Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 12: San Francisco

Olemme siirtyneet Pohjois-Amerikkaan! Melkoinen määrä kilometrejä ja pysähdyksiä on jo takana, enää muutama edessä. Tämänkertainen pysäkkimme San Francisco oli suhteellisen helppo kirjallisuuden kannalta. Toki kirjan etsinnässä piti huomioida, että kaupunki oli joissakin luettelotietuieissa muodossa San Fransisco. Itse asiassa olen epävarma, kumpi on oikein? 

James Patterson: Kuka kuolee ensin? 

Englanninkielinen alkuteos 1st to Die (2001)

Suomentanut Tero Valkonen

Pokkaripainos WSOY 2008

308 s.

Voi sentään. Taas. Odotin enemmän kun sain. 

Kirjan peruskuvio on mielenkiintoinen. Poliisi Lindsay Boxer on mukana selvittämässä murhasarjaa, jossa hääpari kuolee pian häiden jälkeen. Pian hän tutustuu toimittaja Cindyyn ja huomaa tulevansa tämän kanssa juttuun harvinaisen hyvin. Kuolemansyyntutkija Claire on jo ennestään Lindsayn ystävä, ja myöhemmin nelikon täydentää syyttäjä Jill. Koska poliisitutkinta kokee vastoinkäymisiä, naisjoukko päättää tutkia murhia epävirallisesti. Murhaaja on ovela, ja ennen kaikkea näkymätön. Superrikkaiden piirissä hän on täysin huomaamaton, hän tuntuu kuuluvan hääpaikalle. Murhien tahti on hurja, joten tekijän löytämisellä ja pysäyttämisellä on kiire. 

Huone tuntuu huutavan minulle. Jotain on varmasti jäänyt huomaamatta. Tajuamatta. Mitä se on? Mikä on jäänyt kaikilta näkemättä?

Astun sängyn viereen. Kuvittelen Melanien, hänen kamalat haavansa, mutta tyynet kasvot eivät näytä syyttäviltä. Tappaja jättää Melanien. Hän ei ota korvakoruja. Hän ei ota valtavaa timanttisormusta.

Äkkiä tajuan - kuin juna syöksyisi pimeästä tunnelista. Tajuan mikä puuttuu. Mikä jäi huomaamatta. Voi hyvä luoja, Lindsay!

Sormukset!

Muistelin makaavaa Melanieta. Hänen siroja, verisiä käsiään. Timanttisormus oli paikoillaan, mutta... Voi luoja! Onko se mahdollista?

Juoksin eteiseen ja muistelin sulhasen retkottavaa ruumista. 

He olivat menneet naimisiin muutamaa tuntia aiemmin. He olivat juuri vannoneet valansa. Mutta heillä ei ollut kultasormuksia.

Vihkisormuksia.

Tappaja ei vie korvakoruja, tajusin.

Hän vie sormukset.

Peruskuvio on mielenkiintoinen, mutta se ei riitä. Tarinaa kerrotaan Lindsayn näkökulmasta minä.muodossa, mutta silti hän jää etäiseksi. On vain nykyhetki, ei menneisyyttä. Hän on poliisi jolla on tietty sairaus, siinä kaikki mitä hänestä tiedän ja muistan luettuani 300 sivua. Sama juttu muiden murhakerholaisten kanssa, heistä ei kerrota juuri mitään. Miksi haluaisin lukea monta osaa heidän seikkailuistaan, kun ensimmäisen perusteella en saa kenestäkään minkäänlaista otetta? Toisessa osassa ehkä kerrottaisiin enemmän, mutta viitsinkö lukea sitä kun pinossa ja lukulistalla on kymmeniä muita kirjoja?

Vähän sama tunne jää uhreista. He ovat vain lista nimekkäitä häävieraita, shamppanjaa ja limusiineja, rahan kylvämistä ympäriinsä. Kaikki ympärillä on niin luksusta, että ihmiset hukkuvat siihen, juuri he, keiden pitäisi herättää lukijassa tunteita.

Takakannesta luin että kirja sijoittuu San Franciscoon, muuten olisin ehkä tajunnut sen mutta tuskin muistanut. Ympäristön kuvaamista on vähän, ja se mikä on voisi olla missä tahansa. Kun lähestytään kaupunkia niin sovitaan mihin mennään brunssille, mutta tarina ei kuvaa yhtään miltä kaupungin lähestyminen näyttää. 

On kauheaa sanoa näin nimekkään kirjailijan teoksesta, mutta minulle tämä oli aika yhdentekevä tarina vailla mitään sanomaa.   

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus
Englanninkielinen alkuteos The Feather Thief: Beauty, Obsession, and the Natural History Heist of the Century (2018)
Suomentanut Tero Valkonen
Karisto 2019
355 s.

Kirk Wallace Johnson on tehnyt pitkän päivätyön pakolaisia auttavassa järjestössä. Raskaan työn vastapainoksi hän perhokalastaa. Eräällä kalastusreissulla hän kuulee oppaaltaan kummallisen  tarinan, joka jää vaivaamaan häntä. Miksi huippulahjakas viulisti Edwin Rist murtautui Tring-museoon ja varasti sieltä runsaasti lintuja? Mitä linnuille sen jälkeen tapahtui? Johnson lähtee seuraamaan Ristin jälkiä tämän lapsuudesta lähtien, pyrkien selvittämään mikä ajoi nuorukaisen tekemään rikoksen.

Selvitystyö vie vuosia, eikä kaikkea saada siltikään selville. Osittain syynä on ihmisten haluttomuus puhua aiheesta. Ryöstö tapahtui vuonna 2009, joten moni haluaa unohtaa sen ja kaiken siihen liittyvän. Koska Rist aikanaan tunnusti tekonsa, ei poliisilla eikä museolla oltu halukkaita penkomaan asiaa perinpohjin, eikä aiheeseen haluta palata. Wallace on kuitenkin sinnikäs ja onnistuu saamaan kokonaiskuvaan selkeyttä.

Hän veti toisen alustan esiin sydän pamppaillen. Tyhjä. Ja kolmannen. Tyhjä. Takakulmasta löytyi yksi näkymättömiin jäänyt aikuinen koiras, mutta sitä lukuun ottamatta jäljellä oli vain nuoria koiraita, joille ei ollut vielä kasvanut kirsikanoransseja rintahöyheniä. 

Talossa tehtiin täyshälytys, ja koko henkilökunta alkoi selvitellä, oliko muutakin varastettu. Intendentit tarkistivat läheisten kaapistojen kotingatilanteen ja totesivat, että kirkasväristen lintujen sijaan vetolaatikot olivat täynnä tyhjää. Kymmeniä sinikotingoja oli kadonnut. Trogonien kaapistosta ei löytynyt ryhmän yhtä edustajaa, mayaketsaalia. He alkoivat selvitellä myös paratiisilintujen tilannetta ja joutuivat toteamaan, että niitä oli kadonnut kymmenittäin, viisi Wallacen keräämää mukaan lukien. Vain vaatimattoman näköiset naaraat oli jätetty. 

He soittivat Hertforshiren poliisille ilmoittaakseen, että särkyneen ikkunan tapaus piti ottaa uudelleen käsittelyyn.

Pidin kirjasta valtavan paljon puoliväliin asti. Alussa kerrotaan paratiisilintujen ja muiden historiasta, palataan ajassa takaisin 1800-luvulle jolloin Alfred Russell Wallace keräsi valtavan määrän näytteitä niin linnuista kuin hyönteisistä. Hän oli kiinnostunut evoluutiosta, ja on melkeinpä sattumaa että hänen sijastaan Darwin on saanut mainetta ja kunniaa. Wallacen nimi kertonee paljon luonnontieteilijöille mutta vähemmän tavallisille kansalaisille. 

Ristin elämä on sekin kiinnostavaa luettavaa. Sattumalta kiinnostuksen kohteeksi tullut perhojen sidonta, josta sitten tulikin pakkomielle. Ryöstön suunnittelu, toteutus ja sitä seurannut aika on kuvattu kuin hyvässä dekkarissa. 

Jonkinmoinen lässähdys tulee siinä vaiheessa, kun tapaus selviää. Mukana on paljon kummallisia käänteitä, jotka jättävät minulle hämmentyneen olon. Että näinkö se sitten meni? Hiukan outo olo jää myös Johnsonin vimmaisesta tarpeesta selvittää kadonneiden lintujen kohtalo. Että hän jaksaa uhrata vuosia aikaansa, tuhansia jonsei kymmeniätuhansia dollareita rahaa lentomatkoihin, jaksaa seuloa nettisivuja kaivellen esiin niiltä poistettuja keskusteluja, jaksaa lukea tuhansia sivuja printattua tekstiä yhä uudelleen löytääkseen jonkin pienen aiemmin huomaamattoman vihjeen. Vähän pelottavaa, ehkä.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 39, "ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja". Tästä välittyy ikävä kyllä ihmisten piittaamattomuus eläimistä ja luonnosta, valtava itsekkyys jonka vuoksi uhanalaiset eläimet kuolevat. Kyllähän tämä laittaa miettimään, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu. On juu hienoja perhoja, mutta eikö riitä että niitä voi tehdä yleisesti esiintyvien lintujen värjätyistä höyhenistä? Miksi tarvii ajaa harvinaisia lajeja sukupuuttoon, vain jotta voi sitoa kauniita värikkäitä perhoja? Toisaalta kysymystä voi miettiä myös muiden harrastusten kautta. Entäpä kirjaihmiset? Jos saisit haltuusi harvinaisen käsikirjoituksen tai ensipainoksen, mitä tekisit? Veisitkö sen museoon, soittaisitko poliisille ja kysyisit onko tällainen varastettu jostain, vai pitäisitkö esineen piilossa itselläsi?  

Samalla se herättää miettimään museoasiaa yleensä. Muistatko, onko 10 vuotta sitten lehdissä uutisoitu lintuvarkaudesta tai Ristin oikeudenkäynnistä? Minulla ei ole mitään muistikuvia. Jos kyseessä olisi ollut maalaus, tilanne voisi olla toinen. Maailma arvottaa museoesineistöä eri tavoin, niin se vain on. Luonnon (ja ihmisen) historiaa ei pidetä yhtä kiinnostavana kuin maalaustaidetta. Se on toisaalta harmi. Onneksi silloin tällöin ilmestyy kirja tai kirjoja, jotka herättävät huomiota ainakin hetkeksi. Tämän kirjan kuvaliite houkuttelee etsimään lisää tietoa siinä mainituista lajeista ja henkilöistä.

Michael Connelly: Yövuoro

Michael Connelly: Yövuoro
Englanninkielinen alkuteos The Late Show (2017)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018
390 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Michael Connelly on dekkaristi, joka on minulle tuttu vain nimenä. Ei ole kauaa siitä, kun mietin että pitäisi lukea Harry Bosch - sarja. Tai ainakin kokeilla paria ensimmäistä että tykkäänkö. Hauska sattuma, että samoihin aikoihin postiluukusta kolahti Connellyn uutuussarjan avausosa. Yövuoro tuo estradille topakan naispoliisin Renée Ballardin. Aiemmin päivävuorossa työskennellyt Ballard on siirretty yötöihin, kun hän on syyttänyt toista poliisia seksuaalisesta häirinnästä. Ilman kollegoiden tukea jääminen sattuu, mutta Ballard ei anna periksi. Perhana, hän on poliisi ja poliisina pysyy!

Yövuorolaiset tulevat ensimmäisenä tapahtumapaikalle, tekevät alustavan kartoituksen ja aamulla antavat jutun päivävuorolaisille. Seuraavana yönä tulee uusia juttuja, sitä seuraavana taas uusia. Kunnes tulee yö, jolloin kaikki muuttuu. Tapahtuu kaksi väkivaltarikosta, joista kumpikaan ei jätä Ballardia rauhaan. Hän luovuttaa jutut päivävuorolaisille, mutta jatkaa tutkimuksia omin päin, sääntöjä uhmaten ja kiertäen. Vaarallistahan se on, etenkin kun hän pääsee rikollisten iholle.

Hän tajusi, että siinä oli avainhetki. Chastain oli pannut pussiin jotain - Ballardin mielestä se näytti mustalta napilta - kun Olivas oli selin ja katsoi Ballardiin. Chastain oli selin myös tohtori J.:hin nähden, joten tämäkään ei nähnyt, mitä tapahtui. 

Eivät konstaapelit pussita rikospaikalla todistusaineistoa. Se on rikostutkijoiden hommaa. Sitä paitsi oli vielä aivan liian varhaista todistusaineiston talteenottoon. Rikospaikka oli tuore, ruumiit olivat yhä paikoillaan eikä 3D-kameraa ollut edes valmisteltu käyttöön. Mitä Chastain oikein puuhasi? Mikä takia hän rikkoi ohjesääntöä ja vei rikospaikalta jotain ennen kuin se ja sen sijainti oli pantu kirjoihin ja kansiin?

Lukemisesta jäi vähän ristiriitainen olo. Mietin pitkään, että mikä tässä oikein tökki. Lopulta keksin yhden asian: kielellinen kontrasti Ballardin työn ja vapaa-ajan välillä. Työosio on ajoittain melkoista kapulakieltä, korostuen kirjan loppupuolella, kun rikostutkimusosasto, voimankäyttöyksikkö jne toistuvat vähän väliä. Hänen vapaalla ollessaan puhutaan surffauksesta (ei lainelautailusta) ja suppailusta (ei sup-lautailusta), isoäitiä kutsutaan havaijilaiseen tapaan Tutuksi. Myös jotkut yksittäiset lauseet, kuten "[H]än naputteli lyhyitä, selviä lauseita, jotka tehostivat hänen tutkimuksesta laatimaansa narratiivia" ovat kummallisia. Jos alkuperäistekstissä on käytetty sanaa "narrative", miksi sitä ei ole käännetty selostukseksi, olkoonkin Ballard opiskellut journalistiikkaa? 

Ballardin hahmosta tykkäsin ja tykkään paljon. Hän on samaan aikaan rempseä ja rento mutta myös tiukan päämäärätietoinen. Töissä keskitytään töihin, vapaalla laitetaan aivot narikkaan ja suppaillaan. Iso plussa siitä, että päähenkilö ei ole päihdeongelmainen vaan harrastaa liikuntaa ja ulkoilee paljon. Ihanaa, että rentoutuskeinona on lautailu eikä viinipullo! 

Vaikka kirjassa on kohtalaisen paljon sivuja, se on täyttä asiaa. Välissä ei ole turhaa jaarittelua vaan koko ajan mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Plussaa siitäkin, että henkilöhahmoja on suhteellisen vähän, heidät ja heidän nimensä on helppo muistaa. 

Kaikkinensa viihdyin kirjan seurassa niin hyvin, että se ei riittänyt läheskään koko hiihtolomaviikoksi. Olisi kai pitänyt hidastella mutta kun en malttanut. Seuraavaa osaa odotellessa :)

Kirjan on lukenut myös Mai Laakso.

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä
Englanninkielinen alkuperäisteos Three Men in a Boat (1889)
Suomentanut Tero Valkonen
Basam Books 2013
211 s.

Kirjavuosi 2018 on alkanut ja voi jestas millä kirjalla se alkoi! Enpä ole aikoihin lukenut näin hauskaa opusta! Kaikkein hämmentävintä oli tajuta, että se on todella kirjoitettu jo liki 130 vuotta sitten. Hyvin voisi kuvitella, että nykyäänkin joutilaat herrat lähtisivät lähes hetken mielijohteesta veneretkelle. Tässä kirjassa tosin käy niin, että retkelle lähdetään oikeastaan ilman mitään kokemusta veneilystä tai retkeilystä, ja etukäteissuunnittelunkin laita on niin ja näin. 

Kertoja toteaa ystäviensä Georgen ja Harrisin kanssa, että he ovat lääketieteellisessä mielessä huonovointisia. Ratkaisu on lähteä lomalle. Viikko lepoa poissa arkiympäristöstä, niin jo vain vointi ja kunto kohenevat! Keskustelujen jälkeen herrat päättävät, että merimatka olisi liikaa mutta jokiretki vallan sopiva. Siispä kartta esiin ja matkasuunnitelmia tekemään. Mutta mikään ei ole yksinkertaista, kun mukaan pitää pakata välttämättömät tavarat miehille ja yhdelle koiralle. Eikä itse veneretkikään suju ihan niin kuin ennakkokaavailuissa... 

Istuin hetkisen tyrmistyneenä, minkä jälkeen käänsin epätoivoisesti sivua. Törmäsin lavantautiin, luin kuvauksen ja tajusin sairastaneeni sitä jo monta kuukautta. Mietin mitä kaikkea muuta minulla oli. Luin tanssitaudista ja huomasin, kuten olin odottanut, että sairastin myös sitä. Aloin kiinnostua tapauksestani ja päätin perehtyä siihen pohjia myöten, ja niinpä aloitin alusta. Luin kuvauksen aivokuumeesta, ja tajusin sairastuneeni siihen; pahin vaihe alkaisi pian. Minulla oli kolera vakavine sivuoireineen, ja kurkkumädästä olin ilmeisesti kärsinyt syntymästä saakka. Helpotuin huomatessani, että minulla oli vain lievä munuaistulehdus ja että sen puolesta saattaisin elää vielä vuosikausia. Kävin aakkoset tunnontarkasti läpi ja päädyin siihen, että ainoa vaiva, jota minulla ei ollut, oli vettä polvessa.

Aluksi pahastuin. Se tuntui ikään kuin loukkaukselta. Miksei minulla ollut vettä polvessa? Mistä tällainen puute? Toisenlaiset tunteet veivät kuitenkin pian voiton. Pohdin, että minulla oli kaikki muut kirjassa kuvatut taudit, joten muutuin vähemmän itsekkääksi ja päätin tulla toimeen ilman vettä polvessa. Kihtini oli ilmeisesti ehtinyt jo pahimpaan vaiheeseen, vaikken ollut ennen sitä tiedostanut. Äkämät olivat näemmä olleet riesanani jo pojasta saakka. Kirjassa kuvatut vaivat loppuivat siihen, joten arvelin, ettei minussa ollut muuta vikaa.

Jo sivulla kahdeksan huomataan, että kertoja onkin aika kummallinen mieshenkilö. Eivätkä hänen ystävänsä ole juuri sen tavallisempia. Suunnittelu on jo osittain koheltamista, joten lukija odottaa naurunsekaisin tuntein, että mitähän siitä rentouttavasta veneretkestä tulee. Mukana kun on paistinpannusta lähtien kaikkea tarpeellista, jottei elintaso laske liikaa :D 

Odotin huumoripitoista ja kommellusrikasta kirjaa, sen sain mutta yllätyin silti. En ollut osannut varautua näin miellyttävään lukukokemukseen. Ehkä pystyin samaistumaan henkilöhahmoihin; he lähtevät veneilemään ilman sen suurempaa kokemusta asiasta, me lähdimme viime kesänä tyttöjen kanssa telttailemaan viikoksi ilman telttailukokemusta. Jotenkin nuo kolme herraa ovat turhantärkeässä joutilaisuudessaan sellaisia, jotka osuvat lukuhermooni. Kukaan ei haluaisi tehdä mitään, olla vastuussa mistään, mutta matkaan on päästävä. Asiantuntemus tulee siitä, että tuntee jonkun joka on joskus tehnyt jotain. Kertakaikkisen riemastuttava kirja, kokeilkaa ja kertokaa mitä tykkäätte! 

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste lähtee liikkeelle tästä, nyt on täytetty kohta 38 "kirjan kannessa on kulkuneuvo".

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book of Memory (2015)
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi: Eveliina Rusanen
Tammi 2017
307 s.

Postausliukuhihna jatkaa tuotantoaan, jotta Helmet-lukuhaaste saadaan mahdollisimman lähelle täyttä. Nyt ruksataan kohta "kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä". Periaatteessa kohtaan olisi käynyt varmaan melkein mikä tahansa suomenruotsalaisesta lähtien. Halusin afrikkalaislähtöisen kirjailijan, koska maanosa on melko lailla aliedustettuna käännöksissä.

Petina Gappahilta on aiemmin suomennettu yksi kirja, tarinakokoelma (jota en ole lukenut). Muistojen kirjassa tapaamme Memoryn, zimbabwelaisen albiinon, joka istuu vankilassa syytettynä valkoisen miehen murhasta. Ilman sen tarkempaa tutkintaa syyllisyys on todettu ja kuolemantuomio langetettu. Memory kirjoittaa elämäntarinaansa muistikirjoihin, jotka ovat menossa amerikkalaiselle toimittajalle. Mutta mikä onkaan totta ja mikä ei, mikä on todellista muistoa ja mikä kuviteltua, mikä on väärinkäsitystä tai väärinymmärrystä ja mikä todellista? 

Se oli viimeinen todiste, että minut oli peruuttamattomasti myyty. Tiesin silloin, etten voinut tehdä asialle kertakaikkiaan mitään enkä myöskään kertoa siitä kenellekään. Kenen puoleen olisin muka voinut kääntyä? Olin yhdeksänvuotias. Olin yksin. Ne, jotka olisivat voineet minua auttaa, olivat juuri ne, jotka olivat alkujaankin minut myyneet. En tiennyt miten olisin voinut päästä takaisin kotiin; en edes tiennyt, missä suunnassa koti oli.

Tuskasta tuli siedettävää vain siksi, että saatoin ajatella että mikäli äiti ja isä saattoivat noin vain hankkiutua minusta eroon, minä en halunnut olla heidän kanssaan. Jos he kerran pärjäsivät ilman minua, niin minä puolestani päätin pärjätä ilman heitä.

Se päätös oli helpompi tehdä kuin pitää.

Huh, on tämä hurja tarina! Yhteiskunnan kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus, jossa syrjintä ja väkivalta ovat arkipäivää. Jossa jo lapsena on joutunut ja tottunut näkemään kaikenlaista. Lisäksi Memoryn vahva hylätyksi tulemisen kokeminen, aiemman ulkopuolisuuden tunteen oheen. Vuosien myötä hän tottuu ostajaansa, Lloydiin, alkaa jopa pitää tästä. Mutta elämällä on nurkan takana valmiina uusi ikävä yllätys. Näyttää siltä, että Memoryn kohtalo on olla ulkopuolinen, onnen tavoittamattomissa. 

Tämä on tarina, jota on toisaalta luettava ahmien eteenpäin ja toisaalta säännösteltävä, jotta se riittäisi edes muutamaksi illaksi. Pitkästä aikaa myös sellainen kirja, että teki mieli kurkistaa viimeiselle sivulle. Ihmeen tyynenä ja eläväisenä Memory pysyy vankilaolosuhteista huolimatta. Koin, että toivottoman oloisessa tilanteessa on kuitenkin rippunen iloa mukana. Kaikesta huolimatta lapsuusmuistot lämmittävät. 

Kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjapolkuni, Mitä luimme kerran, Usva kirjablogi, Sivumerkkejä sekä Kymmenen puikkoa langalla.   

Myös haasteeni Kirja joka maasta etenee pitkästä aikaa, siihen ruksaan Zimbabwen.