Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

 

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma 

Englanninkielinen alkuteos A Kiss from Mr Fitzgerald (2016)

Suomentanut Jenni Perälä

Gummerus 2024

399 s. 

1920-luku. Concordissa asuva Evelyn Lockhart joutuu tiukan paikan eteen. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja odotettavissa on kosinta, mutta Evie sydän vie kohti lääkärinopintoja. Tie lääkäriksi tulisi kuitenkin olemaan äärettömän vaikea, eikä perhe voi hyväksyä sellaista valintaa. Sitten sattuu kaksi erillistä tapahtumaa, joiden jälkeen Eviellä ei ole vaihtoehtoja: hänestä on tultava synnytyslääkäri. 

Avukseen hän saa rouva Whitmanin, naisen joka osoittautuu yllättävän avarakatseiseksi ja viisaaksi. Rouvan toinen poika Charles sai Evieltä pakit, mutta toinen poika Thomas saa sydämen läpättämään. Thomasin ja tämän äidin tuella Evie uskaltaa aloittaa elämän New Yorkissa. Opiskelu on kallista, ja sen rahoittaakseen Evie päätyy laulamaan ja tanssimaan revyyssä. Hän on siis kaikin tavoin sellainen nainen, jota seurapiirit eivät voi hyväksyä. Hän ei piittaa, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Paljon se vaatii, sillä koulu ja sairaala ovat molemmat miesten valtakuntia, eikä niissä naisella ole juurikaan oikeutta näkyä ja kuulua. 

Evien ja pöydällä makaavan tytön välillä ei ollut muuta kuin sattuma ja olosuhteet. Siksi Evien oli pysyttävä vaiti. Jos hän käskisi huutaen kaikkia tukkimaan turpansa, häntä pyydettäisiin poistumaan eikä hänestä tulisi lääkäriä. Hän ei pääsisi auttamaan ja puolustamaan tyttöjä, joiden kohtalolta oli itse pelastunut vain Herran armosta. 

Hän katseli keskittyneenä tohtori Kingsleytä ja painoi jokaisen toimenpiteen yksityiskohdat mieleensä. Siten hän oppi kaiken. Hän opetteli jokaisen vaiheen ulkoa. Myöhemmin hän kirjoitti vaiheet muistiin ja piirsi kaavioita. Kertasi piirroksia, kertasi muistiinpanojaan, kuvitteli suorittavansa toimenpiteet itse. Käytännön taidoistaan hänellä ei ollut aavistustakaan. 

Sen tähden Evie oli collegessa tai sairaalassa aamuseitsemästä iltakuuteen ja tanssi Ziegfeldillä iltakahdeksasta melkein keskiyöhön. Sen tähden hän ei mennyt iltaisin ulos eikä tehnyt muuta kuin tarkkaili, oppi ja opiskeli ja tienasi juuri ja juuri tarpeeksi voidakseen tarkkailla, oppia ja opiskella lisää. Kaikkien niiden naisten tähden, joiden kasvot täyttivät hänen unensa ja jotka olivat onnettomuudekseen päätyneet tilastoihin: äidiksi tuleminen oli naisten toiseksi yleisin kuolinsyy heti tuberkuloosin jälkeen. Unissaan Evie sai vihdoin luvan antaa jokaiselle äidille muutakin kuin vain sydämensä; hän antoi heille kättensä taidon. 

Noista ajoista on vain sata vuotta! Onneksi paljon on muuttunut sen jälkeen. Evie tosin on ajan mittapuulla poikkeuksellinen; hän saa sekä uran että perheen, vaikka molemmat vaativat isoja uhrauksia. Välillä on varsin karmaisevaa lukea, kuinka epäkunnioittavasti mieslääkärit kohtelevat synnyttäviä naisia, silloinkin kun nämä ovat naimisissa ja kenties äitejä jo ennestään. Järin suurta kiinnostusta heillä ei tunnu olevan myöskään syntyviä lapsia kohtaan. Muulla ei ole väliä, kunhan pääsee esittämään pätevää. 

On kiinnostavaa lukea tarinoita rohkeista naisista, heiltä jotka toimivat toisille tienraivaajina. Yhtään ei haittaa, että Evie on fiktiivinen hahmo eikä historian ensimmäinen lääkäriksi opiskeleva nainen. Hänen tarinansa on silti merkityksellinen ja koskettava. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta lukemisen arvoinen.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjassa hoidetaan ihmistä".

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 7: Bombay

Olemme taivaltaneet maantieteellisesti noin puolimatkaan lukuhaastetta, Intian Bombayhin. Kohde oli iloinen yllätys, sillä siihen löysin tuoreen kirjan, vieläpä sellaisen joka kiinnosti ilman lukuhaastettakin.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Englanninkielinen alkuteos The widows of Malabar Hill (2018)

Suomentanut Maija Heikinheimo

Gummerus 2019

460 s.

Perveen Mistryn matkassa sukellamme 1920-luvun Intiaan, tarkemmin sanottuna Bombayhin - vaikka vierailemme myös Kalkutassa. Intia on englantilaisten hallinnoima, mikä tuo lisää kieli- ja kulttuurieroja, mutta samalla mahdollistaa intialaisten opiskelemisen Englannissa. Naisen asema on miehelle alisteinen niin laeissa kuin arkielämässä. Perveen on kuitenkin poikkeuksellinen, samoin hänen perheensä. Hän on päässyt opiskelemaan lakia, ja kun asiat mutkistuvat Intiassa hän pääsee lähtemään Oxfordiin. Vanhemmat tukevat tytärtään, vaikka välillä pelkäävät tämän puolesta, Perveen kun on nokkela ja jääräpäinen.

Isä on palkannut Perveenin lakitoimistoonsa. Eräänä päivänä Perveen törmää mieltään kummastuttavaan asiaan: herra Faridin kolme leskeä haluavat lahjoittaa perintöosuutensa säätiölle. Paperit ja allekirjoitukset mietityttävät Perveeniä sen verran, että hän päättää ottaa asioista selvää. Eipä aikaakaan, kun hän törmää ruumiiseen ja huomaa olevansa sekä salapoliisi että leskien lakiavustaja. Ja ehdottoman tarpeellinen sanansaattajana ja välikätenä, sillä kulttuuriin kuuluu että vieraat miehet eivät saa haastatella naisia, eivät saa olla edes samassa huoneessa.

"Siinähän sinä olet!" Alice sanoi hymyillen säteilevästi. "Menin ensin väärälle talolle. Siellä oli hyvin ystävällisiä ihmisiä - kutsuivat minut teelle ja alkoivat puhua siitä, että he haluaisivat englantilaisen kotiopettajan. Se taisi olla ensimmäinen työtarjous, jonka olen saanut."

"Sinäkö se olet, Perveen?" Gwendolyn Hobson-Jones kurkisti ulos autosta suojaten kädellään silmiään auringolta.

"Hyvää iltapäivää, lady Hobson-Jones", Perveen vastasi samalla kun hänen mielialansa laski. Hän ei ollut ajatellut, että Alicen äiti tulisi mukaan.

Lady Hobson-Jones asteli päättäväisesti polkua pitkin sisälle taloon, missä hän päätään käännellen tarkasteli eteishallia, olohuonetta ja ruokasalia. "Tulin Alicen kanssa samalla kyydillä, jotta voisin olla varma siitä että hän pääsee turvallisesti perille. Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea Bombayssa on tällä viikolla tapahtunut. Tapahtuiko sinulle eilen illalla jotain ikävää?"

Alice vilkaisi Perveeniä merkitsevästi, mikä kai tarkoitti, että asiaa ei kannattanut selittää perin pohjin.

"Oli vähän epäselvyyttä siitä, missä olin. Niin kuin voi kuvitella, vanhempani huolestuvat, kun olen ulkona pimeän laskeutumisen jälkeen, vaikka olen kaksikymmentäkolmevuotias!" Perveen piti äänensävynsä kepeänä. "Tulkaa peremmälle tapaamaan äitiäni. Haluatteko syödä lounasta meidän kanssamme?"

En ole lukenut Sujata Masseyn aiempia kirjoja, joten en osaa verrata mitä eroa tai samaa on Perveen Mistryssä ja Rei Shimurassa. Tästä pidin, ja iloitsen siitä että kyseessä on sarjan avausosa. Lisää on siis tulossa :) 

Ehkä hurjin tunne tuli siitä, että tarina tapahtuu 1920-luvulla mutta on silti yhä edelleen kulttuureita ja yhteisöjä, joissa naisen asema on alisteinen ja kotiin sidottu. Että sadassa vuodessa mikään ei muutu. Samalla koin suurta iloa Perveenin hahmosta, siitä että hän pyrki ja pääsi ulos, ei toki kokonaan vapaaksi mutta kuitenkin. Hän pääsi opiskelemaan, pääsi Oxfordiin, saa työskennellä lakitoimistossa vaikka ei voikaan esiintyä oikeudessa, hän uskaltaa sanoa vastaan, uskaltaa puuttua epäkohtiin. 

Muutenkin tykkäsin henkilöhahmoista, heidät on kuvattu elävästi ja kaikista saa hyvän tarttumapinnan. Myös ympäristön kuvaus on visuaalista ja aistikasta; tästä saisi hyvän elokuvan. Kirjan alussa on isompi ja pienempi kartta tapahtumapaikoista; ehkä siksi oli helppo kuvitella itsensä mukaan.

Kalkutta-osuus tuntui sitä lukiessa vähän turhan pitkältä sivupolulta, mutta myöhemmin selvisi miksi se on niin laajasti mukana. Hetkellisesti tuntui siltä, että tässä oli yhdistetty kaksi erillistä kirjaa. Hiukan tiivistämisen varaa siis, mutta ei häiritsevästi. 

Yksi asia hiukan närästää, ja siitä saan Helmet-haasteen kohdan 19, "et pidä kirjan nimestä". Murha Bombayssa on ihan ok, mutta kun sitä vertaa alkuperäiseen "Malabar hillin lesket" niin onhan se laimea. Murha on yksittäinen, vaikkakin iso tapahtuma, kun taas lesket viittavaat laajemmalle, naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Ja jo sana lesket herättää kiinnostuksen, montako heitä on ja miten he liittyvät Perveenin tutkimaan murhaan. 

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
Otava 2018
303 s.

Karl Axel Björk seikkailee jo viidennessä kirjassa. Edellisen kirjan loisteliaasta oopperamaailmasta siirrytään täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Tällä kertaa tie vie hänet Berliiniin, kaksien kasvojen kaupunkiin. 1920-luvun Berliini on iloinen, riehakas, väsymätön. Samalla se on köyhä, synkkä ja vaarallinen. 

Helsingissä ministeri Ritavuori on murhattu. Björk ei saa osallistua tutkimuksiin, mikä tekee hänet vihaiseksi ja turhautuneeksi. Kun esimies on kuollut, Björk ei halua jatkaa työssään. Onneksi on Gustav-setä, joka tarjoaa hänelle töitä. Setä epäilee, että yrityksen Berliinin-konttorissa on tekeillä jotain hämärää. Rahavirta on pienempi kuin pitäisi, ja hän haluaa selvittää miksi. Björk on oikea mies tehtävään. Pian osoittautuu, että kavallus on yksinkertainen asia selvitettäväksi, ehkä liiankin. Olisin toivonut sen olevan vähän hankalampi tapaus. Nyt se tuntuu löyhältä, vähän kuin täytteeltä että saadaan syy Björkin Berliinin-matkaan. 

Kauaa ei Björk ehdi olla Berliinin maaperällä, kun hän lukee lehdestä ikäviä uutisia. On löytynyt silvottu ruumis, eikä se ole ainoa. Erinäisten sattumusten kautta Björk ystävystyy poliisimiehen kanssa ja pääsee mukaan tutkimuksiin. Tiergartenin teurastaja osoittautuu ovelaksi, varjoksi varjojen joukossa. Kilpajuoksu aikaa vastaan tuottaa ahdistusta ja mustelmia, mutta Björk ei ole mies joka antaa periksi. 

Onpa aikamoinen tapaus, hän ajatteli, kun käveli siltaa kohti. Ei Suomessa tuollaisia helvetistä karanneita ollut. Kotosalla iskettiin reilusti puukolla ja ammuttiin pistoolilla niin, että uhri kuoli melkein saman tien. Oli tosin ollut se myrkyttäjä, Käärme. Se oli saanut hänet tolaltaan. Siinä ihmisessä oli ollut paljon sairaalloista. Tämä teurastaja, hänkin oli selvästi mieleltään sairas, vielä sairaampi kuin Käärme, jolla oli sentään jonkinlainen ymmärrettävä motiivi kamaliin tekoihinsa. 

Mutta uskoisi, että hullu jäisi kiinni helpommin kuin tervejärkinen.

Jack the Ripper, Björk muistutti itseään. Siinä oli hullu murhaaja, jota ei koskaan ollut saatu kiinni.

Hän kääntyi Koch-kadulle. Piti siirtää tuumailut sedän yritykseen. Tilikirjat tuntuivat vain kovin epätodellisilta sen jälkeen, kun oli pohtinut ihmissielun mustimpia sopukoita.

Aiempiin osiin verrattuna tämä on synkempi ja raskaampi. Björk on puolivieraassa maassa, vieraiden ihmisten seurassa. Vaikka hän tutustuu naapureihinsa, olosuhteet eivät anna myöten kepeälle seurustelulle. Tapauksen tutkinta valvottaa Björkiä, eikä Berliini ole helppo paikka ihmiselle joka yrittää pysyä erossa morfiinista. Rakkaudelle on sijansa, mutta rakkauskin on epätoivon merkitsemää. 

Mielestäni Hämeen-Anttila on erittäin taitava ajan kuvaaja. Huomaa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Berliini ja sen ihmiset tuntuvat eläviltä, lukija tuntee kulkevansa Björkin varjona, olevansa osallisena, haluavansa metsästää murhaajaa. 

Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kirjoja, joissa rikosten kohteena ovat lapset. Monet ovat siihen kyllästyneet. Kun tässä paljastui uhrien olevan lapsia, ensireaktioni oli pettymys. Lapsia, taas! Myöhemmin ajattelin, että mitä ikinä kirjoissa tapahtuu, todellinen maailma on vielä kamalampi. Mitä ikinä kirjojen lapsille tapahtuu, todellisessa maailmassa on suuri määrä lapsia, jotka tälläkin hetkellä kokevat kammottavampia asioita kuin mitä haluan tietää. Rumat asiat eivät katoa sillä, että ne jätetään kirjoista pois.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Tiergartenin teurastajan kohtaan 17, "kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa". Sata vuotta myöhemmin tapahtuu edelleen sitä, että toisia lapsia pidetään vähempiarvoisina kuin toisia, että on lapsia joita kohdellaan kaltoin kotonaan, että on ihmisiä jotka kokevat että lapset ovat vapaata riistaa heille. Onneksi on Karl Axel Björk, hän on kuin kynttilän liekki pimeydessä, hän lämmittää ja valaisee pahaa maailmaa. 

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
Otava 2017
351 s.

Karl Axel Björkin tutkimukset ovat edenneet jo neljänteen kirjaan. Tällä kertaa hän osuu rikoksen tapahtumapaikalle ja tulee välittömästi osalliseksi suljetun huoneen mysteeristä. Rauhallinen oopperailta muuttuu tragediaksi, kun laulajatähti Emelie Edberg löytyy kuolleena. Katsomossa sattuu olemaan lääkäri, joka havaitsee hyvin pian että kyseessä on henkirikos. 

Björkillä ja poliisilla on kova työ selvittää tapahtumien kulku. Suljetun huoneen mysteeri kun on talon kokoinen - yleisöä ja siten potentiaalisia murhaajia on runsain mitoin. Eikä voida poissulkea sitä, että syyllinen on joku talon henkilökunnasta. Entäpä kun Edberg olikin saanut roolin vain viikkoa aikaisemmin, alkuperäinen tähti kun perui. Oliko murhaajan tähtäimessä Edberg vai rooliin toivottu Irma Tervani? 

Rossi otti hänen sanansa kuitenkin todesta. - Niinkö? Onko se vielä näyttämöllä?

- On, ja ooppera loppuu viiden minuutin päästä. Pelkään hetkeä, jolloin taputus alkaa ja esiintyjät hajaantuvat. Metelin ja epäjärjestyksen takia pistoolin laukaus tai muu väkivallanteko voi taas jäädä huomaamatta.

- Olette oikeassa, sanoi Rossi. - Meidän täytyy päästä näyttämön sivuun katsomaan, ettei mitään tapahdu. Seuratkaa minua, minulla on avain. Toisessa lämpiössä on kaksi konstaapelia, sitä kautta ei kukaan pääse pakoon. 

Seinän läpi kumisi sama juhlava sävelmä, joka oli alkusoitossa liikuttanut Björkin kyyneliin. Se ja jännitys saivat hänen sydämensä pamppailemaan, varsinkin kun Rossi ei saanut heti ovea auki vaan joutui sovittelemaan avainta lukkoon usean kerran. Sitten ovi aukesi, ja he syöksyivät konttorin läpi käytävään, joka johti pukuhuoneisiin ja näyttämön sivulle. 

Jälleen kerran Hämeen-Anttila on kirjoittanut kiinnostavaa ja leppoisaa hyvän mielen tekstiä. 1920-luvun Helsinki avautuu lukijan silmien eteen hyvin aidon oloisena. Neidit ovat neitejä, ja kahvilassa juodaan suklaajuomaa. Hiukan huvitti kun luin postaustani sarjan ykkösosasta Yön sydän on jäätä; olisin voinut kirjoittaa melkeinpä täsmälleen samoin nyt ja vain vaihtaa kirjan nimen :) Björkin hahmo on mainio, vaikka nyt hänen sydämensä onkin hiukan kevyempi kuin aiemmin. Naisiakin pyörii ympärillä miltei riesaksi asti. Hauska juttu, jotenkin olen mieltänyt Björkin keski-ikäiseksi mutta tässä sanotaankin jossain kohtaa että hän on noin kolmekymppinen, pahoittelut etten muista tarkkaa ikää mutta kuitenkin huomattavasti nuorempi kuin miksi hänet olin ajatellut. Virkamiehen ura haittaa etsivänhommia, mutta sosiaalinen elämä on aiempaa vilkkaampaa. Tosin hänellä on nyt muitakin syitä käydä oopperassa kuin viedä nainen ulos. 

Koston kukat on kaikinpuolin onnistunut keitos - vai pitäisikö sanoa suklaajuoma? :) Ajankuvaus on viehättävää, ja tapahtumat riittävän jännittäviä. Jos jotain täytyy moittia, niin sitä että turkiskaupan ryöstön selvitys jäi vähän nopeaksi ja irralliseksi tapahtumaksi. Ei siitä silti mitään haittaa ollut. Jonkun makuun saattaa olla liikaa asiaa oopperaelämästä ja musiikista, mutta minulle se toimi. Nykyinen oopperatalo on tuttu paikka, mutta olen käynyt myös entisessä paikassa nykyisen Aleksanterin teatterin talossa.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa, Sivumerkkejä ja Illuusioita. 

Helmet-lukuhaasteesta saadaan täytettyä kohta "kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt". 

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
317 s.

1920-luvun Viipuri ja alkoholin salakuljetus lieveilmiöineen ei äkkiseltään kuulosta kolmekymppisen naislukijan mukavuusalueelta. Otinkin pitkälle junamatkalle varuiksi mukaan myös toisen kirjan. Sinisen kuoleman kuva osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi dekkariksi. 

Oikeustieteen opiskelija Jussi Kähönen on ollut suojeluskunnassa ja toiminut vankileirin vartijana Suomenlinnassa. Hän on nähnyt siellä heikompien hyväksikäyttöä, petturuutta ja valehtelua, mikä on vienyt hänen uskoaan oikeuden voittoon. Opinnot eivät enää kiinnosta. Yliopistolla hän tapaa Salomon Eckertin ja ystävystyy tämän kanssa. Jätettyään opinnot kesken hän pyrkii poliisiksi ja pääseekin kurssille. Erinäisten sattumusten jälkeen parivaljakko päätyy Viipuriin, jossa edessä on taistelu alkoholin salakuljetusta vastaan. Miten saada roistot kuriin, kun kuvioissa on mukana vallanhimoa, rahaa, oman edun tavoittelua ja häikäilemättömyyttä? Miten päästä pikkutekijöiden ohi ja päästä käsiksi organisaattoreihin? Keneen voi luottaa, kuka ei ole viinan valtaama? Montako ruumista tarvitaan ennen kuin kaikki on ohi? 

Tullikamarin iskussa löytyi toistatuhatta litraa laitonta alkoholia. Iloitsimme löydöstämme, koska luulimme sen olevan jättisaalis. Vasta tulevat vuodet osoittivat, että oikeiden kultasuonten rinnalla tämä takavarikko oli vain pisara meressä.

Takavarikolla oli kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin lehdet kirjoittivat siitä laajasti. Maaherra Hackzell kutsui meidät eräänä aamupäivänä teelle ja kehui vuolaasti ripeitä otteitamme: "Järjestelmällinen poliisityö salakuljettajia vastaan on alkanut." Samalla isku kuitenkin sai salakuljettajat varovaisemmiksi - ja teki meidän työmme vaikeammaksi.

Jakelu jatkui pian ennallaan, mutta alkoholin tuonti siirtyi Viipurin keskustasta esikaupunkeihin, jossa sitä oli paljon hankalampaa valvoa ja selvittää. Lisäksi yhden erän tuhoaminen salakuljetusketjun välistä oli aina joltakin pois: syntyi moniulotteisia velkasuhteita, joiden merkitystä emme vielä tuolloin ymmärtäneet. Monet pienemmät pirtukuriirit velkaantuivat salakuljettajille takavarikkomme johdosta niin pahoin, ettei heillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa laitonta viinakauppaa. 

Nämä seikat valkenivat meille salakuljetuksesta pidätettyjen kuulusteluissa. Kuulusteltavat ja kiinnijääneet olivat alimpien portaiden edustajia: pelkkiä työrukkasia, joiden saama hyöty oli pieni suhteessa heidän ottamaansa riskiin. Todelliset hyötyjät olivat organisaatiossa paljon ylempänä, heistä emme olleet tavanneet vielä ensimmäistäkään. Kuulustelemamme kuriirit ja työnjohtajat kertoivat auliisti omista tekemisistään ja vierittelivät vastuuta toisille vertaisilleen, mutta yläpuolellaan olevista salakuljettajista he eivät puhuneet sanaakaan. Vaikenemisen syy valkeni meille vähitellen.

Porvali on kirjoittanut useita sotahistoriallisia teoksia, mikä näkyy hänen romaanissaan uskottavana ajankuvana. Sotaa salakuljetusta vastaan käydään todella sotana. Koska sormenjälkiä ei vielä hyväksytä oikeudessa todisteeksi, on tekijä(t) saatava nalkkiin muulla tavoin. Murhaajat ja murhaajiksi epäillyt saavat huomata, että poliisilla on kovat keinot saada heidät vastuuseen teoistaan.

Lukiessa ajattelin, että tarina on oikeastaan ajaton. Tässä kirjassa se on laiton alkoholikauppa, jossain nykyaikaan sijoittuvassa kenties huume- tai ihmiskauppaa. Kuvio on kuitenkin aina sama: vain pikkukaloja tarttuu verkkoon kun taas ravintoketjun huiput pitävät verkkoa hyppysissään. Sinisen kuoleman kuvassa yksityiskohdat tekevät tarinasta persoonallisen. On jopa hieman eksoottista, kun roistoja jahdataan hiihtämällä metsässä. Suojattu linja on kaukainen haave, koska puhelut kulkevat välittäjän kautta. Ja todella, siitä ei ole kovinkaan kauaa kun sormenjälki ei vielä kelvannut syyksi kuulusteluun, saati langettavaan tuomioon. Tai että rikospaikalta oli mahdollista ottaa ehkä vain yksi valokuva, tai pahimmassa tapauksessa tyytyä piirrokseen.

Koukuttavuus on hiukan alleviivattua. Aika monta kertaa tulee vihje tulevasta, tyyliin "[K]artta ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, mitä Ekku seuraavaksi järjesti" tai "[S]e oli viimeinen kerta, kun näimme Lindqvistin". Niitä oli sen verran paljon, että kiinnitin asiaan huomiota, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kieli on muuten sujuvaa, asiat kuvataan ilman turhia koukeroita mutta niin että tapahtumat ja henkilöt ovat hyvin eläväisiä. 

Kansiliepeessä kerrotaan, että kirja on Karelia Noir - sarjan avausosa. Hyvä niin, tästä jäi sellainen olo että mielelläni lukisin lisää etsiväkaksikon seikkailuja. Ne ovat jännittäviä mutta huumorilla höystettyjä. 

Pakko vielä kommentoida sarjan nimeä. Nyt alkaa olla niin paljon kaikkea Noir, että kohta lukijan on vaikea muistaa mitä kaikkea on. Uudet sarjat alkavat hukkua massaan. Tiedättehän, Greben & Leanderin Moskova Noir, Kerrin Berlin Noir, Lapiduksen Stockholm Noir, Baggen Hämeenlinna Noir, Kondorin Budapest Noir... Että kohta voisi olla aika palata siihen, että sarja tunnettiin päähenkilön / päähenkilöiden nimellä :)   

Sinisen kuoleman kuvaa on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus, Jonna, Kirjavuorenpeikko, Niina Huvila, Lukuneuvoja ja Nina.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014
349 s.

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt uuden aluevaltauksen. Intellektuellit rakkaustarinat ja perhedraamat ovat ainakin väliaikaisesti vaihtuneet historialliseen dekkariin. Valtaus on onnistunut; sarjan avausosa on erittäin hyvä.

Virkamies Karl Axel Björk toimii vapaa-ajallaan yksityisetsivänä auttaen lapsuudenystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania, selvittämään henkirikoksia. Hän ei ole virallisesti poliisin avustaja, vaan tekee asioita omin päin, osan niin että on sopinut siitä Ekmanin kanssa ja osan tältä salaa. Ekman on välillä helisemässä ja menettämässä hermojaan Björkin joutuessa hengenvaaraan useammankin kerran.

Björk katsoi ruumiin kasvoja. Pää ammotti auki toiselta sivulta, mutta August Siltalan ilme oli sama kuin löydettäessä, levollinen ja raukea. Björk ajatteli Siltalan kotia, kauniita verhoja, mattoja ja huonekaluja, pehmeää vuodetta, kylpyammetta, tuoksuvesiä. Kuivattua ruusua, kirjeitä. Ede, bibe, lude, post mortem nulla voluptas. Syö, juo, leiki, kuoleman jälkeen ei ole nautintoja. Epikuroksen kerrotaan lausuneen nuo sanat. Schopenhauerin mielestä niin puhuu turmelus. Mutta ihmisessä on korkeampi siemen, tahto, joka on ikuinen, joka ei kuole. Björk oli lukenut Schopenhaueria vähän aikaa sitten eikä ymmärtänyt, mitä filosoofi tarkoitti tahdolla, jos se ei ollut yhtä kuin elämänvietti. Hän ajatteli paitoja kaapissa, kuvitteli niiden kosketuksen ihollaan ja kapinoi ikuista tahtoa vastaan. Miten siitä sai tiedon, miten siitä saattoi olla varma? Kun taas elämä on tässä ja nyt, se tuntuu ja näkyy, se on kaunis, kaunis... He olivat samanlaiset, tämä mies ja hän. Hänen kävi kiihkeästi sääliksi Siltalaa, joka oli rakastanut ja nauttinut ja makasi tässä nyt näin ja lemusi tukahduttavasti, ja samalla hänessä syttyi entistä kitkerämpi, polttavampi vimma saada vastuuseen se, joka oli sammuttanut Siltalan elämän liekin.

Vaikka Björkillä on tuttavia, hän on pohjimmiltaan yksinäinen susi. Naisten kanssa hän menestyisi hyvin, mutta ei halua päästää ketään lähelleen. Tutkimuksissaan hän joutuu kosketuksiin useammankin naisen kanssa, mutta kaikki toiminta pohjautuu hänen päämääräänsä saada murhaaja tai murhaajat kiinni. Virkamies- ja etsiväurien ulkopuolella hänellä on vain vähän sosiaalista elämää, ja sekin vähä tuntuu hänestä usein ylivoimaiselta. Lisäksi häntä vaivaavat kadonnut isä sekä vanhat sukuriidat.

Kirjaa oli miellyttävä lukea. Hämeen-Anttila on saanut herätettyä henkiin historiallisen Helsingin ja siellä elävät ihmiset. Vaikka henkilögalleria on runsas, se on hallittavissa eli lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Päähenkilö Björk on melkoisen mainio tapaus, jonka edesottamuksia on sekä jännittävää että hauskaa seurata. Etenkin hänen huolellinen naamioitumisensa varjostus- ynnä muita tehtäviä varten on varsin hupaisaa luettavaa.  

Kautta linjan näkyy Hämeen-Anttilan vahva osaaminen kirjoittajana sekä asiantuntemus. Teksti on alusta loppuun harkittua, tasapainoista ja sujuvaa. Paikat, esineet ja ihmiset on kuvattu uskottavasti. Pidin etenkin siitä, että kieli on autenttista; on pick-nick, gummi, intuitsio, fuchsi, bufetti ja niin edelleen. Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsee, on Björkin - oppineen miehen - tapa käyttää ihmisistä pronominiä se. Voisi olettaa, että kaiken viimeisen päälle huolellisesti tekevä puhuisi ja ajattelisi ihmisiä hänenä ja heinä, ei sinä ja niinä.

Muuten kirja on erinomainen ja odotan kovasti jatkoa. Sitä on varmasti luvassa, sillä sen verran paljon asioita jää vielä auki odottamaan selitystä. Toivon silti, ettei Hämeen-Anttila keskity vain tähän vaan jatkaa myös aiempaa tuttua tyyliään.

Yön sydän on jäätä on luettu myös Ja kaikkea muuta - blogissa.