Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kiinankielinen alkuteos 臺灣漫遊錄 (2020)

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2026

352 s.

Nyt tuli luettua sellainen kirja, mistä en osaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta ei. Päällimmäiseksi tunteeksi lukemisen jälkeen jäi hämmennys. 

Vuonna 1938 japanilainen kirjailija Ayoama Chizuko saa kutsun luentokiertueelle Taiwaniin. 25-vuotias Chizuko näkee tilaisuuden päästä pakoon sisartaan ja veljensä vaimoa, jotka yrittävät saada hänet innostumaan potentiaalisista aviomiehistä. Alkukesästä hän lähtee matkaan ja tulee pian siihen tulokseen, että hän haluaa jäädä saarelle vuodeksi. Siinä ajassa hän ehtii kokea vuodenajat ja tutustua paikalliseen elämään. Tulkiksi hänelle tulee Chizuru. 

Kuukausien kuluessa kirjailija kiertää Taiwania tutustuen etenkin ruokakulttuuriin. Välillä kaksikko käy tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin joista tulkilla on usein tarinoita kerrottavana. Ne jäävät aika lailla sivuosaan, sillä Chizukon vatsa on sellainen että jokaisella junan pysähdyksellä on ostettava eväitä ja perille päästyä pitää syödä kunnollinen ateria. Ateriaa seuraa välipala jos toinenkin kunnes on seuraavan aterian aika. Ruuanlaitto ja syöminen menee välillä naurettavuuteen asti. 

Naisten välinen suhde muuttuu tarinan edetessä jännitteisemmäksi. Emämaalainen kirjailija haluaisi olla siirtomaalaisen tulkin sydänystävä, mihin tulkki ei ole lainkaan valmis. Muitakin säröjä tulee, ja Chizukolla ottaa aikansa ymmärtää, mitä hän on tehnyt tai sanonut väärin, miten hän on loukannut Chizurua. Voivatko he silti olla ystäviä? 

Taiwanissa oli meneillään sadekausi. Kaatosade riepotteli pajuja ja sai Yanajoen virtaamaan kohisten päivin ja öin. 

Ropisten askeltava sade ja kiihkeänä kuohuva virta punoutuivat yhteen veden sävelmäksi, joka yön pimeydessä tunkeutui läpi kattotiilien ja myrskysuojien tyynylleni saakka. Usein ollessani juuri vajoamassa syvään uneen tuumin, että tämä musiikki jäisi mieleeni yhtenä Taiwanin-matkani elävimmistä muistoista.

(...)

Kun hän oli viimeksi sanonut näin, en ollut syönyt kokonaista tonnikalaa. Sen sijaan olin hotkinut rasiallisen sushiriisiä, ison lautasellisen sashimia, soijassa haudutettua ajukalaa, grillattuja siitakesieniä, paistettua isotakiaisen juurta, bambunversoja majoneesin kera, tamagoyaki-munakasta, jamssisosetta norihiutaleilla, höyrytettyä chawanmushi-munahyydykettä, simpukkakeittoa ja vielä chirashizushia ankeriaalla. Kaiken tämän olin ahtanut naamaani otteluun valmistautuvan sumopainijan tarmolla Chi-chanin seuratessa vierestä. 

En voi sille mitään, mutta mielestäni Chizuko on aivan tavattoman ärsyttävä. Hän on kuin Viisikko ilman ryhmän muita jäseniä, seikkailemassa mutta niin että eväskori on jatkuvasti täynnä. Ohimennen hän mainitsee että kuukaudessa on kymmenkunta tapahtumaa, mutta hänen pitämänsä luennot kuitataan lyhyesti ja toisinaan hänellä on nälkä jo ennen luennon alkua. Hän ei tunnu lainkaan kiinnostuneilta kaupungeista joissa esiintyy, tärkeintä on kuulla mitä siellä syödään ja toivoa että tulkki onnistuu järjestämään tai kokkaamaan hänelle paikallisia herkkuja. Toisinaan hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, kun ei halua sinne vaan tänne tai ehkä sittenkin tuonne. 

Chizurun hahmo sen sijaan on todella kiinnostava. Jalkavaimon tyttären tie tulkiksi ei ole tavanomainen, ja hänen tarinansa keriytyessä hitaasti auki lukija saa kurkistaa tähän puoleen saaren kulttuurista. 

Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän paikallisista tavoista. Nyt tuntuu että Chizuko pällistelee kaikkea silmät ammollaan mutta keskittyy heti kohta taas ruokaan. Hierarkioista ja muusta saadaan pieniä väläyksiä silloin, kun joku paikallinen kohtaa Chizurun yksin ja osoittaa tälle mihin tämä kuuluu. Silloin Chizuko suuttuu ja vie Chizurun pois, mutta asiasta keskustellaan aika vähän. Chizuru saattaa hyvinkin lyhyesti kertoa miksi näin on ja sitten siirrytään seuraavaan asiaan tai ateriaan. 

Minun oli myös vaikea seurata, mitä ajankohtaa kulloinkin eletään. Ehkä olisin kaivannut enemmän paikkojen ja säätilan kuvailua, jotain mikä juurruttaisi tilaan ja hetkeen. Myös tapahtuma-aikana käynnissä oleva Japanin ja Kiinan välinen sota jää lähinnä maininnan tasolle. 

Vaikka tässä nyt kritisoin montaa asiaa, niin jotain taikaa tarinassa on. Se pitää otteessaan, ja sivut kääntyvät vauhdilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis". Laura Noposen suunnittelema kansi on tosi kaunis. Tykkään selkeästä fontista, sekä kirjan että kirjailijan nimi on helppo lukea. Kannessa on monta elementtiä mutta se on selkeä ja levollinen,

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

 

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

Kiinankielinen alkuteos 13·67 (2014)

Suomentanut Rauno Sainio

Punainen Silakka 2025

612 s. 

Kun Lainattu kaupunki tuli kirjastomme valintalistoille näkyviin, en epäröinyt sen tilaamista. Hongkongiin sijoittuvaa dekkari- tai muutakaan kirjallisuutta ei liikoja ole. Kansikin on kiva (suunnittelija Tuomo Parikka). 

Kirjassa on kuusi kertomusta, jotka etenevät ajassa taaksepäin alkaen vuodesta 2013 ja päättyen vuoteen 1967. Päähenkilöinä ovat Kwan Chun-dok ja Lok Siu-ming, joista ensin mainittu on mukana kaikissa tarinoissa ja jälkimmäinen viidessä ensimmäisessä. 

Kaikille kuudelle rikostarinalle on yhteistä se, että asiat eivät lopulta ole ollenkaan sitä miltä ne näyttivät. Kun kaikki vaikuttaa jo selvältä, Kwan Chun-dok paljastaa jotain mikä keikauttaa asiat uusille raiteille. Joskus tarina jatkuu melko pitkäänkin ennen kuin tapaus selviää lopullisesti. Välillä poliisi toimii harmaalla alueella esimerkiksi valehdellessaan epäillylle, mutta useimmiten rikolliset ovat tehneet jonkin virheen jota kukaan muu kuin Kwan ei hoksaa. Toisinaan Lokia käy melkein sääliksi, kun Kwan ei kerro hänelle kaikkea vaan antaa hänen tehdä oletuksia ja virheellisiä päätelmiä. Samalla lukeminen on erittäin nautittavaa, kun odottaa mitä ovelia kuvioita eri tapauksista paljastuu. 

"Juttu on viimein ratkennut. Kiitos itse kullekin, että viitsitte tänään tulla paikalle. Ja kiitos mestarilleni, joka on kiistämättä leponsa ansainnut. " Komisario Lok istui yhä vuoteen ääressä. "A-Sing, voit nyt sammuttaa kameran. Omppu, pakkaa sinäkin tietokoneesi."

Du-du.

Katseet kääntyivät tietokoneen näytölle, jonka osoitin sanoi EI. 

"Mestari, mitä nyt?"

Du-du.

Epäilys kietoi huoneen huntuunsa. Tietokoneen näyttö oli taas huomion keskipisteenä. Matala merkkiääni kuulosti siltä, että potilas halusi sanoa vielä jotakin. 

"Mestari, yritätkö sanoa... että juttu ei olekaan vielä ratkennut?"

Ping.

Läsnäolijat tuijottivat ruutua hämmästyineinä.

Todella hyvä, superkiinnostava ja koukuttava kirja, jossa Hongkongin historia ja yhteiskunnalliset epäkohdat tulevat esiin juonen luontevana osana. Länsimaisiin dekkareihin verrattuna rikosteknistä tutkimusta on vähän, enemmän keskitytään ajatustyöhön, ihmisten haastattelemiseen ja poliisin keskinäiseen keskusteluun. Pidän myös siitä, että eri kertomuksissa keskeisiä henkilöitä on vähän, jolloin lukijan on mahdollista muistaa kuka on kuka.  

Suomentajalle toivoisin suurempaakin ylistystä, hän on tehnyt käännöstyössä suuren ja erittäin onnistuneen urakan. Olen superiloinen tästä kirjasta, ihanaa että sain lukea sen!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, "kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle". 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjamies. 

Yu Hua: Elämänkaari

Yu Hua: Elämänkaari
Kiinankielinen alkuperäisteos Huó zhe (1993)
Suomentanut Rauno  Sainio
Aula & Co 2016
250 s.

Kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta: nimettömäksi jäävä mies lähtee Kiinan maaseudulle keräämään kansanlauluja. Hän kohtaa monia ihmisiä ja kuuntelee näiden tarinoita. Eräänä päivänä hän tapaa peltotöitä tekevän vanhuksen. Miehet istuvat iltapäivän puun alla, ja Fugui kertoo elämäntarinansa. 

Eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tarina, vaan tapahtumarikas tarina täynnä murhetta ja huolta. Aluksi Fugui on ollut ylimielinen nuorukainen, joka on luottanut perheensä vaurauteen. Mutta eipä aikaakaan kun hän on juonut ja pelannut perheen omaisuuden. Niin Fugui joutuu kohtaamaan häpeän ja köyhyyden. Hänpä ei lannistu, vaan alistuu tilanteeseen ja alkaa tehdä maatöitä. Kun vaimo ja lapset auttavat, hän luottaa heidän selviävän. Mutta elämä asettaa Fuguin polulle runsaasti esteitä ja umpikujia. Sota vie hänet armeijaan, eroon perheestä vailla mahdollisuutta kertoa mihin kaupungissa käyminen on hänet vienyt. Sodan lisäksi Fugui perheineen kohtaa sairautta, kuolemaa, nälkää... Kaikesta huolimatta, elämänkaarensa päässä, Fugui on onnellinen.

Kotimatkalla aloin tuntea niskassani kylmiä väreitä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ajatus minua puistatti. Jos sekä minä että isäni emme olisi olleet tavallista pahempia tuhlaajapoikia, olisin tuona päivänä teloitettavana kenties ollut minä itse. Hieraisin ensin kasvojani ja sitten käsivarsiani varmistaakseni, että ne olivat yhä tallella. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta olin kuitenkin elossa. Olin selvinnyt hengissä taistelukentältä, ja kotiin päästyäni Long Eristä oli kaiken lisäksi tullut sijaiskärsijäni. Sukuhautamme oli todellakin sijoitettu hyvälle paikalle. Totesin itselleni:

"Tästä lähtien sinun täytyy elää kunnolla."

Kotiin palatessani Jianzhen korjasi parhaillaan kenkieni pohjia. Kasvojeni näkeminen sai hänet säikähtämään - hän luuli että olin tullut sairaaksi. Kerroin hänelle mietteistäni, ja ne saivat hänenkin kasvonsa kalpeiksi pelosta. Hän kuiskasi korvaani:
"Kylläpä liippasi läheltä."

Tämä on hurja, ja hurjan surullinen kertomus. Fugui, hänen vanhempansa, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, kaikki kärsivät. Elämä on niukkaa; vaatii kovaa työtä että saa sen verran ruokaa että pysyy hengissä. Lääkäriin on pitkä matka, eikä rahattomana ole muuta mahdollisuutta kuin kävellä hakemaan apua. Ihmisillä ei ole muuta kuin toisensa. Mutta toiseen on vaikea turvautua silloin, kun taistellaan samasta riisinokareesta. 

On käsittämätöntä, kuinka tyyni Fugui on lopuksi. Ehkä hän on alistunut kohtaloonsa, tyytynyt siihen mitä on saanut. Hänellä on vain yksi härkä, vain pala maata, mutta hän elää. Kyllä hän on vuosien varrella raivonnut, ollut turhautunut, kyseenalaistanut miksi juuri hänelle tapahtuu niin paljon kauheuksia. Paljon on kuitenkin asioita, joille ei voi mitään, ei hän eikä kukaan muu. Fugui kokee olevansa onnekas, koska hänellä on ollut perhe, joka on kaikesta huolimatta pitänyt yhtä myös kaikkein vaikeimpina aikoina.

Hieno kirja, mutta kirja josta en olisi halunnut pitää. Tämä vaan on niin kauhean surullinen, niin täynnä kurjuutta. Jotain sellaista siinä kuitenkin on, että se iskee suoraan sydämeen. 

Elämänkaari on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta 24, "surullinen tarina".