Lai Wen: Tiananmenin varjot

 

Lai Wen: Tiananmenin varjot

Englanninkielinen alkuteos Tiananmen Square (2024)

Suomentanut Maikki Soro

Docendo 2025

551 s. 

Peking, 1970- ja 1980-luvut. Lai perheineen asuu työväenluokan alueella kerrostalossa. Ovet rappukäytävään ovat usein auki, joten naapureista kuullaan ja tiedetään suunnilleen kaikki. Ollaan ystävällisissä väleissä mutta vähän kuitenkin kilpaillaan. Lain perheeseen kuuluvat hiljainen, traumatisoitunut isä, äiti jolle ei kelpaa mikään, ärsyttävä pikkuveli sekä räväkkä mutta myöhemmin nopeasti dementoituva isoäiti.

Lai on ujo ja hiukan yksinäinen. Lähistöllä on saman ikäisiä lapsia, mutta hän ei pääse ulos leikkimään niin usein kuin haluaa. Alakoulun päätyttyä kaveriporukan tiet eroavat, vain Lain ja Genin matka jatkuu yhdessä yläkoulussa. Sen lopulla he pääsevät erityiseen lahjakkaiden kouluun, missä heitä valmennetaan kohti yliopisto-opintoja. Elämänkulku voisi olla selkeä, mutta se vaatii sitä ettei ole kriittinen hallitsijaa eikä yhteiskuntaa kohtaan. Opiskelijoiden yltyvä tyytymättömyys johtaa väistämättä kohti Tiananmenin aukiota ja väkivaltaista yhteenottoa.

"No, opettajat eivät ole kertoneet teille kaikkea. Mutta minusta olet jo tarpeeksi vanha tietämään. Sen vallankumouksen aikana katosi paljon ihmisiä."

"Katosi?"

"Niin. Heidät siepattiin. Usein yöaikaan. He olivat työläisiä. Ja opettajia. Ja insinöörejä. Älymystöä. Osa heistä pantiin vankilaan. Ja osa..."

Hänen  äänensä vaimeni. 

"Mutta miksi?" minä kysyin käheästi. 

Isä levitti toisen pienen kätensä. Ele oli sekä katkera että avuton. 

"En... en tiedä. Luulen, että ne, jotka ovat korkeissa asemissa hallituksessa, alkavat joskus haluta valtaa vallan itsensä vuoksi. He haluavat pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Ja siksi he yrittävät hallita toisia. Ohjailla heidän elämäänsä. Joskus jopa heidän ajatuksiaan."

Rypistin otsaani. Minusta tuntui, että isä yritti selittää jotakin hirvittävän tärkeää. En vain oikein ymmärtänyt, mitä. 

"Entä nämä ihmiset? Ja tämä muuri?"

"Tähän muuriin on kiinnitetty kirjeitä. Kertomuksia siitä, mitä ihmisille tapahtui kulttuurivallankumouksen aikana. Osa kirjeistä on kirjoitettu jo vankileireillä - vangit lähettivät salaa viestejä perheilleen, joista heidät oli erotettu. Toisissa taas kerrotaan miehistä ja naisista, jotka eivät enää palanneet kotiin. Niissä kerrotaan, keitä he olivat eläessään. Millaisista asioista he pitivät. Ja heistä on myös kirjoitettu runoja. Ettei heitä... unohdettaisi."

Isä oli hiljainen mies, mutta nyt hän puhui vaisummin kuin koskaan ennen. Hän laittoi kätensä olalleni ja vei minut lähemmäksi muuria.

"Mene katsomaan."

Osuipa käsiini taas hyvä kirja! Täyteläinen tarina, jossa on paljon alakuloa mutta myös toiveikkuuden säikeitä. Lain matka ujosta lapsesta vähän rohkeammaksi opiskelijaksi on kiinnostava ja koskettava. Välillä on karua lukea, kuinka kulisseja pidetään pystyssä vaikka kaikki tietävät, mitä niiden takana on, tai kuinka lapset kuuntelevat opettajien kritiikitöntä ja ylistävää paasausta. Yliopistossa opiskelijat tuntevat tunnelman kiristyvän mutta eivät halua perääntyä, eivät edes silloin kun luvassa on yhteenotto hallituksen joukkojen kanssa. 

Tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän on kirjoittanut niistä eläväisesti, lukija tuntee olevansa mukana tapahtumissa. Pitkin matkaa paljastetaan, että Laille käy hyvin, mutta silti on hitusen pelottavaa edetä kohti Tiananmenin aukiota ja väistämätöntä. 

Kaikista surullisinta on se, mitä Lain perheessä tapahtuu ja ei tapahdu. Kiintymyksen osoitukset ovat vähissä kaikkien kesken, ja usein tuntuu että toiselle on kovin vaikeaa sanoa jotain hyvää. Isä ei kelpaa äidille, tytär ei kelpaa äidille, äiti ei kelpaa isoäidille, isosisko ei osaa kohdata teiniksi varttuvaa pikkuveljeä, isällä ei ole juuri mitään kontaktia lapsiinsa... Jotenkin he kaikki ajelehtivat toisistaan irrallisina, aina välillä kolhaisten toisiaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa valvotaan yöllä". 

Tiananmenin varjot on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. 

Yu Hua: Elämänkaari

Yu Hua: Elämänkaari
Kiinankielinen alkuperäisteos Huó zhe (1993)
Suomentanut Rauno  Sainio
Aula & Co 2016
250 s.

Kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta: nimettömäksi jäävä mies lähtee Kiinan maaseudulle keräämään kansanlauluja. Hän kohtaa monia ihmisiä ja kuuntelee näiden tarinoita. Eräänä päivänä hän tapaa peltotöitä tekevän vanhuksen. Miehet istuvat iltapäivän puun alla, ja Fugui kertoo elämäntarinansa. 

Eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tarina, vaan tapahtumarikas tarina täynnä murhetta ja huolta. Aluksi Fugui on ollut ylimielinen nuorukainen, joka on luottanut perheensä vaurauteen. Mutta eipä aikaakaan kun hän on juonut ja pelannut perheen omaisuuden. Niin Fugui joutuu kohtaamaan häpeän ja köyhyyden. Hänpä ei lannistu, vaan alistuu tilanteeseen ja alkaa tehdä maatöitä. Kun vaimo ja lapset auttavat, hän luottaa heidän selviävän. Mutta elämä asettaa Fuguin polulle runsaasti esteitä ja umpikujia. Sota vie hänet armeijaan, eroon perheestä vailla mahdollisuutta kertoa mihin kaupungissa käyminen on hänet vienyt. Sodan lisäksi Fugui perheineen kohtaa sairautta, kuolemaa, nälkää... Kaikesta huolimatta, elämänkaarensa päässä, Fugui on onnellinen.

Kotimatkalla aloin tuntea niskassani kylmiä väreitä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ajatus minua puistatti. Jos sekä minä että isäni emme olisi olleet tavallista pahempia tuhlaajapoikia, olisin tuona päivänä teloitettavana kenties ollut minä itse. Hieraisin ensin kasvojani ja sitten käsivarsiani varmistaakseni, että ne olivat yhä tallella. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta olin kuitenkin elossa. Olin selvinnyt hengissä taistelukentältä, ja kotiin päästyäni Long Eristä oli kaiken lisäksi tullut sijaiskärsijäni. Sukuhautamme oli todellakin sijoitettu hyvälle paikalle. Totesin itselleni:

"Tästä lähtien sinun täytyy elää kunnolla."

Kotiin palatessani Jianzhen korjasi parhaillaan kenkieni pohjia. Kasvojeni näkeminen sai hänet säikähtämään - hän luuli että olin tullut sairaaksi. Kerroin hänelle mietteistäni, ja ne saivat hänenkin kasvonsa kalpeiksi pelosta. Hän kuiskasi korvaani:
"Kylläpä liippasi läheltä."

Tämä on hurja, ja hurjan surullinen kertomus. Fugui, hänen vanhempansa, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, kaikki kärsivät. Elämä on niukkaa; vaatii kovaa työtä että saa sen verran ruokaa että pysyy hengissä. Lääkäriin on pitkä matka, eikä rahattomana ole muuta mahdollisuutta kuin kävellä hakemaan apua. Ihmisillä ei ole muuta kuin toisensa. Mutta toiseen on vaikea turvautua silloin, kun taistellaan samasta riisinokareesta. 

On käsittämätöntä, kuinka tyyni Fugui on lopuksi. Ehkä hän on alistunut kohtaloonsa, tyytynyt siihen mitä on saanut. Hänellä on vain yksi härkä, vain pala maata, mutta hän elää. Kyllä hän on vuosien varrella raivonnut, ollut turhautunut, kyseenalaistanut miksi juuri hänelle tapahtuu niin paljon kauheuksia. Paljon on kuitenkin asioita, joille ei voi mitään, ei hän eikä kukaan muu. Fugui kokee olevansa onnekas, koska hänellä on ollut perhe, joka on kaikesta huolimatta pitänyt yhtä myös kaikkein vaikeimpina aikoina.

Hieno kirja, mutta kirja josta en olisi halunnut pitää. Tämä vaan on niin kauhean surullinen, niin täynnä kurjuutta. Jotain sellaista siinä kuitenkin on, että se iskee suoraan sydämeen. 

Elämänkaari on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta 24, "surullinen tarina".

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Atena 2016
205 s.

Toimittaja Mari Manninen asuu Pekingissä ja on kirjoittanut Kiina-aiheisia artikkeleita eri lehtiin. Yhteiskunnallisista aiheista tunnetuin lienee yhden lapsen politiikka, joka on herättänyt kummastusta ja kauhistusta etenkin länsimaissa. Manninen on paneutunut aiheeseen tarkemmin ja tarkastelee sitä monesta eri näkökulmasta. Äänen saavat monet ihan tavalliset kiinalaiset, ja yksilapsisuus saa ihan uusia ulottuvuuksia. 

Itselleni aiheesta tulee mieleen tyttösikiöiden abortoinnit, tyttöjen huono kohtelu sekä tyttölasten ulkomaiset adoptiot. Ja viimeaikainen huoli siitä, mistä kiinalaismiehille riittää vaimoja koska tyttöjen syntyvyys on niin paljon pienempi. Eli siis ikävät puolet. Nämä nousevat esille myös niin haastatteluissa kuin Mannisen omissa mietteissä.

Mannisen haastateltavat kertovat kuitenkin asiasta myös hyviä puolia. Päällimmäiseksi tunteeksi jää yllättyneisyys että siitä on löytynyt tuonkin verran hyvää sanottavaa. Tuntuu että negatiivisista puolista huolimatta kiinalaisten itsensä mielestä 35 vuotta kestänyt yhden lapsen politiikka oli useimmiten tarpeellinen tai ainakin siedettävä juttu: Lapselle riittää rakkautta niin vanhempien kuin isovanhempien osalta, lisäksi perheen varat riittävät sen yhden lapsen kouluttamiseen. Opiskelu- ja työpaikka on melko lailla turvattu. Syntyvyyden säännöstelyn ansiosta ruoka riittää. 

Monet kiinalaisten kehumat asiat herättävät länsimaisessa lukijassa ihmetystä, samoin ihan arkisetkin asiat. Kulttuuriero tuntuu usein valtavan suurelta. Toisinaan jopa hieman ahdistaa kun ajattelee kiinalaislasten nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Minusta Song on kuitenkin onneton. Hän ei hymyile koko lauantaipäivänä kertaakaan. Vasta iltakuuden jälkeen jalkapallokentällä Song virnistää leveästi, kun joukkuekaverit kiusoittelevat junioria. Muut joukkueen pelaajat ovat kolmekymppisiä, sillä Songin vanhempien mielestä lapsen on kehittävämpää pelata itseään vanhempien seurassa.

Song ei tiedä olevansa onneton, sillä hänen luokkakavereillaan on yhtä rankkaa. Heiltä kaikilta on kielletty leikit, lapsuuden ja nuoruuden ilot. He eivät paremmasta tiedä. Yleensä kiinalaislapset tajuavat vasta aikuisena, miten ankeaa heillä oli lapsena. Yliopistossa heillä on lopultakin vähän vapaa-aikaa. He käyvät keskenään kävelyllä, pelaavat pelejä ja juttelevat teelasin äärellä. Nuoret asuvat yliopiston asuntolassa vanhemmista erillään ja alkavat tajuta, että he eivät saaneet lapsuudessaan päättää mistään itse. 

Kirjan ansio on ehdottomasti siinä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Miten pojalle ostetaan vaimo ulkomailta, valitako abortti vai työpaikka, entä sitten kun aikuinen lapsi kuolee... Manninen on saanut mukaan myös viranomaisedustuksen eli henkilön, jonka tehtävänä on ollut valvoa että politiikkaa noudatetaan. Yhden lapsen kansa on tärkeä kuvaus asiasta, joka on vaikuttanut yli miljardin ihmisen elämään. Se on erittäin kiinnostava tuodessaan esiin seikkoja, jotka yleensä jäävät pois aiheesta puhuttaessa; keillä on ollut oikeus toiseen lapseen, entä jos syntyi kaksoset, miten raskauksia ja lapsia on piiloteltu, millaista on ollut odottaa asuinpaikkatodistusta eli hukouta jopa vuosia...

Nykyisin Kiinassa on voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Riittääkö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, onko vanhuksille hoitajia ja elättäjiä? Aika näyttää. 

Yhden lapsen kansa on luettu myös blogeissa Pieni kirjasto, Tuulin viemää sekä Kirjat kertovat.