Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

 

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Ruotsinkielinen alkuteos Folk som sår i snö (2022)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2024

361 s. 

Máriddjá on 85-vuotias saadessaan syöpädiagnoosin. Hän hyväksyy tilanteen mutta ei kerro siitä kenellekään. Ei, koska aviomies Biera on dementoitunut ja pariskunnan tulevaisuus näyttää kaikkea muuta kuin valoisalta. He ovat aina pärjänneet, ja jos se Máriddjásta on kiinni niin pärjäävät jatkossakin. 

Saamelaisissa perheissä jälkipolvet tapaavat huolehtia vanhuksista, mutta Máriddjálla ja Bieralla ei ole omia lapsia. Kerran heidän luonaan asui poika, suloinen Heaika-Joná, mutta tämä vietiin heiltä pois. Máriddjá pohtii pojan kohtaloa, uutena keskustelukumppaninaan älypuhelimesta löytynyt "keskuksenhoitaja" Sire. 

Toisaalla Kaj ja hänen suomalainen puolisonsa Mimmi ovat muuttaneet pohjoiseen töihin. Kajn äiti on juuri haudattu, ja hän on veljensä kanssa tyhjentänyt tämän talon. Kaj on turhautunut, sillä hänen lapsuusaikansa on pimeän peitossa eikä talosta löytynyt vastauksia. Miksi äiti ei koskaan halunnut puhua siitä, ja miksi Kajsta ei ole valokuvia pikkupoikana? Entä miksi Kaj ymmärtää tietämättään saamea, ja miksi Mimmin kertoma tarina háldista on etäisesti tuttu?

"Voin hakea monenlaisia tietoja, ja jos sallit sijaintitietojen käyttämisen, voin auttaa sinua löytämään paikan", tiedotti ääni puhelinkojeesta. 

"No sehän on mukava se", Máriddjá sanoi kummissaan ja rahtusen malttamattomasti. "Mutta kun minä haluan vain soittaa, enkä lähteä mitään paikkoja ettimään. Kotona minä vain istun, herra siunakkoon!"

"Selvä, soitetaan virsi 'Siunaa, Herra, kotini'", vastasi ääni palvelualttiisti, ja puhelimesta alkoi tulvia mieskuoron paatoksellista laulua urkusäestyksellä. 

"Mitä helev...? En minä mittää uskonnollisia veisuja halua kuulla! Minähän halusin soittaa puhelun!"

Kuoro artikuloi kirkollisella hartaudella laulunsa säveliä, ja yltyvän harmistuksen vallassa Máriddjá ymmärsi, että puhelunvälittäjä pilaili hänen kustannuksellaan. 

(...)

Aurinko oli voimissaan, ja sen valo välkähteli mustissa silmissä sarvikruunujen alla. Jäällä napsui ja rapisi, kun porot kepeästi ohittivat heidän saarensa. 

"Minne ne ovat menossa?" Kaj kuiskasi, ettei rikkoisi kokemuksen sakraalista taikaa. 

"Tunturiin", vastasi Johánás matalalla äänellä. 

"Miksi ne sinne täytyy viedä?"

Johánás hymyili. "Ei niitä mihinkään viiä, porot ite ne sinne pyrkii. Ovat antaneet merkin, että tahtovat tunturiin vasomaan."

"Ja moottorikelkat ja koirat siis johdattavat lauman sinne?"

"Ehei", vastasi Johánás juhlava kaiku äänessään. "Ihimiset ne mennee porojen perässä - porot näyttää tietä. Ihimisiä tarvitaan vain suojelemaan niitä petoelläimiltä. Ja matkan vaaroilta."

Arvoin pitkän aikaa, onko tämä ihan hyvä vai tosi hyvä. En oikein osaa sanoa vieläkään. Ehkä pitää sulatella vähän aikaa. Máriddján ja Bieran osuudet ovat tosi kiehtovia, ja edellä mainitun touhut kännykän kanssa ovat vallan hupaisia. Pikku hiljaa kuitenkin Máriddjálla alkaa mennä pahasti yli, enkä ihan tavoittanut hänen ajatuksiaan siitä miksi hän halusi palokunnan, poliisin ja lopulta vielä armeijan paikalle auttamaan pojan etsimisessä.

Sitten taas Kajn ja Mimmin osuudet tuntuivat alussa tylsältä, ja kieli kuivakalta verrattuna Máriddjásta ja Bierasta kertoviin lukuihin. Vähitellen aloin saada otetta Kajsta ja viihtyä myös hänen seurassaan. Silti turhan pitkään tuntui siltä, että luen kahta eri kirjaa, kahta erityylistä tarinaa. Lukijan on helppo arvata mihin polut johtavat, mutta ne olisivat voineet lähestyä toisiaan jo aikaisemmin. 

Kovasti tykkäsin siitä, että jokaisella luvulla on otsikko, joskus lyhyt kuten "Askelet" ja toisinaan pitkä kuten "Biera hukkaa puukkonsa ja Máriddjá järkensä". Nimet ovat informatiivisia ja monet niistä herättävät kiinnostuksen; mitähän on tulossa tällä kertaa. 

Lopussa tunnelma tiivistyy nopeasti ja suorastaan räjähtää. Viimeiset kymmenet sivut ovat kertakaikkisen huikeat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi". 

Lumeenkylväjät on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. 

Anki Edvinsson: Lumienkeli

 

Anki Edvinsson: Lumienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos Snöängeln (2021)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2022

367 s.

Suhtauduin skeptisesti Anki Edvinssonin Lumienkeliin, koska huumeet eivät aiheena yleensä kiinnosta minua juuri lainkaan, ja koska aihetta on usein käsitelty dekkareissa pitkälti samaan tapaan kirjasta toiseen. Olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten Edvinsson pureutuu huumeteemaan. 

Tarina on monella tapaa surullinen. Alussa teinipoika tekee itsemurhan, sitten löytyy murhattu nainen, kohta katoaa teinityttö, löytyy murhattu mies... Nuorilla on surua ja huolta koulukavereistaan, mutta samalla elämä ja ulkonäköpaineet asettavat vaatimuksia. Pitää olla laiha, pitää pukeutua tietyllä tapaa, pitää osallistua juhliin ja kiskoa viinaa sekä pillereitä. Poliisikaksikko Charlotte von Klint ja Per Berg joutuvat sukeltamaan syvälle Uumajan nuorten elämään saadakseen selville, mistä ja keneltä huumeet tulevat. Samalla he haluavat estää useampien tragedioiden tapahtumisen. Taustalla väijyy vielä Kartellin pomo Tony Israelsson, jolla on kana kynittävänä Charlotten kanssa. 

"Tästä eteenpäin saat selvitä omin avuin", sanoi mies ja paukautti auton oven kiinni Charlotten selän takana.

Charlotte nyökkäsi, päästi irti miehen kädestä. 

"Kiitos, kuka sitten oletkin", hän sanoi ja otti ensimmäisen askelen kohti sairaalan ovea. Hän ei tuntenut maata jalkapohjiensa alla. 

"Me tapaamme pian uudelleen", mies sanoi, kiersi auton toiselle puolelle ja kävi kuljettajan paikalle istumaan. Kun auto lähti, Charlotte yritti katsoa sen rekisterinumeron. Hän räpytteli silmiään nähdäkseen paremmin, mutta auto katosi näkyvistä liian nopeasti. 

Kai täällä on valvontakamerat, hän ajatteli. Sairaalan ovet liukuivat auki, ja hän pääsi sisälle lämpimään. 

Hän käveli hitaasti peremmälle päivystysvastaanoton aulaan, ja vain muutaman askelen jälkeen sairaanhoitaja ryntäsi hänen luokseen. Hoitaja tuki häntä käsivarrellaan, ja hänen ilmeestään päätellen Charlotte taisi näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuolemaa. 

"Ystävä rakas, mitä sinulle on tapahtunut?"

Charlotte tarkensi katseen paljaisiin jalkoihinsa, lakattuihin varpaankynsiin. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle. 

Tykkään siitä, kuinka Edvinsson tuo esiin yhteiskunnalliset ongelmat kaikessa karuudessaan. Etenkin nuorilla on jatkuvia ulkonäköpaineita, tarve kuulua joukkoon, syömishäiriöitä, itsensä vahingoittamista, mielenterveysongelmia joihin ei saa apua... Lisäksi niin kovin monet vanhemmat ovat vakuuttuneita siitä, että ei ainakaan meidän kullannuppu sekoita päätään viinalla ja pillereillä. Nuoret saavat mennä juhliin, joista vanhemmilla ei ole mitään aavistusta että missä ne pidetään, keitä siellä on ja mitä siellä oikein tapahtuu. Tarinassa jotkut vanhemmat saavat aika rajun pudotuksen maan pinnalle, kun he tajuavat että juuri heidän kullannuppunsa on sitä porukkaa, joka päivä toisensa jälkeen laittaa päänsä sekaisin. 

Pidän tarinan yllätyksellisyydestä. Tapahtumissa ja ihmisissä riittää käänteitä. Moni asia ja henkilö ei olekaan sitä, miltä aluksi tai aika pitkäänkin näyttää. Yllätyksiä ei ole kuitenkaan liikaa, kertaakaan ei tule olo että nyt on jo liioittelua. Tarina on mielenkiintoinen ja maanläheinen. Etenkin nuorten näkökulmaa lukiessa tulee olo, että tätä aivan varmasti tapahtuu monelle, myös Suomessa. Pidän myös siitä, että tarinaa seurataan monen eri henkilön kertomana. 

Päähenkilöillä on tietysti ongelmansa, mutta siinä missä Charlotten vaivana on rikollispomo kohtaa Per ihan tavallisia arkielämän ongelmia, juuri sellaisia mitä voi tulla kenen tahansa taviksen eteen. Ehkä siksi kirja koukuttaa tehokkaasti. Tässä on asioita joita voisi tapahtua sinulle tai minulle. 

Lumienkeli aloittaa sarjan, eiköhän siihen pian ole tulossa seuraava osa. Eikös suurimmalla osalla dekkaristeista ole tapana kirjoittaa sarjaa osa per vuosi tahdilla. 

Kirja on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22, kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä. Nuoret lähettelevät Snapchat-viestejä, lisäksi Linnin äiti Camilla postaa Instagramiin useita kertoja päivässä. Muita sopivia haastekohtia olisivat esimerkiksi numerot 2, "kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa", 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa" ja 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" (jos riittää, että osa päähenkilöistä on alaikäisiä). 

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet sekä Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

382 s.

Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen

Wivi & Hanna

Atena 2021

298 s. 

Wivi Lönn on monelle tuttu nimi, Hanna Parviainen ei ehkä niinkään. Tänä vuonna he ovat mukana ainakin kahdessa kirjassa, Pirkko Soinisen fiktiivisessä teoksessa ja Kristiina Markkasen sekä Leena Virtasen kaksoiselämäkerrassa. 

Pirkko Soininen käy Wiwin elämää läpi lapsuudesta vanhuuteen. Tekstin sisällä vuosiluku-otsikot kertovat, mitä aikaa eletään. Yksi vuosiluku saattaa esiintyä kerran, toinen pari kolme kertaa. Kaikkea ei kerrota, vaan ajankohdasta on poimittu joku tai joitain olennaisia tapahtumia, onnistumisia, suruja, erityisen merkityksellisiä hetkiä. Fragmentaarisuudesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Wivistä ja aikakaudesta piirtyy eheä kuva. 

Soinisen kirjassa Hanna tulee mukaan vähän ennen puoltaväliä. Kaksi alansa rautaista ammattilaista kohtaa, ja pystyy jakamaan kokemuksia sekä siitä, millaista on olla osaava nainen miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Jos saa tilaisuuden näyttää osaamisensa, tulee siitä huolimatta vähätellyksi. Naisen sana on vähemmän painava. Siksi on joskus oltava miestyöntekijöitä kohtaan ankara, näytettävä että tässä kohtaa nainen määrää eikä siedä pilkkaa. 

Molemmilla on myös erityinen äitisuhde. Hanna on äitinsä ivaama, äiti on samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, että naisesta ei ole teollisuusjohtajaksi. Naisen ei pitäisi ajaa polkupyörällä, olla liian tiiviissä ystävyyssuhteessa toisen naisen kanssa, ei pitäisi näkyä niin kuin Hanna näkyy. Wivin äiti puolestaan on tukenut tytärtään tämän arkkitehtihaaveissa, sekä rahallisesti että rohkaisten, minkä vuoksi Wivi kokee velvollisuudekseen pitää äidin tyytyväisenä. Äiti ei pidä Hannasta, mikä tuo ristiriitaa Wivin ja äidin väliin. Sekä Wivi että Hanna pystyvät kuitenkin olemaan uhmakkaita, ja myös raha antaa mahdollisuuden karata äitien silmistä pois. 

Mutta tänään ulkoleikit eivät onnistu: on marraskuun puoliväli ja Näsijärvi myrskyää. Niin lähellä on heidän talonsa järven rantaa, että pärskeet lentävät ikkunoihin asti. Wivi uhmaa kurjaa ilmaa seistessään aivan liian lähellä rantaa liukkaalla kalliolla. Mutta hänen on mallattava paikka, mietittävä tarkoin, mihin mökkinsä sijoittaa. Hän on nimittäin alkanut piirtää leikkimökkiä. Miksei hän keksinyt tätä jo viime kesänä, jolloin oli välillä ihan kurjia ja pitkäveteisiä päiviä, eikä hän tiennyt mitä leikkiä, kun Ville ja Emil juoksivat omiin puuhiinsa eivätkä välittäneet hänestä tuon taivaallista. 

(...)

Tämän rakennuksen ei tarvitsisi huutaa, vaan se voisi kuiskata. Sen sisällä asuisi hiljaisuus, joka voisi tehdä ihmeitä. 

Tykkäsin kirjasta paljon. Asun Tampereella keskustassa, ja tässä on ihan vieressä sekä Talouskoulu että Aleksanterin koulu, eikä paloasemallekaan ole pitkästi. Liikun siis oikeastaan päivittäin Wivin suunnittelemien ja yhä käytössä olevien rakennusten luona. Havahduin kuitenkin, että en ole tiennyt Wivistä henkilönä mitään. Sama tunne oli aikoinaan Sara Hildén -elämäkerran kanssa, olen käynyt taidemuseossa ja kuljen usein Hildén-kaupan ohi, mutta henkilöstä nimen takana en tiennyt mitään. 

Tutut paikat tekivät siis kirjan läheiseksi, mutta pidin hurjan paljon myös tarinasta. Soininen osaa kuvata tunteita, asioita ja paikkoja hyvin elävästi, tuntui että olin Wivin vierellä koko ajan. 

Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että onko mikään muuttunut vuosisadassa? Yhä edelleen näyttää siltä, että 40-vuotias mies on asiantuntija ja 40-vuotias nainen on liian nuori ymmärtääkseen asioista mitään. Tai meillä kirjastossa, kun johtajamme jäi opintovapaalle, moni asiakas oletti ja suoraan kysyi, onko miespuolinen kirjastonhoitajamme nyt johtaja. Aika moni jäi hiljaiseksi kun sanoin että ei, minä olen. 

Valosta rakentuvat huoneet on luettu myös esimerkiksi blogeissa Luetut kirjat ja Leena Lumi. 

Tampereen keskuspaloasema

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen kirjoittavat Wivin ja Hannan elämästä vuorotahtiin, kunnes ennen puoltaväliä tiet risteävät. Loppupuolella Wivi ja Hanna esiintyvät enimmäkseen yhdessä, joskin joissakin luvuissa myös erikseen. 

Koska kyseessä on tietokirja, mukana on esimerkiksi pätkiä kirjeistä, sukulaisten ja tuttavien muistoja, valokuvia sekä otteita televisioon ja radioon tehdyistä haastatteluista. Wivi ja Hanna ovat äänessä itsekin, mutta kuvaa täydentää muu aineisto. Päähenkilöiden lisäksi nähdään tehtaan arkea ja myös yhteiskuntaa laajemmin. On sairauksia ja niiden hoitoa, homoseksuaalisuuden historiaa, talousasiaa... 

Ehkä Hannan lahjoitus NNKY:n talon rakennuskuluihin oli myös sijoitus rakkaan Wivin tulevaisuuteen. Hanna halusi varmistaa, ettei Wivi jäisi tyhjän päälle, ja huoleen oli syytäkin. Maailmantalous oli ajautumassa kriisiin, ja se tuntui myös Suomessa pulavuosina 1929-33.

Talon valmistumista juhlittiin isoin menoin ja vieraiden joukossa oli muun muassa tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, joka pari vuotta aiemmin oli myöntänyt Hannalle kauppaneuvoksen arvon. Wivi ei osallistunut juhlallisuuksiin vaan sulkeutui huoneistoonsa. Hän ei koskaan kertonut siihen syytä.

Oliko muutto kerrostaloon hänelle sittenkin pettymys? Se tuntuisi ymmärrettävältä, kun katsoo hänen omaa asumishistoriaansa. Hän ei ollut ylipäätään koskaan asunut kerrostalossa, kuten ei ollut Hannakaan. Wivi oli lapsesta saakka tottunut siihen, että kodin ympärillä oli puutarhaa ja luontoa, ja Kulosaari oli vastannut hänen omia ihanteitaan. NNKY:n talo sitä paitsi sijaitsi siinä vaiheessa aika ikävällä paikalla sivussa keskustasta. Toisaalta Hannalla ja Wivillä oli edelleen Sulkulansa sekä kaksi kesähuvilaa Keski-Suomessa, jossa he saattoivat viettää aikaa. 

Pidin myös tästä kirjasta. En tiedä, olisiko lukukokemus ollut kovinkin erilainen, jos en olisi lukenut alle Valosta rakentuvia huoneita. Nyt tuntui että Wivin mutta etenkin Hannan kuva täydentyi. Soinisen teoksessa Hannan työstä ei juuri kerrota, muuta kuin sen kautta että hänellä on paljon rahaa jota hän tuhlaa. Nyt vaneritehtaan historia ja kohtalo ovat esillä, ja kertovat sekä Hannan hyvistä että huonoista puolista tehtailijana. 

On erityisen kiinnostavaa lukea yhä elossa olevien sukulaisten muistoista ja Wivin kotien nykyisten asukkaiden ajatuksista. Samalla voi harmitella sitä, kuinka paljon hänen suunnittelemistaan rakennuksista on tuhoutunut. Onneksi jotain edes on jäljellä. 

Tampereen paloasemasta tuli mieleen, että tänä syksynä luin lehdestä, että nyt paloautoille suunnitellut oviaukot ovat käyneet pieniksi. Mikä oli ratkaisu? Se, että laitettiin uusiin paloautoihin lisää rahaa jotta niihin saatiin kääntyvät peilit, näin ollen oviaukkoihin ei tarvinnut koskea. 

Wivi & Hanna on luettu myös esimerkiksi blogeissa Pikkaraisen kirjakammi ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteeseen saan täytettyä kohdat 47 ja 48 eli "kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta".