Otava 2019
426 s.
Tapio Suominen on monelle tuttu Urheiluruudun juontajana ja erilaisten urheilutapahtumien selostajana sekä kisastudion isäntänä. Viime vuosina häntä on näkynyt myös lööpeissä, eikä mitenkään iloisissa merkeissä. Mutta kuka on Tapio Suominen?
Kirja on jaettu kolmeen osaan, mikä on oivallinen ratkaisu. Lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotaan ensimmäisessä osassa. Siinä luodaan pohja kiinnostukselle urheiluun, etenkin koripalloon. Liikunnan puolelta löytyi myös opiskelupaikka, joka ei kuitenkaan sittenkään tuntunut oikealta. Mutta kun tarjolle tuli myös journalismi, loppu on historiaa.
Toisessa osassa käydään läpi vuosi kerrallaan Suomisen uraa Yleisradiossa. Lukija pääsee mukaan monen monituisiin arvokisoihin, ja saa katsauksen eri urheilulajeista. Suominen kuvaa urheilutoimittajan työn eri puolia ja tuo esiin sen, ettei kisapaikalle mennä lomailemaan vaan olosuhteet voivat olla hyvinkin karut. Samalla hän kertoo mielenkiintoisia asioita eri maista ja hauskoja sattumuksia, mihin on yksin tai tiimin kanssa joutunut.
Kolmas osa keskittyy viimeiseen vajaaseen 10 vuoteen, aikaan jonka Suominen on paininut mielenterveysongelmien kanssa. Hän tuo välillä raa'astikin esiin sen, mitä tarkoittaa kaksisuuntainen mielialahäiriö, miten vaikeaa sen diagnosointi on, miten sen hoito on tasapainottelua oikean lääkeyhdistelmän ja sähköhoidon välillä, miten ylämäet ja alamäet seuraavat toisiaan niin että aamulla voi herätä toisessa ääripäässä kuin mihin illalla jäi.
Rakenne on toimiva; se ketä ei kiinnosta urheilu yhtään voi skipata kakkososan välistä vaikka kokonaan. Toki siellä on jo viittauksia tulevaan mielen murtumiseen, mutta ei mitään sellaista mistä ei pääsisi kiinni kolmososassa. Itse olen suuri urheilun ystävä, joten luin suurella kiinnostuksella Suomisen työhistoriasta. Ei voi kuin ihailla, miten hän on paneutunut kulloinkin selostettavaan lajiin, oli se sitten vaikkapa taitoluistelua tai telinevoimistelua, joista hänellä ei juuri ollut pohjatietoja, ja miten hän on aina pyrkinyt tekemään parhaansa riippumatta siitä, onko työtehtävä ollut parrasvaloissa vai kulisseissa.
Kirja on samaan aikaan hauska ja raskas lukukokemus. Suominen on ollut monessa mukana, ja he yhdessä Lindqvistin kanssa kertovat lennokkaita tarinoita. Joskus yksittäinen sana tai lause saa lukijan repeämään. Suosikkikohtani taitaa olla se, jossa toimittaja Marko Terva-aho heittäytyy baarin pöydälle kuin se olisi curling-rata. Raskas työ vaatii raskaat huvit, vai miten se menee.
Kolmannen osan aikana olin monesti surullinen ja suorastaan vihainen. En kertakaikkiaan ymmärrä iltapäivä- ja juorulehtien tarvetta nolata ihmisiä vaikka väkisin, pahiten niin että palkataan houkutuslintu halailemaan kohdetta jotta saadaan julistaa kannessa salasuhdetta. Että mitä on tapahtunut moraalille ja käytöstavoille? Juolahtaako näille toimittajille koskaan mieleen, että mitä jos kohteena olisi hän itse tai hänen läheisensä, olisiko kiva nähdä vaikka serkkunsa moisissa otsikoissa? Sen sijaan että kysyttäisiin, onko kaikki hyvin tai onko jokin vialla, haalitaan pahinta mahdollista materiaalia julkaistavaksi. En vaan ymmärrä.
Suominen on kirjassa rehellinen, hän ei säästele itseään lainkaan. Kesätyöpaikka Ylen urheilutoimituksessa johti siihen, että hän on määrätietoisesti tehnyt töitä päästäkseen siihen asemaan, missä parhaimmillaan oli. Pahimmillaan puolet vuodesta meni urheilutapahtumissa ja matkustamisessa, mikä on perhe-elämälle raskasta. Mielenterveysongelmien ja alkoholinkäytön aiheuttamia käytöshäiriöitä hän ei selittele, vaan tunnustaa että näin on tullut tehtyä ja sanottua. Mietin, että Suominen on välillä ehkä liiankin armoton itseään kohtaan. Samalla on huima huomata, kuinka analyyttinen hän pystyy olemaan arvioidessaan tekemisiään.
Muistan Barcelonan olympialaisten hurjimpana lajina Yleisradion urheilutoimituksen epäviralliset painimestaruuskilpailut, jotka käytiin eräässä hotellihuoneessa myöhäisiltana muutaman urheilujuoman inspiroimana. Osallistuin kisoihin tuomarina. Tärkein tehtäväni oli varmistaa hotellihuoneen ranskalaisen parvekkeen edessä, ettei kukaan pudonnut kesken turnauksen kadulle. Loppuottelu jouduttiin keskeyttämään, koska toisen finalistin, päällikkömme Seppo Kannaksen peukalo kääntyi sijoiltaan. Oletan, että vastustajalla oli jonkin verran judotaustaa.
(...)
Useita manioita ja masennusjaksoja läpikäyneenä olen vakuuttunut, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen kuitenkin joskus miettinyt, käytänkö sairauttani joskus hieman myös tietoisesti hyväkseni. Onko joidenkin hölmöilyjeni kohdalla joskus ehkä käynyt niin, että olen jopa ajatellut niin, että voin tehdä ihan mitä vain ja hölmöillä jopa maailman tappiin asti, koska olen sairas? Onko sairaudestani tullut tietyllä tavalla keppihevoseni, jolla voin ratsastaa auringonlaskusta auringonlaskuun ja aina mokata ja luikerrella syyllisyydestäni pois sen avulla, että voin sanoa itse itselleni: "Kuule Tapsa, sä oot sairas mies, sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö". Tämä on vakava sairaus, mutta ehkä voin myös tietyllä tavoin tiettyinä hetkinä käyttää sitä seikkaa hyväkseni. Koen, että maniassa ihminen saattaa olla niin käärme, että hän tavallaan tietää, miten ei kannattaisi toimia, mutta toimii silti väärin, koska kokee, että hänellä ei ole hätää - onhan hän sairas ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu.
Tässä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka yllätti ainakin minut. Suominen on julkisuuden henkilö, joka pitkälle 2000-luvulle asti oli hyvin yksityinen. Nyt hän päästää ihmiset tutustumaan perheeseensä ja kotiinsa. Muistot työuralta ovat hämmästyttävän monipuoliset, vaikka paljon tietysti jää kertomatta. Mielenterveysongelmat ovat rankkaa luettavaa, mutta silloin iloitsin siitä että Suomisella on välittävä lähipiiri, joka ei ole pelännyt kohdata ongelmia. Hänen läheisensä eivät myöskään ole luovuttaneet helpolla, siitä heille hurraahuutoja. Tokihan sitä miettii, kuinka paljon Suomessakin on mielenterveysongelmaisia, joilla ei ole tuollaista lähipiiriä, joilla ei ehkä ole ketään. Se on hurjan surullista.
Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle on luettu myös blogeissa Joukon Taideblogi ja Rantaradan varrelta.
Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 14, "urheiluun liittyvä kirja". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 30, "kirjassa pelastetaan ihminen" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".
