Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Matkakirjeitä

Kansi: Satu Kontinen

Atena 2020

230 s.

Arvostelukappale

Kuljetan tuota sanaa matkatavaroissani, kengänpohjissani, kahvoihin ja turvavöihin tarttuvissa käsissäni. Missä ja miten voi olla perillä?

(Hannimari Heinon kirjeestä Kristiina Wallinille.)

Arvelin etukäteen, että kahden runoilijan matka-aiheinen kirjeenvaihto olisi juuri minun kirjani, ja niin se olikin. Kymmenen kirjettä vievät lukijan matkalle moniin erilaisiin maisemiin; joskus kirjailijat tekevät matkoja konkreettisesti, toisinaan kotisohvalta. Kulkupeleinä ovat paitsi lentokone myös juna, polkupyörä ja jalat, maisemien vaihdellessa turistikohteista erämaahan. 

Kumpikin on kirjoittanut toiselle viisi kirjettä, lisäksi lopussa on lisäkirjeet. Matkoja tehdään niin työhön liittyen, huvin vuoksi kuin omille juurille. Kohdataan ihmisiä, tapoja, historiaa, tulevaisuutta. Pohditaan ilmastonmuutosta, puutarhaa, luovan työn tekemistä. Välillä kirjeet on päivätty samaan ajankohtaan, mutta onneksi toinen ei ole ehtinyt postittaa omaansa ennen kuin toisen kirje saapuu, joten on mahdollisuus vastata toisen ajatuksiin ja kysymyksiin. 

Julkiset rakennukset ja nähtävyydet merkitään karttoihin numeroiduilla pallukoilla, ja heti uuteen paikkaan saavuttuamme nuo pallukat alkavat ohjata silmää ja askeleita. Nähtävyyksien tarina on moneen kertaan kerrottu eikä siihen liity samanlaista löytämisen iloa kuin talonrapulle jääneeseen kirjaan tai avoimesta ikkunasta kantaviin ääniin. Siksi kuljen matkoillani myös missä lie lähiöissä tai tavarasatamien liepeillä, päädyn joutomaille tai pysähdyn korttelikahvilaan. 

Meitä molempia, sinua ja minua, vetää puoleensa katve.

Mitä me oikeastaan haemme sieltä, katveesta? Tai pitäisikö kysyä, mitä me löydämme itsestämme, kun menemme katveeseen. Mitä pyyhkiytyy pois ja mitä pääsee esiin? Mitä katve edes tarkoittaa? Seikkailua kaupungin ydinkeskustan ulkopuolisessa suuressa tuntemattomassa? 

Korttelikahvila ei ole katve sille, jonka jokapäiväiselle reitille se osuu. Betonilähiö ei ole katve, vaan koti. 

(Kristiina Wallinin kirjeestä Hannimari Heinolle.)

Minulla heräsi lukiessa monenlaisia ajatuksia. Yllä oleva sitaatti ohjasi pohtimaan omia reissuja. Niin, tottahan se on, esimerkiksi Ateenassa tai Roomassa ei tarvitse mennä kuin korttelin päähän turistinähtävyydestä, niin kadut ovat tyhjiä ja ravintolat edullisempia. Pieniltä sivukaduilta löytyy persoonallisia taloja, parvekkeita, pihoja, paljon sellaista josta saa ihan yhtä hienoja elämyksiä ja kuvia kuin niistä pakollisista nähtävyyksistä. Toisaalta, olen viihtynyt myös Islannissa ja Norjassa telttailemassa, ihan vaan tuijottamassa vuoria ja merta, niissä on nähtävyyttä kerrakseen. Onnen voi tavoittaa niin monella tapaa, monessa paikassa, monessa hetkessä. 

Tunnelma on rauhallinen, kirjeissä tekee mieli viipyä. Kirjeiden kieli on molemmilla kaunista, nautittavaa. Tätä ei pidä eikä voi lukea kiireessä, vaan hitaasti, sanoihin keskittyen. Itse "jouduin" pysähtelemään myös tutkiakseni mobiilikirjastosta, onko kirjeissä mainittuja kirjoja saatavilla Pirkanmaalta. Lopussa on kirjalista, mutta enpä malttanut odottaa sinne asti :) Erityisesti kiinnostuin Karin Johannissonin Melankolian huoneet -kirjasta, Orhan Pamukin Viattomuuden museosta sekä Göran Tunströmin tuotannosta.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 25, "kirjassa ollaan saarella" (Wallin on Hailuodossa), 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu", 39, "kirjassa lennetään" ja 44, "kirjassa on kirjeenvaihtoa".

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta! Tätä oli ihana lukea, ja varmasti palaan tähän myöhemmin uudelleen.

Lastenkirjalauantai: Laura Ertimo: Lumotun maan kartasto

Laura Ertimo: Lumotun maan kartasto

Kuvittanut Satu Kontinen

S & S 2020

53 s.

Lastenkirjalauantaissa on tälläkin viikolla tietokirja, joskin varsin epätyypillinen sellainen. Laura Ertimo on valinnut kymmenen näkökulmaa maapalloon; valtaosa on luontoon liittyvää mutta onpa mukana myös "pikkuväen" eli keijujen ja peikkojen näkökulma. Jokainen asia saa 2 - 4 tekstisivua, jota seuraa Satu Kontisen piirtämä kartta-aukeama. Joissain kartoissa on vähän tekstiä, joissain hiukan enemmän, mutta jokaisessa on paljon katsottavaa ja tutkittavaa. 

Ertimo kirjoittaa lumoavasti ja vangitsevasti. Monia asioita tiesin ennestään, mutta niissäkin mukana oli jotain sellaista, joka pakotti minut pysähtymään ja miettimään. Monia lauseita ja kappaleita luin useamman kerran, ihan vain kuvitellakseni miltä kerrottu näyttää.

Mutta kun merenpohja syöksyy mannerjalustalta pimeyteen, kun auringonvalo ei tuota enää varjoakaan syvyyksissä häivähtäville olennoille, sulkeutuvat meren portit niin alkuperäisasukkailta kuin kartoittajiltakin. Lukemattomat tarinat kertovat pohjattomista syvyyksistä. Silti kaikilla valtamerillä on pohja -  se vain tunnetaan huonommin kuin Mars-planeetan pinta. 

Merenpohja ei ole tasainen: Veden alla on vuoristoja, laaksoja, repeämiä ja tulivuoria mutta myös hyvin tasaisia tasankoja. Vesimassa, jonka läpi auringonvalo ei pääse ja joka puristaa keuhkot ruttuun, toimii läpitunkemattomana suojana valtamerten pohjalla levittäytyvälle toiselle maailmalle. Valtaosa merenpohjasta peittyy kuuden kilometrin syvyisen vesimassan alle. 

Tämä ei missään nimessä ole helppo kirja, siis sellainen jossa on hassuja kuvia ja niiden ympärillä lause pari. Ei, tämä vaatii lukijalta ja kuulijalta keskittymistä, mutta nimenomaan keskittymistä kauniiseen kieleen ja kauniisiin kuviin, pysähtymistä sen äärelle, mitä juuri luki tai kuuli. Monin paikoin teksti on enemmänkin tarinaa kuin faktan kertomista, mikä kyllä sopii tähän kirjaan oikein hyvin. 

Vanhimmat puut ovat eläneet tuhansia vuosia, monikymmenkertaisesti iäkkäimpiin ihmisiin nähden. Ne muistaisivat tarinoita, jotka ovat muuttuneet ihmisille saduiksi tai unohtuneet kokonaan. Ehkä ne kertoisivat asioita, joista ihmiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. 

Kirjan alaotsikko Tarinoita muuttuvalta planeetalta kertoo, mistä on kyse. Maapallo ei aina ole ollut samanlainen, eikä se tule pysymään sellaisena kuin sen tunnemme nyt. Siitä on hyvä muistuttaa hetkessä eläviä lapsia. Mielestäni tämä kirja sopii monen ikäisille lapsille, ei ihan pienimmille mutta ehkä 5-vuotiaista ylöspäin. 

 

Hideo Yokoyama: 64

Hideo Yokoyama: 64
Japaninkielinen alkuteos Rokyon 64 (2012)
Suomentanut Markus Mäkinen
Kansi Satu Kontinen
Bazar 2019
764 s.

Jaaha. Mitäpä tästä järkäleestä sanoisin? On aika hämmentynyt fiilis. Ensimmäiset 80 sivua luin vähän kakistellen, miettien että tapahtuuko tässä mitään ja jaksanko lukea. Sitten kirja jäi sivuun. Uusin lainaa monta kertaa, kunnes nyt totesin että alkaa olla aika palauttaa se kirjastoon. Jospa lukisin vähän lisää? Ja hittolainen, sitten pitikin lukea hiki hatussa loppuun asti. En tiedä olisiko niin tapahtunut, jos olisin jatkanut lukemista kuukausia sitten, vai itikö lukusiemen tauon aikana. 

Tarina on hitaahkosti etenevä. Päähenkilö Mikami on heitetty pihalle rikosjaostosta ja hän on päätynyt viestintätoimiston päälliköksi. Toimessaan hän törmää Amamiyan perheeseen, samaan johon liittyvää rikosta hän on ollut tutkimassa 14 vuotta aiemmin. Lapsen sieppaus, tapaus 64 ei ole jättänyt ketään rauhaan, ja nyt se nousee taas pintaan. Mikami päättää selvittää, miksi poliisi epäonnistui tuolloin sieppaajan henkilöllisyyden selvittämisessä. Työ ei ole helppo, sillä vaikenemisen kulttuuri on vahva. Samaan aikaan toisella rintamalla käydään valtataistelua toimittajien kanssa siitä, tiedotetaanko asioista anonyymisti vai henkilöiden nimillä. 

Q:n poliisiaseman päällikön virka-asunto. Hän oli painanut mieleensä poliisilinjan puhelinnumeron. Tätä työtä ei voinut hoitaa myös puhelimessa, vaan sen pystyi hoitamaan vain ja ainoastaan puhelimessa, hän mietti. Yllätyshyökkäys korviin. Hän virittäisi Urushibaralle ansan ja ravistelisi tästä tiedot ulos. Urushibara oli jo tottunut istumaan poliisiaseman päällikön paikalla, mutta alkujaan hän oli raskaan sarjan rikostutkija ja hänen vaistonsa olivat veitsenterävät. Jos Mikami lähestyisi häntä kasvokkain, kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella Urushibara osaisi päätellä, kuinka vähän Mikami todella tiesi. Mutta puhelimessa... 

Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta samalla tuskastuneena. Ihmisiä on hurja määrä, lisäksi on jaoksia ja toimistoja ja prefektuureja. Ehkä henkilöluettelo olisi ollut paikallaan. Onneksi tarinan ytimessä on riittävän pieni määrä ihmisiä, jotta heidän nimensä pysyvät mielessä. Hämmentävää on myös se, että ihmisistä puhutaan sukunimellä. Samalla sivulla voi olla kaksi Amamiyaa, jotka tekevät ihan eri asioita. Täytyy hoksata että ahaa, jälkimmäinen nimi onkin etunimi. Kummastelin myös aikaa; Mikami sanoo pariin otteeseen olevansa 46-vuotias, mutta melkein samalla hengenvedolla kertoo olleensa rikostutkija 28 vuotta. Eli hän on aloittanut rikostutkijana viimeistään 18-vuotiaana, huomioiden että hänet on siirretty nykyhetkeä vuotta aiemmin viestintätoimistoon. 

Päällimmäinen tunne on kummastus: mikä ihme tässä kiinnosti niin että luin vauhdilla loppuun? Kun eihän tässä varsinaisesti tapahdu mitään! Muutama action-vaihe on, mutta muuten on monenlaista pohdintaa ja kinastelua, usein myös samojen asioiden vatvomista eri henkilöiden kanssa. Unohtamatta jaosten ynnä muiden keskinäistä kiistelyä. En osaa selittää asiaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria". Japani on minulle melkeinpä täysin vieras. Jonkinlainen käsitys on kunnian ja häpeän kulttuurista, mutta siinä kaikki. Ehkä se koukuttava tekijä olikin nimenomaan vieraus? 

64:n ovat lukeneet myös Elegia (englanniksi) ja Kirjaluotsi.