa, inhonnut miestä jonka pitäisi rakastaa mutta joka ei huomaa eikä huomioi. Jossain kohtaa aloin kuitenkin miettiä. Heli syyttää voimakkaasti Justusta, että Justus ei enää halua, Justus ei panosta parisuhteeseen. Mutta mitä Heli on tehnyt, onko hän tehnyt tarpeeksi vai onko hän tehnyt mitään? Vähä vähältä paljastuu, kuinka Heli on tilannut taloon suunniteltua kalliimpia materiaaleja, kuinka talo on Helin unelma, ei Helin ja Justuksen. Tulee mieleen, onko Justuksella ollut lainkaan sananvaltaa vai onko hän ollut tarpeellinen vain rahoittajana. Heli itse ei ajattele asiaa, mutta onko hänen käytöksellään ja toiminnallaan vaikutusta suhteen väljähtymiseen?

Pidin valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä. Mitä enemmän Heli turhautuu, mitä enemmän hän etsii pakotietä, sitä intensiivisemmäksi tunnelma muuttuu. Helin ajatukset, teot ja sanat muuttuvat yhä hurjemmiksi, miltei pelottaviksi. Tunnustan yllättyneeni monta kertaa. Ihailen sekä Heliä siitä että hän uskaltaa, että kirjailijaa siitä että hän on uskaltanut kirjoittaa Helistä tuollaisen. Sivulla 112 koin huikaisevan oivalluksen: tässä on järisyttävän hyvä kirja. Vaikka kirja oli alusta asti hyvä, tuntui että se parani koko ajan, sivu sivulta.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala 2014
296 s.

Olen aina tykännyt Pirkko Saision kirjoista eikä Signaali tee poikkeusta. 

Kirja koostuu kymmenestä osiosta, tai luvusta, tai muistosta. Kaikissa niissä Saisio kirjoittaa jälleen Pirkko Saisiosta, ja jälleen kerran mietin kuinka paljon tarinassa on oikeaa Pirkko Saisiota, kuinka paljon fiktiivistä romaanihenkilöä nimeltä Pirkko Saisio. Tuntuu, että Saisio leikittelee lukijan kanssa, tämä minä olen, tai ehkä en olekaan. Tämän minä muistan, tai ehkä muistankin väärin. Täällä minä olin, tai ainakin sanon olleeni, sinä et voi tietää kerronko oikeita tapahtumia vai muokattuja tai täysin keksittyjä.

Vaikka oikeasti sillä ei ole mitään väliä.

Saision teksti soljuu eteenpäin, lukija istuu kuin soutuveneessä kesäisellä tyynellä järvellä nauttien lukemastaan. Hän pääsee osallistumaan kunniaprofessuurin vastaanottoon - suokaa anteeksi kammottava sanamuoto mutta en keksinyt parempaa. Hän pääsee Saision sekä Jenun ja Esan kanssa saarelle taiteelliseen luomistyöhön ja juhannusjuhliin. Hän pääsee Portugaliin, Unkariin ja Romaniaan, hän pääsee osallistumaan sukututkimuksen tekoon, hän joutuu todistamaan monia kiusallisia sattumuksia ja tilanteita. Hän pääsee osaksi jotain, joka on suurempi kuin siihen käytetty merkkimäärä. 

Ei jälkiä, ei minkäänlaisia.

Vesi huuhtoo kaiken.

Jää runnoo kaiken alleen, hävittää.

Tällaista ei voi kokea yksin.

Tämä saari musertaa ihmisen, ellei vierellä ole joku, joka laulaa, lukee runoa, polttaa tupakkaa, on hiljaa, enimmäkseen on hiljaa, jakaa tämän väistämättömyyden.

Kreivi jäi saarelleen yksin.

Kuulin viime viikolla kirjabloggareiden kuukausitapaamisessa käsitteen "henkisesti pitkä kirja", sanoja taisi olla Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja. Signaali on nimenomaan sellainen. Vaikka sivuja on kolmisensataa, on sivuilla paljon fyysisesti tyhjää tilaa. Lukuisat tyhjät rivivälit eivät kuitenkaan ole tyhjiä, vaan ne kaikki ovat hyvin merkityksellisiä. Ne huutavat lukijaa huomaamaan ja lukemaan myös ne, havaitsemaan sen minkä ne haluavat kertoa. 

Lukemisesta jäi hyvä olo, sellainen kevyt ja leijuva, kupliva. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että meillä on keskuudessamme Pirkko Saision kaltainen kirjailija. Kirjailija, jonka jokainen teos jättää lukijaan jäljen.  

Kuunneltua: Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala 2010
Lukija Elsa Saisio








Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo, Saikki ja Honksu, hankkivat Diana-veneen lainkaan aavistamatta, mitä seikkailuja sen kanssa koettaisiin. Lokikirjaan on koottu kuvauksia kesäisistä päivistä, sadoista kilometreistä halki vesistöjen. Välillä kuljetaan kahdestaan, toisinaan kokoonnutaan isommalla seurueella. Joskus rantaudutaan tutkimaan kaupunkeja.

Lokikirja on hauskaa kuunneltavaa. Veneen kanssa sattuu ja tapahtuu, se kun ei ole uudenveroinen eikä ollenkaan priimakunnossa. Vaikeuksiin joudutaan useammankin kerran. Kuten Saikki raportoi, kannattaa mennä merihätään lähellä rantaa. Joskus vene vuotaa, toisinaan moottori sammuu, pariin kertaan osutaan ruotsinlaivojen jälkimaininkeihin. Rannikkovartioston apua saadaan, viskipalkalla.

Monta kesää kierretään, ennen kuin Saikki ensimmäistä kertaa vääntää suupielet alaspäin. Diana vuotaa jälleen kerran ja on vaarassa upota. Honksu ja Elsa lähtevät aamulla hotelliin, Saikki jää nukkumaan kymmenen minuutin pätkiä tyhjennyksen välissä. Mieleen tulee ajatus siitä, että Dianaan käytetyillä rahoilla olisi tehnyt monta Karibian-risteilyä. Kaikesta käy kuitenkin ilmi, että Saikki ei kaipaa sellaisia risteilyjä koska Dianasta on hyvin pian hankkimisen jälkeen tullut perheenjäsen.

Kertomus itsessään on viihdyttävä, mutta äänikirjan arviossa täytyy huomioida sen lukija. Lukijalla on suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Elsa Saisio on loistava. Kun tarinassa lauletaan, hän laulaa. Hänen äänensä elää henkilöiden ja tapahtumien mukana, lisäksi ääntäminen on erittäin selkeää. Kuuntelusta jäi hyvä, iloinen olo.