Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

Englanninkielinen alkuteos The Couple at No. 9 (2021)

Suomentanut Heli Naski

Publiva 2025

422 s. 

Claire Douglas on kirjoittanut useita jännäreitä, joista nyt on saatu ensimmäinen suomeksi. Kirja on hänen seitsemäs teoksensa, mutta ne ovat kaikki yksittäisiä kirjoja eivätkä sarjaa, joten suomennos- tai lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella aion lukea häneltä muutakin. 

Saffy ja Tom ovat muuttaneet pieneen englantilaiskylään Saffyn perimään taloon. Eipä aikaakaan kun puutarhasta löytyy remontin yhteydessä kaksi ruumista. Käy ilmi, että ruumiit ovat muutaman vuosikymmenen takaa, eli ajalta jolloin Saffyn isoäiti paitsi omisti talon myös asui siellä jonkin aikaa. Saffyn äiti Lorna matkustaa Espanjasta kotiin ollakseen tyttärensä tukena mutta myös selvittääkseen tämän kanssa, mistä on kyse. Pystyykö hoitokodissa asuva, dementoitunut Rose kertomaan tyttärelleen ja tyttärentyttärelleen, mitä talossa on tapahtunut? 

Ruumislöytö tietysti laittaa kylässä juorut liikkeelle ja tuo toimittajat Saffyn ja Tomin ovelle. Sinne ilmestyy myös hämäräperäinen, yksityisetsiväksi itsensä esittelevä mies, joka kaipaa Rosen taloon piilottamia todisteita. Todisteita mistä, kummastelee talon väki. Karmeasta löydöstä ja painostavasta tunnelmasta huolimatta Saffy ja Rose kaivelevat johtolankoja etenkin siksi, että voisivat osoittaa ettei Rose ole ollut tapahtumiin osallisena millään tavalla. Pikkuhiljaa he saavat tietää asioita, jotka järkyttävät heitä perin pohjin ja pakottavat heidän katsomaan elämäänsä ihan uudesta vinkkelistä. 

Tarina etenee myös Theon näkökulmasta. Theo löytää isänsä työhuoneesta lehtiartikkelin ruumislöydöstä. Tunnekylmä isä raivostuu Theon kysyessä asiasta, jolloin tämä alkaa epäillä isällä olevan jotain salattavaa. Mitä se voisi olla, ja kuinka hän pystyisi saamaan sen selville? 

Välillä hypätään vuoteen 1980 ja Rosen elämään. Sieltä saadaan pieniä vihjeitä tapahtumista, mutta ei liikaa eikä liian aikaisin. 

"Sheila. Häijy pieni tyttö."

Kuka on tämä Sheila, jonka hän mainitsee yhä uudestaan? Niin kovasti kuin tahtoisinkin tietää lisää, minun pitää saada hänet keskittymään käsillä olevaan aiheeseen. "Muistatko vielä, kun asuit Skelton Placen talossa, mummi?"

Mummi ojentautuu. "Totta helvetissä muistan. En ole mikään typerys."

Häkellyn. Mummi ei ole koskaan puhunut minulle tällaiseen sävyyn, enkä ole koskaan kuullut hänen kiroilevan. "Tiedän kyllä, ettet ole tyhmä", lepyttelen. 

Meidät keskeyttää äidin ääni. "Minusta meidän pitäisi jättää kuulusteleminen poliisille, kulta."

"En minä kuulustele mummia", puolustaudun ja mulkaisen äitiä. Vaikka kuulustelenkin. Mutta äiti ei osaa käsitellä mummia, minä taas osaan. Nurkkaukseemme laskeutuu jännittynyt hiljaisuus. Tiedän äidin hautovan itsekseen sitä, ettei mummi muistanut häntä. Ymmärrän, miten loukkaavaa se on, mutta joskus mummi ei muista minuakaan. Äiti ei ole käynyt hoivakodissa kovin usein. Minun olisi pitänyt varoittaa äitiä, että näin voi käydä.

"Jean löi häntä", mummi rikkoo äkkiä hiljaisuuden. 

Kumarrun häntä kohti. "Kuka on Jean?"

"Jean löi häntä. Jean löi häntä päähän, ja hän kaatui maahan."

Pidätän hengitystäni, jotten häiritsisi mummin ajatuksenjuoksua. Suorastaan tunnen äidistä uhkuvan jännityksen. 

Tykkäsin! Tässä ei ole väkivaltaa eikä juuri jännitystä, mutta tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava. Eri näkökulmat toimivat ja tuovat lukijan eteen monia mahdollisia tapahtumakulkuja. Tapahtumat etenevät tasapainossa, eli tasaisen varmasti koko ajan. Ei ole tyhjäkäyntiä eikä sitä, että kaikki rysäytettäisiin yhtäkkiä kasaan viimeisillä sivuilla. 

Henkilöhahmoista Tom jää etäisimmäksi vaikka hän on paikalla paljon. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa ei kerrota hänen näkökulmastaan, eikä hänen roolinsa ole paljoa muuta kuin tukea Saffya ja tehdä talossa pieniä korjauksia. Saffyn, äidin ja isoäidin keskinäiset suhteet ovat isossa roolissa, mutta mitään ihmissuhdejaarittelua tai traumojen purkamista tämä ei ole. Paljon ajatuksia herättävää kyllä, ja paikoin surullistakin.

Toivon, että saamme pian lisää Douglasin kirjoja suomeksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 39, "kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen". 

Clémence Michallon: Hiljainen vuokralainen

 

Clémence Michallon: Hiljainen vuokralainen

Englanninkielinen alkuteos The Quiet Tenant (2023)

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

394.

Oh, kerrankin psykologinen trilleri joka on minun mielestäni jännittävä! Ja mikä parasta, heti alusta asti jännittävä!

Naisen nimi on "Rachel", ja mies on pitänyt häntä vankina vajassa viisi vuotta. Sinä aikana nainen on alistunut kohtaloonsa ja alkanut uskoa, että ehkä mies ei tapakaan häntä. 

Muutos tapahtuu yhtäkkiä. Miehen, Aidanin, vaimo kuolee ja appivanhemmat myyvät talon. Aidanin on tyttärensä kanssa muutettava pois. "Rachel" yllättyy, kun Aidan ilmoittaa tämän muuttavan heidän mukanaan. Vaja vaihtuu huoneeseen, aterioiden määrä kasvaa, "Rachel" saa olla olohuoneessa katsomassa tv:tä. Tyttärelle hänet on esitelty tutun tuttuna, joka vuokraa yhtä huonetta tilapäisesti. Päivät "Rachel" on kiinni sidottuna, liikkumatta ja hiljaa. 

Vaan sitten tapahtuu muutamia näennäisen pieniä asioita, jotka vähitellen muuttavat kaiken. "Rachel" huomaa tiettyjä asioita ja alkaa miettiä, olisiko pakeneminen mahdollista. Hän pohtii, suunnittelee, vahvistaa itseään fyysisesti ja henkisesti. Hän alkaa haastaa Aidania, alkaa sanoa vastaan. Kuinka pitkälle hän voi mennä, ennen kuin Aidanin pinna katkeaa lopullisesti? 

Jos hän voi kuulla sinut ja noudatat suunnitelmaa, ehkä sinulla on mahdollisuus. Mahdollisuus sinulle, mahdollisuus muukalaiselle.

"Olen Rachel", sanot hänelle. "Olen... ystävä." Muistat tarinan, jonka mies kertoi tuomarille autossa. Valhe muukalaisille, eri kuin se, jonka mies kehitti tytärtään varten. "No, sukulainen. Ystävällinen sukulainen." Naurahdat, tai ainakin yrität. "Serkku. Olen käymässä täällä Floridasta. Tulin tänne joulun pyhiksi."

Jos Emily huomaa sinun valehtelevan, hän ei näytä sitä. Hän hymyilee ja sukaisee kiiltävät ruskeat hiuksensa toiselle olalle. ja silloin huomaat sen.

Kaulakorun.

Se näyttää ihan - ei.

Voisiko se olla? 

Hän seuraa ihmettelevää katsettasi. 

"Anteeksi", sinä sanot. "Tuo sinun - kaulakorusi. Se... on niin kaunis."

Hän hymyilee. "Kiitos paljon", hän sanoo ja kohottaa korua, jotta voit katsoa tarkemmin. 

Se on hopeinen, ketjusta roikkuva äärettömyyden symboli. 

Tunnet tuon ketjun.

Se on sama ohut ketju, joka oli kaulassasi sinä päivänä, kun mies vei sinut. 

Kuten sanottu, tämä on alusta saakka jännittävä ja intensiivinen tunnelma myös säilyy koko ajan. Vaikka valtaosa tapahtumista on vajassa tai talossa, silti lähes koko ajan tapahtuu jotain. Tykkään siitä, miten luvut on nimetty, esimerkiksi "Nainen talossa", "Numero kolme", "Nainen liikkeellä" ja "Laskeutuva nainen". Nimien logiikkaan pääsee nopeasti kiinni, joten osaa odottaa tiettyjä asioita tapahtuvaksi. Sinä-muotoinen kerronta tuntui aluksi vieraalta, mutta siihen tottui pian ja se tuntuu sopivan tarinaan oikein hyvin. Tätä kerrontatyyliä taitaa olla aika vähän kirjallisuudessa? 

Tykkäsin tosi paljon, tarina on koukuttava ja sitä haluaa lukea kiireesti eteenpäin. Henkilöitä on vähän, heistä Aidan on niin paljon esillä että häneen kiintyy väkisinkin. Mutta niinhän se tosielämässä usein on, että ne kaikista pahimmat tyypit vaikuttavat ihan tavallisilta ja ovat naapuruston rakastamia. Pidätyskuva ei kerro koko totuutta, katsokaapa vaikka omia passikuvianne ja miettikää olisiko teissä niiden perusteella sarjamurhaajan vikaa. "Rachelin" elämästä ennen sieppausta kerrotaan vähän, joten hän ja muut hahmot jäävät aika etäisiksi. Pakko tunnustaa, että Aidanin tyttären nimen olen jo unohtanut.

Suurin epäuskottavuus on siinä, kun Aidan päästää "Rachelin" ihmisten ilmoille. Miten kukaan ei epäile mitään, tai miksi "Rachel" ei yritä kertoa tilanteestaan, etenkään silloin kun Aidan ei ole paikalla? En antanut asian häiritä itseäni, varsinkin kun "Rachel" jossain vaiheessa alkaa suunnitella pakoa ja toteaa tarvitsevansa kärsivällisyyttä ja aikaa. 

Hiljainen vuokralainen on luettu myös blogissa Luetut.net.

Tämä on yksittäinen kirja eikä sarjan avausosa. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko Michallonilta lähivuosina lisää. Ja jos tulee, niin pysytteleekö psykologisissa trillereissä vai kirjoittaako jotain muuta. 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

Englanninkielinen alkuteos State of Terror (2021)

Suomentanut Timo Korppi

Bazar 2022

573 s.

Taas kirja, johon suhtauduin ennakkoon epäilevästi. Poliittinen trilleri, hmm. Aiemmat kokemukset lajityypistä ovat sellaiset, että niissä on kovin paljon asiaa josta en ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Toisaalta kirjoittajat, ovatko niin erilaiset ihmiset kuin "kovana" poliitikkona tunnettu Clinton ja kotoisia kylädekkareita kirjoittava Penny kyenneet saumattomaan yhteistyöhön? 

Yllätyin iloisesti, kun tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta, eivätkä politiikan pyörteet ole ollenkaan niin vaikeaselkoisia kuin mitä pelkäsin. 

Kuvio kuulostaa tutulta: Yhdysvaltain uusi presidentti on nimittänyt ulkoministeriksi pahimman kilpakumppaninsa, ja hallinto joutuu setvimään edellisen presidentin valtakaudelta jäänyttä kaaosta. Ex-presidentti kummittelee taustalla aggressiivisine kannattajineen, jotka pyrkivät saamaan tämän takaisin valtaan. 

Ulkoministeri Ellen Adams palaa Soulista, reissusta rähjääntyneenä ja sekä senaattoreiden että median irvailemana. Vaan ei aikaakaan kun Euroopassa alkaa räjähdellä. Miksi terroriteoista ei ole saatu mitään vihiä ennalta, ja miksi kukaan ei ota niistä vastuuta? Ellen ja presidentti Douglas Williams joutuvat sivuuttamaan keskinäiset kaunansa ja tekemään tiivistä yhteistyötä saadakseen selville, kuka on räjähdysten takana ja miksi. Keneen voi luottaa tilanteessa, jossa raha ja valta tuntuvat sokaisevan yhden sun toisen? Kuvion laajetessa Ellen joutuu matkustamaan niin Iraniin, Pakistaniin kuin Venäjälle, ja mukaan tulevat sekoitetuksi myös hänen toimittajina työskentelevät lapsensa. 

Kun Betsy Jameson seisoi jonossa ja odotti taksia Dullesin lentokentällä Washingtonissa, hän mietti mielessään, pitäisikö hänen kysyä koneessa havaitsemaltaan ja hänen jälkeensä jonoon asettuneelta miellyttävän oloiselta nuorelta mieheltä, oliko tämä halukas jakamaan taksin hänen kanssaan. Mies oli niin selkeästi häntä varjostamassa, että Betsyä suorastaan huvitti. Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mikään vakooja, koska osoittamillaan kyvyillä hänelle ei voinut veikata pitkää uraa, tuskin pitkää ikääkään, kun varjostus paljastui jopa hänelle. Betsy päätti kuitenkin lopulta, että mies oli komennettu hänelle enemmänkin suojakilveksi kuin päällystakiksi.

Betsy saattoi kuvitella, että käsky oli tullut Elleniltä, joka oli halunnut varmistaa, ettei hänelle sattuisi mitään ikävää.

Ajatus oli lohdullinen, mutta samalla levottomuutta herättävä. Betsylle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että hänen työhönsä ja tehtäväänsä liittyisi vaaran elementti. Tehtävä oli kieltämättä hankala, mutta ei sen pitänyt vaarallinen olla. 

Lukemisen jälkeen suhtaudun tähän ristiriitaisesti. Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä, lukijalle ei anneta hengähdystaukoja kun kierretään ympäri maailmaa ja kilpaillaan aikaa vastaan. Kiivastahtisuudesta huolimatta mukaan mahtuu huumoria ja lämpöä. Erityisesti pidän siitä, kuinka Ellen toimii valtioiden päämiesten kanssa, valmistautuen huolella ja muuttaen taktiikkaansa sen mukaan, miten tapaamiset etenevät, mitä tietoa hän saa ja mitä muuta tietoa aikoo vielä saada. 

Suurin heikkous on henkilöhahmoissa. Koska tapahtumia on niin paljon ja niin monessa paikassa, ei henkilöihin ehditä paneutua yhtään syvällisemmin. Minusta tuntuu, etten saanut kenestäkään otetta, en edes Ellenistä. Valkoisessa Talossa henkilökuntaa on niin paljon, että vaikka nimet ja tittelit jäivät mieleen niin työn sisällöstä ei juuri tullut kuvausta. Esimerkiksi henkilöstöpäällikkö Charles Boynton on läsnä lähes koko ajan, mutta vain hoputtamassa Elleniä jonnekin. Hänestä itsestään ei kerrota yhtään mitään. 

Loppupuolella petyin pahasti, kun Three Pines ja Armand Gamache vedetään mukaan tapahtumiin. Mielestäni se on täysin tarpeetonta mainontaa. Maininta Ruth Zardosta Ellenin lempirunoilijana hykerrytti, mutta kun mukaan tulevat myös bistro, Myrna kirjakauppoineen ja Gamachen koira Henri niin se on jo liikaa. Gamache-sarjan maailma on hyvin kaukana tiivistahtisesta terroristijahdista, eikä se tähänkään kirjaan istu luontevasti. 

Saapa nähdä onko Ellen Adamsista tulossa lisää kirjoja, toisaalta loppu antaa siihen mahdollisuuden mutta toisaalta jatko voidaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Suositus tälle, jos kaipaat jännittävää kirjaa täynnä toimintaa mutta lähes ilman minkäänlaista ihmissuhteiden ja tapahtumaympäristöjen kuvausta. 

Terrorin valta on luettu myös Tuulevin lukublogissa. 

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.

Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.

- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.

- Mutta kauanko aiotte odottaa?

- Kunnes hän tulee.

Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 

- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.

- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 

Leamas kääntyi häneen päin.

- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.

Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.

Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.