Siltala 2015
496 s.
Aluksi on pakko kertoa hiukan kummallisesta suhteestani Leena Landeriin ja hänen kirjoihinsa. Reilut viisitoista vuotta sitten lukiossa piti tehdä esitelmä kotimaisesta kirjailijasta. Vaikka olen aina ollut lukutoukka, tuntui etten tiedä yhtään ketään. Jostain mieleeni putkahti Leena Landerin nimi. Luin esitelmää varten joitain hänen kirjojaan, en enää muista mitä. Muistan silti tunnelman, sen että jokin niissä vaikutti noin 17-vuotiaaseen minuun. Sen jälkeen Lander unohtui, enkä siis ole lukion jälkeen lukenut hänen kirjojaan.
Uutuus Kuka vartijoita vartioi kiinnosti heti, kun siitä luin katalogista. Kirjan ilmestyminen taisi siirtyä, muistelen odottaneeni sitä kauan. Nyt se on lopulta tullut ja on kyllä kaiken odotuksen arvoinen.
Tarinassa liikutaan vuosien 1895 ja 2012 vuodenvaihteessa. Juuri ennen joulua vuonna 1895 kauppalaiva haaksirikkoutuu. Ensimmäinen pelastuspartio ei selviä myrskyssä, vaan meri vie kaikki viisitoista miestä. Toinen partio onnistuu saamaan haaksirikkoiset turvaan. Tapausta aletaan tutkia, mutta ei niin kuin pitäisi. Omistajayhtiön mahdollisia virheitä ja laivan mahdollisia puutteita pyritään peittelemään, niin että hukkumiset todettaisiin miehistön omaksi syyksi. Myös lehdistö haluaa jättää asian vähälle käsittelylle; toimittaja Danielille annetaan mitä vähäpätöisempiä juttuaiheita sen jälkeen, kun hän ilmoittaa haluavansa tutkia asiaa tarkemmin. Hän ei anna periksi, vaan kaivautuu tapahtumiin apunaan kapteenin vaimo Elin, yliperämies Petersson sekä salamatkustaja ollut poika Matias.
Vuodessa 2012 haaksirikosta selvinneen Matiaksen lapsenlapsenlapsi viettää joulua Irlannissa, juuri siellä missä fregatti Palme upposi. Hän haluaa selvittää totuuden isoisoisänsä taustasta, miettien samalla saisiko aiheesta kirjoitettua romaanin.
Vanhuksen juttuja kuunnellessani minusta tuntui, että hänen elämänsä oli ollut yhtä suurta meriseikkailua eksoottisesta satamasta toiseen. Vieläkin kun riivin vaniljatankoa johonkin jälkiruokaa, näen sieluni silmillä ukon hellekypärä päässä noutamassa vaniljaa trooppisesta metsästä olallaan ase vaarallisten villipetojen varalta. Kuvauksista päätellen hänen on täytynyt olla paikalla myös sinä harvinaisena hetkenä, kun vaniljaorkidea kerran vuodessa puhkesi kukkaan. Hänen oli ehdottomasti täytynyt todistaa omin silmin, miten intiaanit hellävaraisesti ölyttivät kasvin valiten tertusta vain muutaman kukan, jottei kasvin elinvoima hupenisi.
Totuus on kuitenkin muuta kuin pikkutytöille tarinoivan vanhan miehen jutut. Mitä enemmän olen tutkinut Matti Salkosen jälkeenjääneitä papereita, sitä ilmeisemmältä näyttää, ettei hän enää lähtenyt pitkille merimatkoille. Täällä Irlannissa jouluattona 1895 sattuneen haverin jälkeen hän ei tiettävästi käynyt koskaan Tukholmaa pidemmällä.
Hiukan jännitin kirjaa etukäteen. Nimi, kansikuva ja takakansi ovat kiinnostavia, mutta pelkäsin onko liki 500 sivua tiheäfonttista tekstiä liian raskasta. Jännitin, onko "ahneuden ja korruption kierre" niin hallitseva, että se tekee tarinaan tylsiä kohtia tai vie mielenkiinnon muualle.
Ei.
Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien.
Eniten pidin sitaateista, joita on aina kun aikataso vaihtuu. Lander on käyttänyt vaikka mitä Merilaista Merenkulun oppikirjaan, kauno- ja tietokirjojen kuvauksia merenkulkuelämästä ja laivoista... Jokainen sitaatti sopii täydellisesti juuri siihen kohtaan missä se on.
Kuka vartijoita vartioi on luettu myös Kirjarepussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti