Atena 2015
228 s.
Olen aiemmin lukenut Anne Leinoselta vain nuortenkirjan Ilottomien ihmisten kylä sekä yhdessä Eija Lappalainen kanssa kirjoitetun Sagan. Molemmista pidin ja olen niitä vinkannut yläkoululaisille. Viime kesänä ilmestynyt Pienen rasian jumala ja muita novelleja löytyi kirjastosta aikuisten osastolta, mutta se sopii hyvin myös nuorille aikuisille.
En halua laittaa kirjaa mihinkään kategoriaan, koska siinä on sekaisin monenlaista. Samalla se on aivan omaa laatuaan. Ehkä hiukan yllättäen yksi novelli on vähän scifiä, toinen kummitusjuttu, kolmas kansantarina, neljäs fantasiaa... Kuitenkin niissä on yhteinen pohjavire, mikä tekee kokoelmasta ehjän.
Kirjassa on yhdeksän novellia, joista kaikista pidin. Vähiten pidin novellista Ken vainajia muistelee, siksi että se ei yllättänyt minua. Sekin on hyvä, mutta jotenkin se on muihin nähden liian tavanomainen, liian tuttu etenkin jos on lukenut suulliseen perinteeseen pohjautuvia kummitusjuttukokoelmia. Yhtä suosikkia on mahdoton nimetä. Jo ensimmäinen, niminovelli Pienen rasian jumala koukuttaa ja saa lukijan jatkamaan novelli novellilta. Yksi vaikuttavimmista on Nahat, joka tihenevällä tunnelmallaan nostatti ihon kananlihalle.
Mutta eikö hänet ollut aina omistettu? Eikö nahkakin ollut määrännyt hänen elämänsä rytmin? Niinä kuukausina, kun sen kuviot olivat tummentuneet tummentumistaan eikä yhtään kylää ollut lähellä, oli hän lopulta alkanut itse hangata kuvioita kovalla harjalla. Ei se ollut antanut helpotusta, korkeintaan lohtua, mutta silti hän oli jynssännyt itseään kuin turkkiaan raapiva sairas koira.
Kaimo pyysi kyläläisiä puhdistamaan ihoaan. Iho ei mennyt rikki, ei millään, ja vasta lasilla viiltely sai veren virtaamaan. Kyläläiset ottivat veren talteen ja veivät osaksi omia valmistelujaan. Veita ei voinut välttyä aavistuksilta. Eivätkö kyläläiset katselleet heitä turhan ahnaasti? Teillä ja kylillä liikkui huhuja, että paikoin ihontajia kohdeltiin huonosti, osa katosi, sillä joidenkin mielestä nahka oli arvokkaampi kylän omistuksessa kuin kiertelevän kulkurin yllä. Kylän eteen merkittyyn varoitukseen oli syytä luottaa.
Kirjan luettuani olin hetken että mitä ihmettä minä juuri luin. Samanlainen olo on vieläkin, muutama päivä myöhemmin. Novellien maailma on keskenään erilainen mutta kuitenkin samanlainen. Tarinat tunkevat iholle ja läpi, imeytyvät verenkiertoon. Tuntuu kuin olisin osa niitä kaikkia.
En tiedä mitä sanoisin. Tämä on niin hyvä, niin vaikuttava, että sitä on turha yrittää selittää. Lukekaa ja kokekaa itse!
Pienen rasian jumala ja muita novelleja on luettu myös blogeissa Satun luetut, Niin monta lukematonta..., Todella vaiheessa sekä Kannesta kanteen, sivuista sivuille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti