Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heino: Kelmit
S&S 2016
272 s.

Jyrki Heino jatkaa ansiokasta sarjaa luutnantti Carl Wennehielmistä. Olen lukenut sekä Kellarin että Kellon ja tykännyt molemmista. On varmaan arvattavaa, että nautin suuresti myös Kelmien lukemisesta. 

Aiemmissa osissa kaupunginviskaali Appengren on ollut ehkä hieman pienemmässä roolissa kuin tässä uusimmassa. Ehkä hän on ollut niin tiiviisti osa Wennehielmiä, nyt hän tutkii asioita omin päin ja tapahtumia kuvataan kohtalaisen paljon myös hänen näkökulmastaan. Hyvä niin. 

Wennehielm itse on aivan yhtä mainio tapaus kuin ennenkin. Olen aiemmin verrannut hänen seikkailujaan Poirot'n sattumuksiin, ja teen sen taas. Eikös vaan käykin niin, että kun Wennehielm on Naantalissa hermoja lepuuttamassa niin sinne samaan kaivohuoneeseen sattuu yksi jos toinenkin vilpillinen henkilö. Eikä aikaakaan niin yksi joukosta löytyy kuolleena. Wennehielm ei usko ensimmäiseen selitykseen vaan lähtee penkomaan tapausta.

Samoihin aikoihin Turussa löytyy kuollut kirjankuvittaja. Tapauksesta syytetään piikatyttöä, joka vannoo viattomuuttaan. Kaupunginviskaalin velvollisuus on syyttää jotakuta, eikä Appengren aio syyttää piikaa ellei hän pysty uskomaan tämän syyllisyyteen. Pian Appengrenin ja Wennehielmin tutkimukset risteävät, ja Wennehielm huomaa astuneensa vaikutusvaltaisten tahojen varpaille. Huoli perheen turvallisuudesta on suuri, mutta niin on myös tarve selvittää totuus. 

Elettiin Herran vuotta 1800. Valistuneimmat aavistivat maailman muuttuvan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka päivät yhä seurasivat toisiaan näennäisen samankaltaisina. Monet tervehtivät edistystä riemulla, mutta useimmat kavahtivat tulevaisuuden arvaamattomuutta. Uuden sataluvun käynnistyessä luutnantti Wennehielm lähestyi viittäkymmentä ikävuotta. Vatsa oli pulskistunut sopivan miehekkääksi ja muutenkin hän oli mielestään hyvässä ruumiin kunnossa, lukuun ottamatta nuoruuden päivinä sodassa ruhjoutunutta jalkaa. Sen kanssa luutnantti oli vähitellen oppinut elämään, ja kepin avulla kulku sujui sutjakkaasti.

(...)

Turun vähäisimmät kadut olivat hyvin kapeita. Jos vastakkaisten talojen ikkunat sattuivat samalle kohdalle, näki vaivatta kamarista toiseen. Rehellisiä ihmisiä arjen jakaminen naapurin kanssa ei tietenkään häirinnyt - aioastaan niitä, joilla oli salattavaa. Entinen kaupungininsinööri Ek oli ottanut tehtäväkseen vähentää salaisuuksien määrää. Taukoamatta hän tarkkaili lähimmäisiään suoraan ikkunasta tai epäsuorasti katupeilien kautta. Pieninkään rike tai synti ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Palkollisten erheet Ek saattoi välittömästi näiden isäntien tietoon. Porvarien ja säätyläisten hairahduksista kelpo kasööri riensi uutisoimaan maistraatin virkamiehille. Appengren oli aina kiertänyt kaukaa tämän kansalaisista rehellisimmän, mutta nyt heidän oli kohdattava.

Pidän kirjan kielestä. Sanavalinnat osuvat kohdalleen, ne eivät tunnu kieli poskessa hiotuilta eivätkä keinotekoisilta vaan täysin luonnollisilta. Huumoria on ollut jo aiemmissa osissa, tässä ehkä vielä enemmän. Välillä melkein nauratti ääneen, vaikka tuntui että sehän olisi täysin sopimatonta kun tässä ollaan lukijana mukana tapaamassa milloin ketäkin arvohenkilöä tai "arvohenkilöä".

Ajankuvaus on tarkkaa ja sitä on kiinnostavaa lukea. Enpä ole tiennyt kaivohuoneista tai prunninjuomisesta yhtään mitään! Turku ei ole itselleni tuttu paikka, olen käynyt siellä vain muutaman kerran, mutta kaupunkikuvaus on kiehtovaa luettavaa. 

Hauskaa, että kirjassa on paljon paikallaanoloa ja kohteliasta seurustelua, ei pelkkää toimintaa. Wennehielmin yksityiselämäkin tuntuu olevan esillä aiempaa enemmän. Kaisa-mamsellin mielipiteiden miettiminen, kodin laajennus, pelko hoitaa pientä lasta ynnä muut seikat tuovat Wennehielmin hahmoon ihan uusia puolia. 

Saapa nähdä, saavatko Wennehielmin seikkailut vielä jatkoa. Toivottavasti. 

Kelmit on luettu myös Kirjasähkökäyrässä ja Kirjarepussa.

  

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
317 s.

1920-luvun Viipuri ja alkoholin salakuljetus lieveilmiöineen ei äkkiseltään kuulosta kolmekymppisen naislukijan mukavuusalueelta. Otinkin pitkälle junamatkalle varuiksi mukaan myös toisen kirjan. Sinisen kuoleman kuva osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi dekkariksi. 

Oikeustieteen opiskelija Jussi Kähönen on ollut suojeluskunnassa ja toiminut vankileirin vartijana Suomenlinnassa. Hän on nähnyt siellä heikompien hyväksikäyttöä, petturuutta ja valehtelua, mikä on vienyt hänen uskoaan oikeuden voittoon. Opinnot eivät enää kiinnosta. Yliopistolla hän tapaa Salomon Eckertin ja ystävystyy tämän kanssa. Jätettyään opinnot kesken hän pyrkii poliisiksi ja pääseekin kurssille. Erinäisten sattumusten jälkeen parivaljakko päätyy Viipuriin, jossa edessä on taistelu alkoholin salakuljetusta vastaan. Miten saada roistot kuriin, kun kuvioissa on mukana vallanhimoa, rahaa, oman edun tavoittelua ja häikäilemättömyyttä? Miten päästä pikkutekijöiden ohi ja päästä käsiksi organisaattoreihin? Keneen voi luottaa, kuka ei ole viinan valtaama? Montako ruumista tarvitaan ennen kuin kaikki on ohi? 

Tullikamarin iskussa löytyi toistatuhatta litraa laitonta alkoholia. Iloitsimme löydöstämme, koska luulimme sen olevan jättisaalis. Vasta tulevat vuodet osoittivat, että oikeiden kultasuonten rinnalla tämä takavarikko oli vain pisara meressä.

Takavarikolla oli kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin lehdet kirjoittivat siitä laajasti. Maaherra Hackzell kutsui meidät eräänä aamupäivänä teelle ja kehui vuolaasti ripeitä otteitamme: "Järjestelmällinen poliisityö salakuljettajia vastaan on alkanut." Samalla isku kuitenkin sai salakuljettajat varovaisemmiksi - ja teki meidän työmme vaikeammaksi.

Jakelu jatkui pian ennallaan, mutta alkoholin tuonti siirtyi Viipurin keskustasta esikaupunkeihin, jossa sitä oli paljon hankalampaa valvoa ja selvittää. Lisäksi yhden erän tuhoaminen salakuljetusketjun välistä oli aina joltakin pois: syntyi moniulotteisia velkasuhteita, joiden merkitystä emme vielä tuolloin ymmärtäneet. Monet pienemmät pirtukuriirit velkaantuivat salakuljettajille takavarikkomme johdosta niin pahoin, ettei heillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa laitonta viinakauppaa. 

Nämä seikat valkenivat meille salakuljetuksesta pidätettyjen kuulusteluissa. Kuulusteltavat ja kiinnijääneet olivat alimpien portaiden edustajia: pelkkiä työrukkasia, joiden saama hyöty oli pieni suhteessa heidän ottamaansa riskiin. Todelliset hyötyjät olivat organisaatiossa paljon ylempänä, heistä emme olleet tavanneet vielä ensimmäistäkään. Kuulustelemamme kuriirit ja työnjohtajat kertoivat auliisti omista tekemisistään ja vierittelivät vastuuta toisille vertaisilleen, mutta yläpuolellaan olevista salakuljettajista he eivät puhuneet sanaakaan. Vaikenemisen syy valkeni meille vähitellen.

Porvali on kirjoittanut useita sotahistoriallisia teoksia, mikä näkyy hänen romaanissaan uskottavana ajankuvana. Sotaa salakuljetusta vastaan käydään todella sotana. Koska sormenjälkiä ei vielä hyväksytä oikeudessa todisteeksi, on tekijä(t) saatava nalkkiin muulla tavoin. Murhaajat ja murhaajiksi epäillyt saavat huomata, että poliisilla on kovat keinot saada heidät vastuuseen teoistaan.

Lukiessa ajattelin, että tarina on oikeastaan ajaton. Tässä kirjassa se on laiton alkoholikauppa, jossain nykyaikaan sijoittuvassa kenties huume- tai ihmiskauppaa. Kuvio on kuitenkin aina sama: vain pikkukaloja tarttuu verkkoon kun taas ravintoketjun huiput pitävät verkkoa hyppysissään. Sinisen kuoleman kuvassa yksityiskohdat tekevät tarinasta persoonallisen. On jopa hieman eksoottista, kun roistoja jahdataan hiihtämällä metsässä. Suojattu linja on kaukainen haave, koska puhelut kulkevat välittäjän kautta. Ja todella, siitä ei ole kovinkaan kauaa kun sormenjälki ei vielä kelvannut syyksi kuulusteluun, saati langettavaan tuomioon. Tai että rikospaikalta oli mahdollista ottaa ehkä vain yksi valokuva, tai pahimmassa tapauksessa tyytyä piirrokseen.

Koukuttavuus on hiukan alleviivattua. Aika monta kertaa tulee vihje tulevasta, tyyliin "[K]artta ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, mitä Ekku seuraavaksi järjesti" tai "[S]e oli viimeinen kerta, kun näimme Lindqvistin". Niitä oli sen verran paljon, että kiinnitin asiaan huomiota, mutta ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Kieli on muuten sujuvaa, asiat kuvataan ilman turhia koukeroita mutta niin että tapahtumat ja henkilöt ovat hyvin eläväisiä. 

Kansiliepeessä kerrotaan, että kirja on Karelia Noir - sarjan avausosa. Hyvä niin, tästä jäi sellainen olo että mielelläni lukisin lisää etsiväkaksikon seikkailuja. Ne ovat jännittäviä mutta huumorilla höystettyjä. 

Pakko vielä kommentoida sarjan nimeä. Nyt alkaa olla niin paljon kaikkea Noir, että kohta lukijan on vaikea muistaa mitä kaikkea on. Uudet sarjat alkavat hukkua massaan. Tiedättehän, Greben & Leanderin Moskova Noir, Kerrin Berlin Noir, Lapiduksen Stockholm Noir, Baggen Hämeenlinna Noir, Kondorin Budapest Noir... Että kohta voisi olla aika palata siihen, että sarja tunnettiin päähenkilön / päähenkilöiden nimellä :)   

Sinisen kuoleman kuvaa on luettu monissa blogeissa, siitä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus, Jonna, Kirjavuorenpeikko, Niina Huvila, Lukuneuvoja ja Nina.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Ihastuin aikoinaan Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari, ja pidin vähintään yhtä paljon sarjan toisesta osasta. Kello vie meidät jälleen 1700-luvulle luutnantti Carl Wennehielmin matkaan.

Wennehielm lupaa auttaa kenraali Swanstrålea selvittämään, mitä tämän sodassa kadonneelle pojalle on tapahtunut. Hän luulee selviävänsä kyselykierroksella Turussa, mutta joutuukin matkustamaan Hämeenlinnan kautta Pietariin. Kohteliaana miehenä hän ei tohdi kieltäytyä, etenkin kun Pietarin matka on itsensä kuninkaan järjestämä.

Heti alusta asti Wennehielm haistaa jonkin olevan pahasti vinossa. Hän kulkee alussa kaupunginviskaalin kanssa esittämässä kysymyksiä, ja virkamiehen mukana ollessa heidät yleensä suostutaan tapaamaan. Vaikka kysymykset ovat pinnallisia, saadut vastaukset ovat sekä vastentahtoisia että ristiriitaisia. Wennehielm tajuaa, että nuoren Swanstrålen katoaminen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Alun pienoinen vastarinta vaihtuu uteliaisuuteen ja päättäväisyyteen; hän ei luovuta ennen kuin asiat on selvitetty.

Tyhjät kärryt palasivat maantielle jatkaakseen matkaa poispäin kaupungista. Hetkeä myöhemmin Wennehielmiä kyyditettiin takaisin kohti Turkua. Vaunut kääntyivät päätieltä oikealle ja pysähtyivät Kupittaan kaivohuoneen seinustalle. Wennehielm näki rakennuksen sivuoven avautuvan kuin itsestään. Hän ymmärsi sen merkiksi nousta nopeasti vaunuista ja astua sisään. Luutnantti sulki oven perässään. Pienen huoneen ikkunat oli peitetty, eikä hämärässä näkynyt ketään. Wennehielm istuutui oven viereen sijoitetulle tuolille ja silmäili ympärilleen. Huoneen seiniä kiersivät hyllyt, jotka oli täytetty valkoisilla posliinipurkeilla. Niiden kylkiin oli maalattu sinisellä latinankielisiä sanoja. Apteekkihuone, Wennehielm päätteli. Korkea sermi esti näkemästä huoneen toista päätä. Wennehielm aavisti, että hän ei ollut yksin.

Viattomalta vaikuttava tapaus muuttuu monimutkaiseksi ja vaaralliseksi. Missä Wennehielm kulkeekin, kuolema kulkee perässä tavoitellen sekä häntä että lähes kaikkia juttuun sekaantuneita.

Kello on täydellinen historiallinen dekkari. Vaikka murhat ovat aina kauhistuttavia, on "mukava" vaihteeksi lukea puukotuksen, myrkytyksen ynnä muiden nopeiden ja tehokkaiden toimien uhreista kidutusten, silpomisten ja muiden vastaavien sijaan. Samoin on "hauska" lukea, kuinka rikoksia selvitetään kasvokkain kyselemällä, tunnustuksia houkuttelemalla, huomaamattomia kotietsintöjä tekemällä, hitaasti mutta vääjäämättömästi.

Ison plussan annan Heinolle siitä, että hän ei puuduta lukijaa kuvaamalla pitkiä luentoja. Vapaaherra von Clinck puhuu alkemiasta, aiheesta josta on kirjoitettu fiktiivisiä teoksia vaikka kuinka monta. Heino kirjoittaa luennosta, mutta tiivistää sen suhteellisen lyhyeen, mikä ainakin itselleni toimii. En ole niin kiinnostunut oppineista herroista, että jaksaisin lukea sivutolkulla heidän tieteellisistä - tai epätieteellisistä - jorinoistaan.

Pidin Wennehielmin hahmosta jo ykkösosan jälkeen. Hän on kerrassaan mainio. Oikeasti hän viihtyisi parhaiten kotonaan lämpimän kakluunin vieressä, kenties tilkan viskiä naukkaillen ja päivälliskutsuja pitäen, murskaantunutta jalkaansa säästellen. Kuitenkin hän on niin utelias, että ajautuu selvittämään mysteereitä ja vetää siihen mukaansa myös kaupunginviskaali Appengrenin, joka olisi noin tuhat kertaa mieluummin kotona nuorikkonsa luona kuin Wennehielmin päähänpistoja toteuttamassa.

Wennehielm on paitsi äärimmäisen kohtelias myös nokkela ja huumorintajuinen. Hänen huumorinsa on pikemminkin pisteliästä kuin suoraa, ja etenkin sanailu taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin kanssa on nautittavaa luettavaa. Mamselli Mannelin on myös aivan loistava hahmo, joka yllättää Wennehielmin kerran jos toisenkin osallistuessaan omin nokkineen tapauksen selvittämiseen.

Tällä kertaa Wennehielm ei yrittänyt puolustautua mamsellin syytöksiltä, koska arvasi, miten vaientaisi tämän.

"En ole kutsunut kuningasta tänne, mutta hänen ylhäisyytensä on henkilökohtaisesti pyytänyt minua saapumaan luokseen huomenna iltapäivällä. Mamselli loihtinee esiin vanhan juhlapukuni", Wennehielm pamautti nauttien taloudenhoitajansa tyrmistyneestä ilmeestä. Jos kenraalin vierailusta ei muuta hyvää koituisi, niin Kaisa-mamselli jääminen sanattomaksi oli jo palkkio sinänsä. 

Pidin siitä, että kirja koukutti alusta saakka. Jo alkuvaiheessa lukijalle paljastetaan, että Wennehielmille on kerrottu vain osatotuus. Myös muutamassa muussa kohdassa lukija tietää hetkellisesti enemmän kuin Wennehielm. On siis luettava eteenpäin saadakseen tietää, saako Wennehielm selville lukijalle kerrotut asiat.

Toivon totisesti, että Heino kirjoittaa Wennehielmille lisää seikkailuja. Tähän asti kirjat ovat olleet kiinnostavia, koukuttavia, riittävän jännittäviä ja sujuvasti eteneviä. Heino kuvaa kiehtovasti 1700-luvun elämää erilaisissa ympäristöissä, ja mielelläni lukisin paljon lisää.   

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014
349 s.

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt uuden aluevaltauksen. Intellektuellit rakkaustarinat ja perhedraamat ovat ainakin väliaikaisesti vaihtuneet historialliseen dekkariin. Valtaus on onnistunut; sarjan avausosa on erittäin hyvä.

Virkamies Karl Axel Björk toimii vapaa-ajallaan yksityisetsivänä auttaen lapsuudenystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania, selvittämään henkirikoksia. Hän ei ole virallisesti poliisin avustaja, vaan tekee asioita omin päin, osan niin että on sopinut siitä Ekmanin kanssa ja osan tältä salaa. Ekman on välillä helisemässä ja menettämässä hermojaan Björkin joutuessa hengenvaaraan useammankin kerran.

Björk katsoi ruumiin kasvoja. Pää ammotti auki toiselta sivulta, mutta August Siltalan ilme oli sama kuin löydettäessä, levollinen ja raukea. Björk ajatteli Siltalan kotia, kauniita verhoja, mattoja ja huonekaluja, pehmeää vuodetta, kylpyammetta, tuoksuvesiä. Kuivattua ruusua, kirjeitä. Ede, bibe, lude, post mortem nulla voluptas. Syö, juo, leiki, kuoleman jälkeen ei ole nautintoja. Epikuroksen kerrotaan lausuneen nuo sanat. Schopenhauerin mielestä niin puhuu turmelus. Mutta ihmisessä on korkeampi siemen, tahto, joka on ikuinen, joka ei kuole. Björk oli lukenut Schopenhaueria vähän aikaa sitten eikä ymmärtänyt, mitä filosoofi tarkoitti tahdolla, jos se ei ollut yhtä kuin elämänvietti. Hän ajatteli paitoja kaapissa, kuvitteli niiden kosketuksen ihollaan ja kapinoi ikuista tahtoa vastaan. Miten siitä sai tiedon, miten siitä saattoi olla varma? Kun taas elämä on tässä ja nyt, se tuntuu ja näkyy, se on kaunis, kaunis... He olivat samanlaiset, tämä mies ja hän. Hänen kävi kiihkeästi sääliksi Siltalaa, joka oli rakastanut ja nauttinut ja makasi tässä nyt näin ja lemusi tukahduttavasti, ja samalla hänessä syttyi entistä kitkerämpi, polttavampi vimma saada vastuuseen se, joka oli sammuttanut Siltalan elämän liekin.

Vaikka Björkillä on tuttavia, hän on pohjimmiltaan yksinäinen susi. Naisten kanssa hän menestyisi hyvin, mutta ei halua päästää ketään lähelleen. Tutkimuksissaan hän joutuu kosketuksiin useammankin naisen kanssa, mutta kaikki toiminta pohjautuu hänen päämääräänsä saada murhaaja tai murhaajat kiinni. Virkamies- ja etsiväurien ulkopuolella hänellä on vain vähän sosiaalista elämää, ja sekin vähä tuntuu hänestä usein ylivoimaiselta. Lisäksi häntä vaivaavat kadonnut isä sekä vanhat sukuriidat.

Kirjaa oli miellyttävä lukea. Hämeen-Anttila on saanut herätettyä henkiin historiallisen Helsingin ja siellä elävät ihmiset. Vaikka henkilögalleria on runsas, se on hallittavissa eli lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Päähenkilö Björk on melkoisen mainio tapaus, jonka edesottamuksia on sekä jännittävää että hauskaa seurata. Etenkin hänen huolellinen naamioitumisensa varjostus- ynnä muita tehtäviä varten on varsin hupaisaa luettavaa.  

Kautta linjan näkyy Hämeen-Anttilan vahva osaaminen kirjoittajana sekä asiantuntemus. Teksti on alusta loppuun harkittua, tasapainoista ja sujuvaa. Paikat, esineet ja ihmiset on kuvattu uskottavasti. Pidin etenkin siitä, että kieli on autenttista; on pick-nick, gummi, intuitsio, fuchsi, bufetti ja niin edelleen. Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsee, on Björkin - oppineen miehen - tapa käyttää ihmisistä pronominiä se. Voisi olettaa, että kaiken viimeisen päälle huolellisesti tekevä puhuisi ja ajattelisi ihmisiä hänenä ja heinä, ei sinä ja niinä.

Muuten kirja on erinomainen ja odotan kovasti jatkoa. Sitä on varmasti luvassa, sillä sen verran paljon asioita jää vielä auki odottamaan selitystä. Toivon silti, ettei Hämeen-Anttila keskity vain tähän vaan jatkaa myös aiempaa tuttua tyyliään.

Yön sydän on jäätä on luettu myös Ja kaikkea muuta - blogissa.