Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

Books on Demand 2021

325 s.

En tiedä mikä kumma siinä on, että olen erityisen viehättynyt pyöräilykirjoista. Onko se lie kiireetön matkanteko, uudet paikat ja maisemat, tutustuminen erilaisiin olosuhteisiin ympäri maailmaa vai mikä. 

Jukka Salminen on kirjoittanut toisen matkakirjansa, tällä kertaa hän pyöräili syksystä 2013 syksyyn 2015 Etelä-Amerikassa. Matka vei Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Chilen kautta Brasiliaan. Salminen lähti liikkeelle yksin, mutta reiteillä mukaan tarttui muita pyöräilijöitä, niin että usein matka taittui kaksin tai kolmisin. Paljon poljettiin vuoristossa, joten matka eteni varsin hitaasti. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä kellään ei ollut kiire mihinkään. Etenkin alkumatkasta Salminen sairasteli paljon, ja joutui pitämään pitkiä toipumisaikoja. Se ei kuitenkaan tuottanut stressiä, sillä kun aikataulu on väljä, sitä ei oikeastaan rajoita muu kuin viisumeiden voimassaoloaika. Aina oli siis mahdollista tutkia karttaa ja valita joku muu reitti. 

Elämä maistui nyt kevyeltä, jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosivat jyrkät kalliot, joiden alla oli vaarana tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin tulviva joenuoma ja tie kättelivät toisiaan monessa kohdassa. Korppikotkat söivät tien varrella kuollutta koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen.

Alkoi sataa. Siitä huolimatta eräs pikkupoika - jonka nimen olen jo unohtanut - rupesi polkemaan vierelläni. Perulaiseksi varsin vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja ymmärrettävän rauhallisesti espanjaa puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä erittäin kauniisti. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea pyörää, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus. Kerroin hänelle matkoistani, ja kaikki kysymykset, mitä hän niistä minulta kysyi, olivat tavattoman oivaltavia. Huomasin, kuinka hän osasi eläytyä asemaani ja kuvitella tarkasti, millaista matkamiehen elämä tien päällä on.

Sanon suoraan, etten voinut sietää nuorten naisten kuvausta kirjassa. Kaikki olivat upeita, seksikkäitä ja vietteleviä, mutta ulkommuodon lisäksi heistä ei juuri muuta kerrottukaan. Välillä tuli olo, että kaikki yli 17-vuotiaat "rennon seksikkäät" olivat syy keskeyttää pyöräily ja hengailla paikkakunnalla vähän aikaa, ehkä lähteä juhlimaankin. Alkumatkasta yhden naisen kanssa kehkeytyi pidempi juttu, ja hänestä sentään mainittiin että hän on asianajaja, muuten tietyn ikäiset naiset nähtiin hetken huvina. Se on ehkä heistä ok, mutta itselleni tuli tietty vastemielisyys, että tässä nyt länsimainen mies katselee muodokkaita kolumbialais- ja brasilialaisnaisia bikineissään, eikä muulla ole väliä kuin että heidän kanssaan voi flirttailla ja haaveilla hetken huvista.

Se mitä olisin toivonut lisää, on arjen kuvaus. Joissain paikoissa Salminen viipyy viikkoja, mutta minulle jäi kuva etten muista näistä kaupungeista mitään. Siellä oltiin, syötiin, ehkä tehtiin pieniä pyöräretkiä lähiseudulle. Vaikka Salminen olisi asunut jossain perheessä, en silti pääse kiinni siihen, millaista arki on. 

Kirjan ehdoton vahvuus on maisemakuvauksissa. Pyöräily vuorilla on vaativaa, ja olosuhteet kuvataan elävästi. Nousut ovat raskaita, tiet monesti huonokuntoisia, pitää väistellä kiviä, tuuli on raaka, ohut ilma tekee hengittämisen vaikeaksi, korkealla on kylmä... Keho kuitenkin tulee voimakkaammaksi vuori toisensa jälkeen, ja maisemat huipulla ovat palkitsevia. Toisinaan on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa ja antaa kehon palautua, mutta keho ja mieli kertovat milloin on aika jatkaa eteenpäin. Vuoristoa pitää kunnioittaa, mutta vastavuoroisesti se antaa paljon. Toisaalta on maisemien ja olosuhteiden monipuolisuus, saman päivän aikana voi palella korkeassa vuoristossa ja laskea alas - joskus merenrantaan - missä lämpötila onkin 35 astetta.

Matkalla tulee vastaan pieniä kyliä, joissa asukkaat ovat pääosin ystävällisiä. Matkalainen saa pystyttää telttansa pihoihin, tai tulee kutsutuksi asuntoon, tai saa yöpyä kaupungintalolla tai poliisiasemalla. Netistä löytyy sohvasurffaajia, joiden luo voi majoittua. Rahaa ei ole paljoa, sen enempää matkaajalla kuin hänen kohtaamillaan ihmisillä, mutta sillä ei yleensä ole väliä. Monissa kohtaamisissa on lämpöä, ja vaikka joskus tilanne alkaisi jopa uhkaavasti, väärinkäsitykset pystytään selvittämään ja yhteisymmärrys löytyy. 

Päällimmäiseksi jää tunne, että vaikka matkaan lähtisi ilman kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa, kaikki sujuu hyvin. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Väljä aikataulu mahdollistaa muutokset, vaikka tulisi sairastumisia, pyörän rikkoutumisia ynnä muuta. Luottavainen ja avoin asenne auttaa pitkälle, kunhan pitää silmänsä auki eikä ole liian sinisilmäinen.

Helmet-lukuhaasteeseen sain kohdan 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä". 

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan
Valokuvat ja kartat Matti Rämö
Piirrokset ja fotomontaasit Cira Almenti
Minerva 2009
330 s.

Hyvää alkanutta vuotta, olkoon se hyvien kirjojen täyteinen!

Oma "lukuvuoteni" alkaa Matti Rämön ensimmäisellä pyöräilykirjalla. Uutta Himalaja-kirjaa odotellessa (ilmestyy maaliskuussa) aloitin vanhojen uusintakierroksen. Luin Rengasrikkoja Saharassa ehkä noin kolme vuotta sitten, ja saman tien menivät muutkin siihen mennessä ilmestyneet.

Rämön pyöräretki ei ole koskaan mikään pikku polkaisu, mutta tämä ensimmäinen kirjaksi päätynyt on erityisen hurja, peräti neljä kuukautta kestävä. Matka alkaa toukokuun puolivälissä ja päättyy syyskuun puolivälissä. Mukaan mahtuu monta raskasta ajoviikkoa, rutkasti katkenneita pyöränpinnoja, täpäriä tilanteita autojen kanssa, pikainen kuumesairaus ja tulehtuneita pintahaavoja, kuumia päiviä ja kylmiä öitä, hiekkaa ja räntää, monia ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä mutta myös epätietoisuutta, byrokratiaa ja kieliongelmia, huonoja uutisia kotimaasta... Rämön asenne pysyy koko ajan positiivisena ja hän liikkuu sillä mielellä, että kaikki otetaan vastaan mitä tulee, ja mille ei mahda mitään niin sen annetaan olla. Hän havainnoi ja pohtii kulttuurieroja, mutta ei arvota eikä korosta minkään paremmuutta. Hän on maantieteilijä, seikkailija, tarkkailija, joka piirtää lukijan eteen monta isoa ja pientä asiaa niin Euroopasta kuin Afrikasta.

Puolan ja Liettuan raja on kulttuuriraja, sen huomaa ensimmäisten satojen metrien matkalla. Baltiassa markkinointiviestinnän perinteet ovat sen verran ohuita, että välillä on vaikea tunnistaa edes ruokakauppaa. Puolan puolella häpeilemätön markkinataloushenki hyökkää sen sijaan heti aggressiivisesti mainoskylteistä. Myös tienvarsialttareiden määrä vähintäänkin satakertaistuu. 

(...)

Megapolkaisuni Tunisia-osuudella on useampiakin kantavia teemoja. Määränpää, Chott El Jeridin valtava suolajärvi kutkuttaa olemassaolon ääritilana. Se on ympäristö, jossa on elämää niukasti, kaiken olemassaolon olemus ikään kuin pelkistyy helpommin hahmotettavaksi. Toinen idea on palata nuoruuden vaellusmaisemiin, parhaassa tapauksessa jopa löytää häivähdys samasta energisestä uteliaisuudesta.

(...)

Kun normaalioloissa tunisialaismiehet haluavat ryypätä, he hankkivat valtavan määrän juotavaa ja lähtevät isossa ryhmässä maaseudun rauhaan. Koska alkoholi on tabu, katseilta pitää päästä piiloon. Loppu Giovannin kuvauksesta kuulostaakin sitten suomalaiselta juhannukselta.

Vaikka Rämö on liikkeellä lähes koko ajan - lepopäivinäkin hän tutkii kaupunkeja ja lähialueita -, on kirjoissa jotain rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista. Voi vain kuvitella, kuinka tehokasta pään nollaamista on puskea ylös vuorenrinnettä tai lasketella rinnettä alas kuudenkympin nopeudella. On vain se hetki, raskas polkaisu tai ohikiitävä maisema kerrallaan. 

Oli hauska lukea Rengasrikkoja Saharassa toistamiseen; huomasin kuinka paljon olin unohtanut. En enää muistanut edes sitä, kuinka pitkä reissu oli. Varmaan se johtuu siitä, että viikkoja, jopa kuukausia kestävällä matkalla tapahtuu niin paljon että kaikkea on liki mahdoton muistaa. Joitain tuttuja kuvia, tilanteita ja tunnelmia oli. 

Kyllä nämä tämmöiset kirjat herättävät matkakuumeen. En kaipaa rannalla makaamista en hotellin uima-allasta, en ahtaita turistikatuja. Kaipaan polkuja, kiivettäviä ylämäkiä, eväsreppu selässä vaeltamista tai pyöräilemistä. Rämön kirjat helpottavat hetkeksi mutta samalla ne lisäävät kipinää. Ehkä joskus minäkin, vaikka ihan kotimaassa ja pienemmässä mittakaavassa. 

Rengasrikkoja Saharassa on sohvamatkailua parhaimmillaan. Samaa mieltä ovat ap, Nadia ja Miia.

 

 

Lukuhaaste: Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Matti Rämö: Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2015
370 s.

Voi sentään. Nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Matti Rämön pyörävaelluskirjat. Mitä tämän jälkeen? Vai aloittaisiko sarjan alusta? 

Kesällä 2013 Rämö vietti puolitoista kuukautta tien päällä polkien Helsingistä Istanbuliin. Kuten aiemmista kirjoista tuttua on, hän ei suinkaan valinnut nopeinta tai yksinkertaisinta reittiä. Suorin tie olisi ollut likimain viivasuora, mutta eihän maantieteilijä sellaiseen tyydy :) Ei, hän päättää matkata Ukrainaan ja sieltä laivalla Mustanmeren yli Georgiaan. Istanbuliin päästäkseen hänen on vielä poljettava koko Turkin läpi. Sillä ei ole väliä, että valittu reitti edellyttää yhteydenottoa matkatoimistoon, viisumirumbaa, jännitystä monen maan tullissa, aikatauluyllätyksiä ja niin edelleen. Rämö tuntuu olevan luonteeltaan seikkailija, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Matkanteko on tärkeämpää kuin perillepääsy, ja retki on onnistunut vain jos siinä on yllätyksiä, aikataulumuutoksia ja pienoisia vaikeuksia. Kun on koettelemuksia, ovat onnen hetket sitä voimallisempia.

Pidän Rämön kaikissa kirjoissa siitä, miten niissä yhdistyy yksittäisen ihmisen matkailu ja yhteiskunnalliset aiheet. Rämö on matkustanut paljon ja tuntee eri kulttuureja, mikä välittyy kirjoista. Hän kertoo eri maiden historiasta samalla kun kuvailee miltä missäkin näyttää nyt ja millaista on tavallisen asukkaan arki. Hän ihmettelee ja kummastelee mutta ei arvostele.

Heti patovallin jälkeen on muutaman korttelin pientaloalue, jonka sijainti yllättää, sillä se on aivan Latvian suurimman voimalaitoksen kupeessa. Polkaisen maantielle, jonka risteyksessä on huoltoasema. Ehdin häivähdyksen ajan miettiä juomahankintoja, mutta samassa jyrkkä alamäki imaisee karavaanin hurjaan laskuun, jota en malta pysäyttää. Alhaalla mäen juurella on risteys, ja käännyn etelään. Kitkuttelen itkän mäen ylös Väinäjoen jokilaaksosta, ennen kuin tie tulee tasangolle. Asfaltti on hyvää, ja jaksan rehkiä eteenpäin.

Päivän viimeisen etapin keskeyttää kuitenkin pieni heinittynyt hautausmaa, jota seisahdun tutkimaan. Muutaman aarin karu hautausmaa on aivan linja-autopysäkin vieressä, ja sitä rajaa yksenkertainen metalliputkiaitaus. Parisataa matalaa kiviristiä nousee hädin tuskin esiin korkeiden voikukanvarsien seasta. Isommassa muistokivessä kerrotaan saksaksi, että paikalla on 142 saksalaisen ja 130 venäläisen sotilaan maalliset jäännökset ensimmäinen maailmansodan vuosilta 1914-1918. Monessa ristissä on vuosi 1915, jolloin suuren sodan itärintamalla saksalaisjoukot hyökkäsivät tsaarin Venäjälle. Muistokiveenmon vuonna 1940 kaiverrettu lisäkommentti, jossa todetaan sotilaiden kuolleen, koska he uskollisesti täyttivät velvollisuuttaan isänmaalle. Vaikka he kaikki kuolivat vieraalla maalla kaukana kotoa. 

Tässä kirjassa matkareitti on aika yllättävä. Valko-Venäjän diktatuuri ja sodassa oleva Ukraina eivät todellakaan ole tavanomaisia kohteita. Ennen matkaa Rämö toki miettii, missä on turvallista liikkua ja missä ei. Hän pyöräilee lisäksi Transnistriassa, josta ainakaan minä en ole aiemmin kuullutkaan. 

Transnistria on Neuvostoliiton hajoamisen jakojäännös, yksi niistä. Puolen miljoonan asukkaan Transnistria on 200 kilometriä pitkä ja 20 kilometriä leveä kaistale Dnestrjoen laaksossa joen itärannalla. Maalla on oma parlamentti, residentti, valuutta ja puolustusvoimat. Se on kuin itsenäinen valtio, mutta sen itsenäisyyden ovat tunnustaneet vain kolme muuta Neuvostoliiton jakojäännöstä, nimittäin Abhasia, Vuoristo-Karabah ja Etelä-Ossetia.   

Pidän Rämön kirjoista erittäin paljon. Niissä on jotain rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista. Lukemisen haluaa aloittaa kiireettömänä hetkenä ja sitä haluaa pitkittää. Kirjojen ei halua loppuvan. Vaikka matkoilla tapahtuu paljon kaikenlaista, on päällimmäinen tunne kuitenkin rauha. Rauha itsen ja maailman välillä, mutta myös oma sisäinen rauha. Matkalla ollessa keskittyy siihen hetkeen, jolloin arjen huolet jäävät taka-alalle. Vaikka Rämö kohtaa joka matkalla jotain hankaluuksia, ärtymys on vallalla vain hetken. Sen jälkeen tulee seesteinen olo; tälle ja tuolle asialle ei voi enää mitään joten jätetään ne taakse ja suunnataan odottavaisena eteenpäin. 

Kiehtovaa kirjoissa on se, että Rämö valitsee tietoisesti pieniä kyliä ja teitä vältellen turistikohteita ja valtateitä. Mukana olevat kartat ovat välillä vähän epätarkkoja ja paikalliset opasteet mitä sattuu - jos niitä on ollenkaan - mutta se ei haittaa. Hän kysyy neuvoa ja useimmiten saa ohjeita, vaikka elekieli olisi ainoa yhteinen kieli. Tähän on pakko sanoa, että hiukan kateellisena luen matkoista. Olisi huikeaa tehdä edes yksi pitkä pyöräretki, vaikka viikonkin mittainen. Tarvisin kuitenkin mukaan seuraa, kentien isommankin porukan. Olen ollut piilossa silloin kun teltanpystytys- ja muita erätaitoja on jaettu... Lisäksi asia nyt vaan on niin, että maailmassa on ihan liian paljon paikkoja, missä nais(t)en ei ole turvallista liikkua millään kulkuvälineellä, ei yksin eikä joukolla.   

Matkoillaan Rämö näkee ja kokee asiat eri lailla kuin "tavallinen" suurkaupunkiin matkaava turisti. Itse asiassa hän ei missään vaiheessa tunnu olevan turisti taas yhdellä kesälomareissulla, ei. Matti Rämö on kotonaan tien päällä, polkupyörän satulassa, matkalla kohti henkistä hyvää oloa.

Tällä kirjalla osallistun Ainon ideoimaan Idän pikajuna - haasteeseen, kiitos Aino kun muistutit haasteesta! Tarkoitus on kuluvan vuoden aikana lukea kirjoja, jotka sijoittuvat alkuperäisen Orient Express - junan asemien mukaisesti. Koska lähdin haasteeseen yllättäen niin etenen "väärässä" järjestyksessä: aloitin päätepysäkiltä niin yritän edetä pysäkkijärjestyksessä lähtöasemalle Pariisiin :) 

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
Minerva 2010
301 s.

Matkakertomukset ovat kiehtovaa luettavaa. Ne ovat tutkimusmatkoja paitsi kulttuuriin myös itseen. Äskettäin bloggasin seikkailujuoksija Jukka Viljasesta, nyt on polkupyöräilevän Matti Rämön vuoro.

Kesällä luin Rämön ensimmäisestä pyörävaelluksesta, siitä kerrotaan kirjassa Rengasrikkoja Saharassa. Toinen matka suuntautuu Intiaan ja on sekä kestoltaan että kilometrimäärältään lyhyempi. Sillä on kuitenkin erityinen merkitys; Rämö jättää äidilleen lopulliset jäähyväiset viemällä tuhkahippusen Varanasin kaupunkiin, Gangesin varrelle. 

Intiassa Rämö pyöräilee kuukauden, syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin, yhteensä 2600 kilometriä. Ajamisesta vapaita päiviä on vain muutama, nekin perhesyistä eli äidin tuhkan siunauspäivä sekä viikonloppu tyttären kanssa. Muuten päivittäinen kilometrimäärä on sadan huitteilla, jaettuna pariin kolmeen osaan. 

Rämön kokemukset Intiassa tuntuvat samaan aikaan hurjilta ja hämmästyttäviltä. Ensimmäinen rengasrikko sattuu jo kohta lentokentältä lähdön jälkeen, ja renkaita rikkoutuu etenkin alkumatkasta niin usein että lukijaakin raivostuttaa. Korjaaminen on hidasta, koska ympärille kerääntyy kymmeniä ihmisiä jotka eivät tyydy katselemaan vaan räpläävät vaihteita yms. Pyöräliikkeitä on joka kylässä mutta niiden työn jälki vaihtelee todella paljon. 

Lopussa Rämö toteaa arvioineensa matkan viitisensataa kilometriä väärin. Siihen nähden on todella ihme, miten hän saa joka yöksi huoneen eikä hänen tarvi nukkua ulkona. Jos pyörää ei saa suojaan ensimmäisessä paikassa, toisessa tai kolmannessa se onnistuu. Olosuhteet ovat vaativat, yölläkin on kuumaa ja kosteaa, lisäksi huoneissa on sekä likaiset lakanat että erinäisiä ötököitä. Väärin arvioitu reitin pituus pakottaa jatkamaan ajoa ja skippaamaan useammat lepopäivät, lisäksi rengasrikot, vain hindinkieliset opasteet ynnä muut hidasteet venyttävät ajopäivät usein myöhäiseen iltaan asti.

Jatkan pimeällä tiellä. Väsymys alkaa painaa. Lämpötila on pysynyt aamua lukuun ottamatta alle 30 asteen, eikä iltapäiväromahdusta ole tullut, mutta liian pitkä yhtäjaksoinen reuhtaisu vaatii nyt veroa. Sinnittelen eteenpäin tienreunan vilkkaassa liikenteessä.

Olen ainoa pyöräilijä, jolla on valot. Polkemisen tekevät erityisen vaikeaksi valoitta väärään suuntaan ajavat kaksi- ja kolmipyöräiset. Myös lehmiä on hankala erottaa. Kevyessä ruuhkassa erehdyn ajamaan liian lähellä pientareenreunaa. Vierelläni on kaksi polkijaa, ja kun pimeydestä sukeltaa pyörä vastaan, minulla ei ole tilaa väistää tien puolelle. Teen silti refleksinomaisen, pienen äkkinäisen väistöliikkeen. Onnekseni rinnalla ajavat ehtivät reagoida siihen, eikä tilanteesta seuraa muuta kuin kevyt kosketus ja pulssin kiihtyminen.

Läheltä piti - tilanteita sattuu päivittäin mutta Rämö suhtautuu niihin tyynesti. Eipä sille paljoa voi, jos autot ajavat vastaan pimeässä pitkät päällä tai avun tarjoamisen jälkeen aletaankin tivata siitä maksua. 

Aion jatkaa tästä seuraavaan kirjaan, ilokseni niitä on ilmestynyt jo monta. On hauskaa lukea, missä Rämö on kulkenut ja mitä hänelle on retkillä tapahtunut. Toivon, että seuraavilla matkoilla hän selviää ainakin vähemmillä renkaanvaihdoilla.