Clémence Michallon: Hiljainen vuokralainen

 

Clémence Michallon: Hiljainen vuokralainen

Englanninkielinen alkuteos The Quiet Tenant (2023)

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

394.

Oh, kerrankin psykologinen trilleri joka on minun mielestäni jännittävä! Ja mikä parasta, heti alusta asti jännittävä!

Naisen nimi on "Rachel", ja mies on pitänyt häntä vankina vajassa viisi vuotta. Sinä aikana nainen on alistunut kohtaloonsa ja alkanut uskoa, että ehkä mies ei tapakaan häntä. 

Muutos tapahtuu yhtäkkiä. Miehen, Aidanin, vaimo kuolee ja appivanhemmat myyvät talon. Aidanin on tyttärensä kanssa muutettava pois. "Rachel" yllättyy, kun Aidan ilmoittaa tämän muuttavan heidän mukanaan. Vaja vaihtuu huoneeseen, aterioiden määrä kasvaa, "Rachel" saa olla olohuoneessa katsomassa tv:tä. Tyttärelle hänet on esitelty tutun tuttuna, joka vuokraa yhtä huonetta tilapäisesti. Päivät "Rachel" on kiinni sidottuna, liikkumatta ja hiljaa. 

Vaan sitten tapahtuu muutamia näennäisen pieniä asioita, jotka vähitellen muuttavat kaiken. "Rachel" huomaa tiettyjä asioita ja alkaa miettiä, olisiko pakeneminen mahdollista. Hän pohtii, suunnittelee, vahvistaa itseään fyysisesti ja henkisesti. Hän alkaa haastaa Aidania, alkaa sanoa vastaan. Kuinka pitkälle hän voi mennä, ennen kuin Aidanin pinna katkeaa lopullisesti? 

Jos hän voi kuulla sinut ja noudatat suunnitelmaa, ehkä sinulla on mahdollisuus. Mahdollisuus sinulle, mahdollisuus muukalaiselle.

"Olen Rachel", sanot hänelle. "Olen... ystävä." Muistat tarinan, jonka mies kertoi tuomarille autossa. Valhe muukalaisille, eri kuin se, jonka mies kehitti tytärtään varten. "No, sukulainen. Ystävällinen sukulainen." Naurahdat, tai ainakin yrität. "Serkku. Olen käymässä täällä Floridasta. Tulin tänne joulun pyhiksi."

Jos Emily huomaa sinun valehtelevan, hän ei näytä sitä. Hän hymyilee ja sukaisee kiiltävät ruskeat hiuksensa toiselle olalle. ja silloin huomaat sen.

Kaulakorun.

Se näyttää ihan - ei.

Voisiko se olla? 

Hän seuraa ihmettelevää katsettasi. 

"Anteeksi", sinä sanot. "Tuo sinun - kaulakorusi. Se... on niin kaunis."

Hän hymyilee. "Kiitos paljon", hän sanoo ja kohottaa korua, jotta voit katsoa tarkemmin. 

Se on hopeinen, ketjusta roikkuva äärettömyyden symboli. 

Tunnet tuon ketjun.

Se on sama ohut ketju, joka oli kaulassasi sinä päivänä, kun mies vei sinut. 

Kuten sanottu, tämä on alusta saakka jännittävä ja intensiivinen tunnelma myös säilyy koko ajan. Vaikka valtaosa tapahtumista on vajassa tai talossa, silti lähes koko ajan tapahtuu jotain. Tykkään siitä, miten luvut on nimetty, esimerkiksi "Nainen talossa", "Numero kolme", "Nainen liikkeellä" ja "Laskeutuva nainen". Nimien logiikkaan pääsee nopeasti kiinni, joten osaa odottaa tiettyjä asioita tapahtuvaksi. Sinä-muotoinen kerronta tuntui aluksi vieraalta, mutta siihen tottui pian ja se tuntuu sopivan tarinaan oikein hyvin. Tätä kerrontatyyliä taitaa olla aika vähän kirjallisuudessa? 

Tykkäsin tosi paljon, tarina on koukuttava ja sitä haluaa lukea kiireesti eteenpäin. Henkilöitä on vähän, heistä Aidan on niin paljon esillä että häneen kiintyy väkisinkin. Mutta niinhän se tosielämässä usein on, että ne kaikista pahimmat tyypit vaikuttavat ihan tavallisilta ja ovat naapuruston rakastamia. Pidätyskuva ei kerro koko totuutta, katsokaapa vaikka omia passikuvianne ja miettikää olisiko teissä niiden perusteella sarjamurhaajan vikaa. "Rachelin" elämästä ennen sieppausta kerrotaan vähän, joten hän ja muut hahmot jäävät aika etäisiksi. Pakko tunnustaa, että Aidanin tyttären nimen olen jo unohtanut.

Suurin epäuskottavuus on siinä, kun Aidan päästää "Rachelin" ihmisten ilmoille. Miten kukaan ei epäile mitään, tai miksi "Rachel" ei yritä kertoa tilanteestaan, etenkään silloin kun Aidan ei ole paikalla? En antanut asian häiritä itseäni, varsinkin kun "Rachel" jossain vaiheessa alkaa suunnitella pakoa ja toteaa tarvitsevansa kärsivällisyyttä ja aikaa. 

Hiljainen vuokralainen on luettu myös blogissa Luetut.net.

Tämä on yksittäinen kirja eikä sarjan avausosa. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko Michallonilta lähivuosina lisää. Ja jos tulee, niin pysytteleekö psykologisissa trillereissä vai kirjoittaako jotain muuta. 

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

 

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

Englanninkielinen alkuteos Not a Happy Family

Suomentanut Paula Takio 

Otava 2023

352 s.

Kaksi päivää riitaisan pääsiäisaterian jälkeen varakas pariskunta Fred ja Sheila Merton löydetään murhattuna. Jälkiä ja todisteita on vähän, mutta epäiltyjä sitäkin enemmän. Lapset tietenkin, ja mahdollisia motiiveja olisi heillä useita. Fred ei kuitenkaan ollut mikään herttainen heppu, joten tekijäksi on lasten ohella muita vaihtoehtoja. Kaikki haluavat pitää kulissia pystyssä, joten valehtelukierre on melkoinen. Poliisikaksikko Reyes ja Barr joutuu tekemään kaikkensa murtautuakseen valheiden panssarin läpi. 

Kaikki se ihana raha, jonka he saisivat. Danin rintakehä paisuu onnesta. Catherine saa teeskennellä niin paljon kuin haluaa, mutta Dan on aivan varma, että sisko on yhtä iloinen asiasta kuin hän. Nyt Catherine saa talon, hän voi ottaa sen omana osuutenaan perinnöstä. Dan haluaa omansa rahana. Lisa on varmasti huojentunut, että he pääsevät viimeinkin irti Fredin kuristavasta otteesta, ulos tästä rampauttavasta rahapulasta. Heillä on taas mahdollisuus onneen. Ted taas - Dan ei epäile hetkeäkään, etteikö Ted olisi ihan yhtä huojentunut kuin he muutkin, vaikka onkin asetellut kasvoilleen muka huolestuneen ilmeen. Ted ei ole koskaan sietänyt appiukkoaan. Lisäksi Ted arvostaa laatua. Dan on aina kadehtinut Tedin autoa, BMW Z3 -avomallia. Hän on lohduttautunut sillä, että se on hammaslääkärille tyypillistä. He ostavat urheiluautoja korvatakseen työnsä tylsyyttä ja epämukavuutta. Nyt Ted voi jäädä pois töistä, jos haluaa. Jenna tuskin edes teeskentelee surevansa vanhempiaan. 

Tosiasia on, että heillä kaikilla on asiat paljon paremmin nyt, kun heidän vanhempansa on tapettu. Ei tarvitse odottaa perintöä vuosikausia tai ehkä jopa vuosikymmeniä. Ei tarvitse tanssia isän pillin mukaan eikä vierailla vuosien ajan velvollisuudesta joissain hoitolaitoksissa. He säästyvät kaikelta sellaiselta. He saavat alkaa elää. Ellei ajatus olisi niin sopimaton, heidän kuuluisi itse asiassa juhlia tapahtunutta. Danin tekisi mieli panna pullo samppanjaa viilenemään. 

Tarina on melkoista kieputusta, tosin koko ajan vihjaillaan salaisuuksista ja varsin nopeasti paljastetaan valheita yksi kerrallaan. Koska henkilöhahmoja on sen verran monta, paljastuksia riittää loppuun asti eikä homma mene jaaritteluksi. 

Englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, tämä perhe ei todellakaan ollut onnellinen, ei koskaan. Perheessä on vuosien ajan ollut monenlaista vallankäyttöä, mutta ulospäin on esitetty kaiken olevan hyvin. Rakkautta ja läheisyyttä ei ole ollut, vain velvollisuudentunnosta hoidettuja perheaterioita. Vanhempien kuoltua sisarukset eivät suinkaan lähenny, vaan kylmän viileästi keskittyvät turvaamaan selustansa. Puolisot tuntuvat hekin olevan pakollinen paha, mitään lämpimiä tunteita ei näytetä siihenkään suuntaan. Melko karmivaa. 

Ihan ok jännäri, ei mikään mullistava mutta ei tylsäkään. Olisin tykännyt enemmän, jos edes joku henkilöistä olisi herättänyt minussa jonkinlaisia positiivisia tunteita. Poliiseista ei jäänyt mieleen juuri mitään, ja perheenjäsenet olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä. 

Kirja on luettu myös blogissa Luetut.net.

Freida McFadden: Kotiapulainen

 

Freida McFadden: Kotiapulainen

Englanninkielinen alkuteos The Housemaid (2022)

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

344 s. 

Vankilasta vapauduttuaan Millie on päätynyt elämään autossaan. Yllättäen hän pääsee kotiapulaiseksi varakkaaseen taloon. Hämmentävää on se, että muuten hienossa talossa hänen huoneekseen osoitetaan pieni ullakkohuone. Millie ei tästä välitä, tärkeintä on että hänellä on katto pään päällä ja työpaikka. 

Talon tunnelma osoittautuu nopeasti oudoksi. Millien palkannut Nina on arvaamaton, joinain päivinä Millietä kehuva ja toisena päivänä haukkuva. Hänen tyttärensä Cece on tyly ja vaikuttaa usein lähes inhoavan Millietä. Andrew on kohtelias ja puolustaa Millietä, mutta hän on paljon poissa kotoa. Puutarhuri Enzo on lähes jatkuvasti pihalla, mulkoillen Millietä ja sihisten tälle italiankielisiä varoituksia. Mitä talossa on tekeillä? 

"Kiitos." En ole juuri ajatellut koko lukkoa sen ensimmäisen yön jälkeen, kun heräsin kauhuissani ajatellen, että minut oli lukittu huoneeseen. Olen huomannut, ettei ovi mene kunnolla kiinni, mutta kukaan ei varmasti hiiviskele lukitsemaan minua huoneeseeni - ei sillä, että avaimesta olisi minulle apua sisäpuolella. Sujautan kuitenkin avaimen taskuuni. Voi olla hyvä ajatus lukita huone silloin, kun poistun sieltä. Nina vaikuttaa ihmiseltä, joka saattaa nuuskia paikkoja. Lisäksi nyt tuntuu olevan hyvä hetki ottaa puheeksi eräs toinen minua vaivannut asia. "Vielä yksi juttu. Huoneen ikkuna ei avaudu. Näyttää siltä, että se on maalattu umpeen."

"Onko?" Nina kuulostaa siltä, että hänestä tieto on erityisen epäkiinnostava. 

"Se ei luultavasti ole paloturvallinen."

Hän katselee kynsiään ja kurtistaa kulmiaan yhdelle, jonka lakka on lohkeillut. "Enpä usko."

"No, en ole varma, mutta... Tarkoitan, että huoneessa pitäisi olla ikkuna, jonka saa auki, eikö niin? Ilma on kauhean tunkkaista siellä."

Siellä ei oikeastaan ole tunkkaista - ullakolla pikemminkin vetää. Mutta sanon mitä minun on sanottava, jotta saan ikkunan korjautettua. Vihaan ajatusta, että huoneen ainoa ikkuna on maalattu umpeen. 

Olen nähnyt tästä monia kehuvia arvioita, itse pidin tätä kyllä hyvänä ja jännittävänä kirjana mutta odotin jotain enemmän. Isoin ongelma oli se, että mitä pidemmälle tarina eteni, sen vahvemmin tuli tunne että olen lukenut vastaavan tarinan aiemmin. Päivän pari mietin ennen kuin keksin mikä se toinen on: Liv Constantinen kirja Toinen rouva Parrish. En kerro juonesta sen tarkemmin, mutta yhteistä näissä on komea menestyvä aviomies, kaksi hyvin erilaisessa asemassa olevaa naista, se että tarinaa kerrotaan ensin toisen ja sitten toisen naisen näkökulmasta sekä se mikä kääntää kaiken päälaelleen. Kotiapulaisen lopussa tulee vielä toinen käänne, joka on kaikessa kammottavuudessaan todella onnistunut ja yllätyksellinen. 

Kun tarinassa tulee ensimmäinen iso käänne, samalla muuttuvat henkilöhahmot. Aiemmin koettu asettuu uuteen näkökulmaan, ja hahmoista paljastuu täysin uusia puolia. Uskon, että monen lukijan suhtautuminen heihin muuttuu myös. Itse pidin Milliestä alussa, mutta tympäännyin siinä vaiheessa kun ihastuminen ja mieshaaveilu astuivat kuvaan. Ninaan tykästyin koko ajan enemmän. Ceceä lähinnä säälin. Andrew voisi olla alussa ok, mutta en voi sille mitään että minua rikkaat, voimakkaat ja syötävän komeat miehet lähinnä ärsyttävät.  

Koukuttavuus tässä on huipussaan, joten jos olet aloittamassa lukemista niin varaa aikaa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjasähkökäyrä, Luetut.net ja Kuunnellut äänikirjat. 

Romy Hausmann: Lapsikulta

 

Romy Hausmann: Lapsikulta

Saksankielinen alkuteos Liebes Kind (2019)

Suomentanut Veera Kaski

WSOY 2022

365 s. 

Kun luin Lapsikullan esittelyä, mieleen nousi Emma Donoghuen Huone. Vankina elävä äiti lapsineen, pako ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Pelottava ulkomaailma ja se, miten se koetaan lapsen näkökulmasta. Eroja kuitenkin on, esimerkiksi lasten iässä ja siinä kuinka paljon muita ihmisiä tarinoissa on mukana. 

Lena elää vankina metsämökissä. Ovi on lukossa, ikkunat peitetty. Hänet on pakotettu perheenäidiksi, tuntemattoman miehen ja hänelle vieraiden lasten kanssa. Kun hän pääsee pakoon, asiat tuntuvat ratkeavan. Vaan toisin käy. Hausmann kieputtaa juonikuviot niin oveliksi, että lukija hämmästyy yhä uudelleen. 

Tarinaa kerrotaan Lenan, 13-vuotiaan Hannahin ja Lenan isän Matthiaksen kautta. Matthias on etsinyt tytärtään 14 vuotta, ja kuullessaan tuntomerkkeihin sopivasta naisesta hän innostuu. Jokin kuitenkin mättää. Onko Lena muuttunut niin paljon vuosien myötä, että hän sekä näyttää että ei näytä tutulta? Hannah sen sijaan näyttää samalta kuin Lena nuorena, joten Matthias suuntaa energiansa tähän. Vaan miten saada yhteys lapseen, joka on elänyt koko elämänsä eristettynä? Hannah on kuin tietosanakirja, joka kertoo aikuisille hämmästyttävän yksityiskohtaisesti monista asioista, samalla analysoidessaan viiltävästi elämäänsä ja sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia, 

"Voisimmeko me soittaa jollekulle? Sinun isällesi vaikka? Muistatko teidän puhelinnumeron ulkoa?"

Pudistan päätäni. 

"Sinulla varmaan on isä?"

Nyökkään. 

"Ja hän asuu teidän kanssanne, sinun ja äidin?"

Nyökkään uudestaan. 

"Kyllähän meidän pitäisi soittaa hänelle. Hänen täytyy saada tietää, että äiti joutui onnettomuuteen ja te olette täällä sairaalassa. Isäsi on varmasti kamalan huolissaan, kun teitä ei kuulu kotiin."

Väkänen oikealle, suoraan, väkänen vasemmalle, suoraan, taas väkänen vasemmalle, niin kuin vänkyrä salama. 

"Kuulehan, oletko sinä joskus ennen ollut sairaalassa? Tai onko äiti ollut joskus ennen sairaalassa, tässä sairaalassa vaikkapa? Voitaisiin katsoa meidän huippuvälkyltä tietokoneelta, löytyisikö sieltä teidän puhelinnumero."

Pudistan päätäni.

"Avohaavoja voi hätätapauksessa sterilisoida myös virtsalla. Virtsa desinfioi, tyrehdyttää verenvuotoa ja lievittää kirvelyä, loppu."

Ruth-sairaanhoitaja tarttuu käsiini. "Kuulepas Hannah, minä taidan keittää meille teetä. Ja sitten me kaksi rupatellaan ihan kaikessa rauhassa. Miltä kuulostaa?"

Tässä on kerrankin psykologinen trilleri, joka on minun makuuni oikeasti jännittävä ihan loppuun asti. Kliseet pysyvät poissa ja juonessa riittää yllätyksiä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monissa heistä on pelottaviakin piirteitä. Tunnelma on ahdistava, lukija saa pureskella kynsiään ihan urakalla. 

Kirjasta ei voi kertoa kovin paljoa paljastamatta juonesta olennaisia asioita. Siksi suosittelenkin tarttumaan siihen itse. 

Lapsikulta on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Lucy Foley: Avain

 

Lucy Foley: Avain

Englanninkielinen alkuteos The Paris Apartment (2022)

Suomentanut Elina Koskelin 

Otava 2022 

408 s. 

En tiedä onko hyvä vai huono asia lukea kerrostaloasujana kerrostaloon sijoittuvaa psykologista jännäriä, kirjaa jossa kaikki talon asukkaat ja tapahtumat ovat outoja. Luettuani aloin miettiä, että onneksi meidän talossa on yhden sijasta kolme rappua, kerroksissa enemmän kuin yksi asunto ja naapuritkin varsin mukavia siltä osin kuin mitä heitä olen tavannut pihassa ja rappukäytävässä :D 

Tarina alkaa Jessin saapuessa Pariisiin veljensä Benin luo. Kummallista kyllä, Ben ei olekaan kotona. Missä hän on? Avaimet, lompakko ja Vespa ovat tallella, joten minne hän on mennyt ja miksi? Entä miksi talon asukkaat välttelevät tai jopa kieltäytyvät puhumasta Benistä? 

Jess saa etsintään avukseen Theon, sen lehden päätoimittajan johon Ben on kirjoittanut arvosteluja. Pieni pala kerrallaan he saavat arvoitusta kerittyä auki. Matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä ja vaarojakin. Jess on kuitenkin päättäväinen, hän aikoo etsiä Benin, olkoon tämän naapurit ja talon portinvartija kuinka vastentahtoisia tahansa. 

Portti kolahtaa kiinni tytön takana. Hän kuvittelee majailevansa normaalissa talossa. Paikassa, joka seuraa normaaleja sääntöjä. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin hän on lusikkansa tuikannut. 

Mietin Madame Meunierin ohjeita. Tiedän, ettei minun auta kuin totella. Minulla on liian paljon pelissä, jotta voisin kapinoida. Kerron hänelle, että tyttö on juuri lähtenyt, kuten hän pyysi. Kerron myös, milloin tyttö palaa. Kuin tottelevainen henkilökunnan jäsen ainakin, mikä olenkin. En pidä Madame Meunierista, kuten olen jo tehnyt selväksi. Mutta uuden tytön saapuminen on pakottanut meidät liittolaisiksi. Tyttö on nuuskinut paikkoja. Kysellyt kysymyksiä asukkailta. Ihan niin kuin Benjaminkin. Tyttä ei saa vetää huomiota tänne. Benjamin halusi tehdä niin. 

Minun on nimittäin suojeltava tiettyjä asioita täällä. Ja se tarkoittaa sitä, että en voi koskaan luopua tästä työstä. Ihan viime aikoihin saakka oloni on ollut täällä turvallinen. Sillä näillä ihmisillä on salaisuuksia. Ja minä tiedän niistä. Tiedän liikaa. He eivät voi hankkiutua minusta eroon. Enkä minä pääse heistä eroon. 

Tykkäsin tästä, talon kieroutunut ilmapiiri tekee tunnelmasta jatkuvasti jännitteisen ja uhkaavan. Talon asukkaista paljastuu yllätyksiä, ja mitä enemmän Jess saa heistä selville sitä pelottavammaksi heidän käytöksensä muuttuu. Sitä paitsi talo itsessään on karmiva, suljettuine portteineen, ruokahisseineen, piilotettuine portaikkoineen, kellareineen. 

Monet psykologiset trillerit ovat minun makuuni tylsiä, mutta Avain on poikkeus. Se on koko ajan niin pahaenteinen, että jännitystä riittää ensimmäisiltä sivuilta loppuun asti. Kannessa Alex Michaelides sanoo kirjaa klaustrofobiseksi, sitä se todella on. Ihan normaalin oloiset tapahtumat ja kohtaamiset muuttuvat usein pelottaviksi. Lukijana tuntee olevansa talon vankina. 

Tänään olin kyllä varsin helpottunut, kun en tavannut ketään naapuriani käydessäni pariin kertaan ulkona :D

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 10, "kirjan nimi on mielestäsi tylsä". Ehkä olen vähän tyhmä, mutta en tajua mihin avain viittaa. Käyntikorttiin? Jessiin arvoituksen selvittäjänä? Mielestäni alkuperäinen nimi on suomennosta parempi.

Jo Spain: Dirty Little Secrets

Jo Spain: Dirty Little Secrets

Quercus 2020

405 s.

Haa, taas osuin tavallaan suljetun huoneen mysteerin kimppuun! Tällä kertaa olemme pienellä Withered Valessa, rikkaiden ihmisten aidatulla asuinalueella jossa on vain kahdeksan taloa. Kun naapuruston pitkäaikaisin asukas Olive Collins löytyy kuolleena, ja käy ilmi että hän on ollut kuolleena kuukausia, poliisi alkaa tutkia asiaa. Oliven naapurit alkavat tuntea epämiellyttävää kutinaa, sillä heistä jokaisella on ollut syynsä haluta Oliven kuolemaa. Kuka oli tuo pinnalta ystävällinen mutta sisältä sysimusta nainen, ja kenet hän on saanut niin tolaltaan että ainoa vaihtoehto on ollut hävittää hänet kuvioista.

’I haven’t been entirely honest with you.’

‘Okay.’

‘About Olive Collins.’

Emma nodded. They’d guessed that already.

‘Are you going to sit with us, Holly?’ Frank asked.

Holly looked belligerent. Her mother cast her a beseeching look.

‘Fine,’ she said, an pulled out the fourth chair at the kitchen island.

‘So,’ Emma said. ‘What happened with Olive?’

Alison took a deep breath.

‘Look, I’m not sure you could classify it as blackmail. And I genuinely don’t think Olive had a clue how others saw her. She was quick to jump to conclusions about everybody else but was very lacking in self-awareness. But - well - Olive was pushing it at the shop. She kept calling in. After the first time, she’d pick up the smallest or cheapest item and then start talking about how this dress or that top would go lovely with it but she couldn’t afford it. She was absolutely brazen. She never said anything overt. It was never a quid pro quo. But I definitely felt I had to keep giving her stuff or she’d… she’d tell people our secret.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen asukkaiden ja poliisien näkökulmasta, mikä toimii oivallisesti. Etenkin kun yleensä saadaan tietää, miksi jollain asukkaalla oli sukset ristissä Oliven kanssa, ja seuraavassa luvussa Olive kertoo oman versionsa. Lukija on koko ajan askeleen edellä poliisia, joka saa kyllä asiat tietoonsa mutta hitaammin.

Täytyy tunnustaa, että mitä pidemmälle tarina eteni, sitä useammin olin naapureiden kanssa samaa mieltä siitä, että Olive sai mitä ansaitsi. Herttaisen pinnan alla on moralisoiva mutta moraaliton ihminen, jolla ei tunnu olevan toiminnalleen mitään muuta syytä kuin aiheuttaa kärsimystä heille, joiden toimintatavoista hän ei pidä. Ihanan puistattava hahmo!

Alkuun olin vähän skeptinen sen suhteen, että käykö tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi se, että kaikilla on jotain Olivea vastaan. Ei käy, sillä yllätyksiä riittää. Usein käy niin, että joku on nähnyt ikkunasta jotain tai kuullut keskustelun tai lapsi ilmoittaa havainneensa jotain, ja moni naapurustosta tuntuu jääneensä kiinni housut kintuissa ja sitten onkin kerrottava poliisille vähän lisää, ei ehkä kuitenkaan vieläkään ihan koko totuutta. On pikemminkin hauskaa kuin tylsää, että epäiltyjä, motiiveja ja tilaisuuksia on niin paljon. Lisäksi tarina etenee koko ajan, tietoa tulee jatkuvasti lisää. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, mikä on tietenkin kirsikka ja suklaalastut kakun päälle. 

Adrian McKinty: Ketju

Adrian McKinty: Ketju

Englanninkielinen alkuteos The Chain (2019)

Suomentanut Antti Saarilahti

Otava 2020

398 s.

Rachel jättää teini-ikäisen tyttärensä Kylien bussipysäkille, kuten niin monta kertaa ennenkin. Tänään kuitenkin kaikki muuttuu. Kylie siepataan, ja Rachel vedetään mukaan kylmään peliin, osaksi Ketjua. Ketjun toimintakuvio on selkeä: maksa lunnaat ja sieppaa sopiva lapsi, sitten toivo että siepatun vanhemmat maksavat lunnaat ja sieppaavat sopivan lapsen. Vasta sitten lapsesi vapautetaan. Mutta vaikka niin kävisi, et ole oikeasti koskaan vapaa. Ketju seuraa sinua, tietää missä olet. Jos otat yhteyttä viranomaisiin vaikka vuosia myöhemmin, sinut eliminoidaan. Jos joku heistä mokaa, joka on tullut Ketjun osaksi sinun jälkeesi, sinä maksat siitä hengelläsi.

Alkujärkytys on valtava, mutta Rachelilla ei ole aikaa pysähtyä. Hän aikoo toteuttaa Ketjun vaatimukset, ja saada tyttärensä takaisin. Avukseen hän saa entisen lankonsa Peten, huumeisiin langenneen veteraanisotilaan. Torstaista maanantaihin hän (ja lukija) elävät piinaavia hetkiä sekä Rachelin että Kylien kanssa. Rachel suunnittelee ja toteuttaa sieppauksen, kun taas Kylie yrittää löytää keinon päästä vapaaksi. 

Noin puolet kirjasta eletään tiivistahtisessa nykyhetkessä. Toinen puoli on tunnelmaltaan melko erilainen. Rachel on päättänyt katkaista Ketjun, ja sitä varten hän tarvitsee apua. Erik on ollut osallinen jo kauan, mutta hän on myös löytänyt keinon jolla kenties pääsee Ketjua alkulähteille. Askel kerrallaan Rachel hivuttautuu lähemmäs, asettaen hengenvaaraan sekä itsensä että läheisensä. Samaan aikaan lukija pääsee Rachelin edelle, pääsee seuraamaan miten ja miksi Ketju syntyi, kuka on sen aivot. 

"Mutta... siis... voisitko mitenkään päästää Kylien nyt menemään?"

"En voi. Tiedät, etten voi. Ketjun täytyy jatkua. On luotettava sen toimintaan. Jos rikon Ketjun, se kostautuu. Minä joudun vaaraan, poikani joutuu vaaraan ja sinä ja Kylie joudutte vaaraan."

"Paitsi jos he vain bluffaavat."

"He eivät ole sellaisia ihmisiä. Uskon, että he nauttisivat, jos kaikki menisi pieleen ja alkaisimme tappaa toisiamme. Sinähän näit, mitä sille yhdelle perheelle tapahtui."

"Niin näin."

"He kertoivat, että vuosia sitten, kun joku katkaisi Ketjun, rangaistukset kulkivat seitsemän tasoa taaksepäin ennen kuin Ketju korjasi itse itsensä."

"Voi helvetti!"

"Mutta halusin sanoa sinulle, että olet nyt askeleen lähempänä Kylien vapautumista. Pian se on ohi, Rachel. Ihan totta."

"Voi luoja. Toivon niin."

"Usko pois."

"Miten sinä onnistuit? Miten selvisit kaikesta? Miten jaksoit?"

"En tiedä, Rachel. Kaipa sinun pitää vain kuvitella hetki, jolloin Kylie on taas luonasi. Jokainen tekosi, jokainen valintasi on askel kohti sitä päämäärää, ymmärrätkö?"

Pidin kirjasta kovasti. Väkivallan uhka on alati läsnä, mutta itse väkivaltaa on vähän. Psykologista uhkaa ja painetta sitäkin enemmän, mikä saa melkein järsimään kynsiä lukiessa. On kiinnostavaa lukea, miten ihmiset kestävät tai murtuvat paineen alla, mitä muut tekevät saadakseen toiset Ketjun osaset jaksamaan, mihin tavallinen ihminen venyy kun valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja. Unohtamatta sitä, missä kaikissa vaiheissa Ketjun syntyyn olisi voinut vaikuttaa, ehkä sen olisi voinut estää, jos tietyt ihmiset vaan olisivat välittäneet. 

Henkilöhahmot ovat loistavia. Rachelin ja Kylien aktiivisuus ilahduttaa, he eivät tuhlaa aikaa märehtimiseen ja kyynelehtimiseen vaan toimivat päättäväisesti. Toisaalta esimerkiksi Kylien siepannut mies ja Erikiä tarkkaileva nainen saavat surkuttelemaan heidän kohtaloaan. Henkilöhahmot ovat muistettavia ja tunteita herättäviä, riippumatta siitä esiintyvätkö he lyhyen vai pitkän ajan.

Pienen miinuksen annan siitä, että toisen osan alussa alkoi tuntua siltä, että luen kahta eri kirjaa. Ehkä osat olisi voinut limittää yhteen, niin että Ketjun syntyhistoria olisi tullut lukijan tietoon pätkinä siinä välissä, kun Rachel suunnittelee ja toimii saadakseen Kylien vapaaksi. Nyt on vähän sellainen olo, että puolet kirjaa on sietämättömän jännittävää, sitten jännitys katoaa pitkäksi aikaa ilmestyäkseen taas lopussa. Lukijan kiinnostus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa. 

Kansiliepeen mukaan kirjan elokuvaoikeudet on myyty Paramountille; jos elokuva joskus tulee niin menen ehdottomasti katsomaan. Tämä on sellainen tarina, joka varmasti toimii myös valkokankaalla. Jatko-osaa tuskin tulee, mutta odotan, mitä muuta McKintyllä on jo kirjoitettuna tai vielä tulossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Ketjun kohtaan 36, "tunnetun henkilön suosittelema kirja". Etukannessa suosittelijoina ovat Stephen king ja Don Winslow, takakannessa muun muassa Ian Rankin. Se sopisi myös ainakin kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia" ja 9, "kirjassa kohdataan pelkoja".

Ketjuun on tutustuttu ja tykästytty myös blogissa Kuunnellut äänikirjat.

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava

Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava
Englanninkielinen alkuteos One of Us Is Next (2020)
Suomentanut Inka Parpola
WSOY 2020
362 s.

Yksi meistä... on näemmä kehkeytynyt sarjaksi. Ensimmäinen osa Yksi meistä valehtelee sai paljon kehuja, ansaitusti. Siinä on taas sellainen suljetun huoneen mysteeri, josta pidän. Olen vinkannut kirjaa sekä yläkoululaisille että lukiolaisille. Yksi meistä on seuraava on itsenäinen jatko-osa, mutta koska tässä kerrotaan hyvin suorasanaisesti ykkösosan loppuratkaisu, niin suosittelen lukemaan sen ensin. Ei varmasti ole yhtä tehokas lukukokemus, jos tietää jo aloittaessaan mistä on kyse.

Ajassa mennään puolitoista vuotta eteenpäin, mutta paikkana on yhä Bayview High - lukio. Eräänä päivänä koulun oppilaat alkavat saada nimettömiä tekstiviestejä, joissa heidät vedetään mukaan peliin. Vanha kunnon totuus vai tehtävä! Kun ensimmäiseksi pelaajaksi valittu ei ilmoita osallistumisestaan vuorokauden kuluessa, hänen suurin salaisuutensa paljastetaan kaikille. Osa oppilaista lähtee mukaan innolla, osa ei. Ja kuten arvata saattaa, tehtävät ovat jatkuvasti ilkeämpiä. Oppilaat ovat kauhuissaan, mutta samalla peli kuitenkin kiehtoo. Kuka on kaiken takana? Kuka tietää kaikkien salaisuudet, ne joita ei ole sanottu ääneen kuin ehkä yhdelle ihmiselle? 

"Mitä on tapahtunut?" kysyn.

Hän painaa huulensa niin tiukalle viivalle, että ne melkein katoavat. "Knox lopetti", hän sanoo katse kiinnittyneenä Eddieen kuin mikäkin petolintu. "Ja aiheeseen liittyen: Eddie on perseestä." Vedän kauhistuneena henkeä, ja Lucy tuntuu huomaavan ensimmäistä kertaa kenelle puhuu. "Eli kiitos siitä, että pilasit näytelmän."

Raivoni leimahtaa. Voin hyvin syyttää itseäni kaikesta, mutta vedän rajan siihen, että Lucy tekisi saman. "Tämä ei ole minun vikani. Se on se kaamea peli - "

"Tarkoitatko sitä kaameaa peliä, josta minä sanoin kaksi viikkoa sitten, että se pitäisi antaa ilmi?" Lucy kohottaa leukaansa. "Jos joku olisi kuunnellut minua, se olisi todennäköisesti tähän mennessä jo lakkautettu eikä mitään tällaista olisi tapahtunut."

Luoja, että minä vihaankin sitä, kun Lucy on oikeassa. 

"Ehkä meidän pitäisi kertoa jollekulle nyt", sanon, ja katseeni harhailee rouva Kaplaniin.

"Et todellakaan kerro", Lucy sanoo."Hänellä on juuri nyt ihan tarpeeksi murheita muutenkin. Sitä paitsi kaikki tietävät jo, miten tämä peli voitetaan. Riittää, kun valitsee tehtävän. Täytyy olla järjiltään, jos tekee jotain muuta."

Huu, tässä on todellinen jännitysnäytelmä jota on ahmittava eteenpäin. Tarina alkaa uutispätkällä, jossa toimittaja puhuu opiskelijan kuolemasta. Lukija ei voi muuta kuin upota mukaan peliin saadakseen tietää, mitä tapahtuu ja kuka kuolee. Toki mukana on vähän myös perheongelmia ja ihmissuhdesäätöä, mutta valtaosin seurataan nuorten yrityksiä selvittää, kuka on hämähäkki joka pitää pelin lankoja hyppysissään. Kuinka pahaksi tilanne ehtii mennä? 

Vaikka tämä on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu kirja, mikään ei suinkaan estä aikuisia tarttumasta tähän. Verrattuna moniin aikuisten dekkareihin, tämä on virkistävän erilainen. Psykologinen jännitys säilyy alusta loppuun asti, eikä välissä ole yhtään tyhjäkäyntiä. Tapahtumat myös lähtevät liikkeelle heti, eikä puolet kirjasta mene henkilöhahmojen esittelyyn ja tapahtumien pohjustamiseen. Sivumäärä on kohtalaisen suuri ja fonttikoko melko pieni, mutta siitä huolimatta tämä on nopealukuinen kirja.

Yksi meistä on seuraava on luettu myös blogissa Kirjapöllön huhuiluja. 

Lukuhaasteen sivuraide 4. Otto Hyyrynen: Murtumispiste

Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Kansi Markko Taina
Tammi 2019
235 s.

Huu mikä kirja! Ihana klaustrofobinen tunnelma, ja pakkasta niin että lukijaa palelee vaikka lukee kirjaa peiton alla villasukat jalassa! 

Suomalainen Kalle lähtee töihin tutkimusasemalle Jäämerelle. Työnteko ei niinkään kiinnosta, vaan hän lähtee kauas kaikesta päästäkseen pakoon ahdistavaa elämäänsä. Pieni Jäämerellä sijaitseva saari osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin turvapaikaksi. Työkaverina on venäläinen Boris, mies joka on viipynyt saarella jo 20 vuotta. Kaikki muut ovat tulleet ja lähteneet - nopeasti- mutta Boris on ja pysyy. Heti alusta saakka tunnelma on kireä. Kalle ihmettelee Boriksen vihamielisyyttä ja epäluottamusta häntä kohtaan, mutta toisaalta, ei hän itsekään pyri ystävystymään. Miehet hoitavat tutkimusasemaa ja mittaustuloksia toisiaan sietäen, alkuun yhdessä ja sittemmin erikseen. Alituisena seuralaisena on kylmyys ja huoli siitä, riittääkö lämmitysdiesel kevääseen asti.

Eräänä päivänä Kalle löytää rannalta soutuveneen, jossa on pahasti paleltunut tyttö. Kalle saa vietyä tytön asemalle, ja saa lämmitettyä tämän elävien kirjoihin. Hän ei kuitenkaan saa selville tytön tarinaa, sillä tämä ei puhu. Kun Boris osoittaa kiinnostusta tyttöä kohtaan, Kalle pelästyy. Hän ei anna tytölle tapahtua mitään. Alkaa todellinen kissa ja hiiri - leikki, jossa miesten toisiaan kohtaan harrastama välttely ulottuu hurjiin mittasuhteisiin. 

Rustaan turhautuneena mittaustuloksia vihkooni ja jään tuijottamaan merelle. Mantere tuntuu olevan niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Tuntuu kuin siitä olisi iäisyys kun olen viimeksi jutellut jonkun täysjärkisen kanssa, tuntenut oloni turvalliseksi, hyväksytyksi. Kaikki aiemmin kokemani elämänvoima on hävinnyt. Saari on langettanut ylleni pimeän varjon ja jokainen päivä on edellistä synkempi.

Palatessani huoneeseeni minusta tuntuu taas, että täällä on käyty. Yläkerrasta kuuluu vaimeaa naurua ja taputusta, Boris on huoneessaan. 

Monesti koen psykologiset trillerit epäjännittävinä, jotkut suorastaan tylsinä. Tämä on kuitenkin toista maata. Ehkä juuri ympäristönsä vuoksi; on saari kaukana kaikesta, lunta ja pakkasta, lukittuja ovia, yhteydet ulkomaailmaan poikki, tieto siitä että saarella pitää olla ja pärjätä kuukausia... Ynnä kaksi päähenkilöä, joiden välit ovat aluksi kireät muuttuen koko ajan vihamielisemmiksi, kunnes lopulta molemmat vaikuttavat suorastaan vainoharhaisilta. Tarina kerrotaan Kallen näkökulmasta, mutta lopussa katsaus Boriksen päiväkirjaan avaa tapahtumia hänen kokeminaan, selittäen paljon. Ehdottoman hyvä ratkaisu, joka laittaa lukijan miettimään omaa suhdettaan siihen mitä on juuri lukenut. 

Tarina herättää ja jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en välttämättä edes kaipaa vastauksia. Mikä on tuo tutkimusasema, mitä siellä mitataan? Kuka on työnantaja? Miksi Boriksen on annettu olla saaren yksinvaltiaana kauan, jos kukaan ei viihdy / pärjää hänen kanssaan? Miksei kukaan ota yhteyttä saareen / miksei ole varajärjestelmää sitä ajatellen, että puhelinyhteys on poikki? Tarinan tunnelmaa edellä mainitut kysymykset tihentävät mitä parhaiten. Minua ainakin jännitti, ja oli pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mikä kaikki menee vikaan, mitä vielä pahempaa voi tapahtua, mikä on se viimeinen niitti joka luhistaa kaiken - sillä eihän tämä voi mennä mitenkään muuten kuin luhistuen? Eihän? Vai voiko? 

Murtumispiste on luettu myös blogissa Kirjanmerkkinä lentolippu. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "vuonna 2019 julkaistu kirja".

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
Englanninkielinen alkuperäisteos The Wolf Road (2016)
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
410 s.

Huh sentään! Oli muuten noin toinen kirja ikinä, mitä en lopulta uskaltanut lukea illalla sängyssä! Suden tie ei ole erityisen raaka, mutta piinaavan jännittävä se on. Pahaenteinen. 

Elka on päätynyt 7-vuotiaana metsään, eksyneenä. Hän asuu mummonsa kanssa; vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan kullankaivajina. Metsässä hän törmää mieheen, jota alkaa kutsua Ansastajaksi. Tämä kertoo Elkalle mummon kuolleen, ja tarjoaa mahdollisuutta jäädä luokseen. Siihen Elka tarttuu. Kuluu kymmenisen vuotta, ja sitten kaikki muuttuu. Ansastajalla on synkkä salaisuus, niin synkkä, että Elka säikähtää. Hän aloittaa pitkän matkan kohti Halvestonia, tavoitteenaan löytää vanhemmat. Mutta koska jäljillä kulkee Ansastaja, on matkanteko tavattoman vaarallista. Seuranaan Susi - oikea susi, ystävä erämaasta - sekä matkan aikana löydetty uusi tuttavuus Penelope Elka taivaltaa kohti tuntematonta. 

Kävelin ulos Tucketista mieli kevyempänä. Ensimmäistä kertaa saatoin toivoa, että minä ja Penelope selviytyisimme tästä kaikesta. Tin-joki oli kolmen tunnin vaelluksen päässä, ja olisin melkein voinut hyppelehtiä, niin suuresti onnellisuus puski ulos jaloista.

Mutta kaikki vehkeily ja pelko ja ihmisten läheisyys ja aika kaupungeissa oli tylsyttänyt erätaitoni. Mielessä ei edes käynyt, että joku muukin voisi olla valveilla Tucketissa siihen aikaan yöstä. Ei pälkähtänyt päähän, että he etsivät juuri minua. Vuosi sitten olisin kiemurrellut ympyröitä matkalla takaisin majalle, jotta saisin seuraajat kannoiltani, mutta en tehnyt niin sinä yönä. Kävelin suoraa reittiä Tin-joelle, ja minua seurattiin koko matka.

Olin kuullut kirjasta kehuja, mutta silti yllätyin siitä kuinka hyvä se on. Elkan tarina on kaamea, mutta samalla se on huikea selviytymistarina. Elkan ja Ansastajan välillä on jännite koko ajan, alussa lempeämpi mutta loppua kohti koko ajan kiristyvä. Myös Elkan ja erämaan suhde on kiehtova, se miten suuresta, karusta ja rajusta tulee hallittavissa oleva, luotettava, ystävä. Maailma on dystooppinen, mutta ei osoittelevassa määrin. Maailmanlopun meininkiä ei ole, ihmiskunta ei ole katoamassa. Pikemminkin on tapahtunut taantumista, suuret kaupungit sortuneet ja elämä asettunut kyliin. Elämä on kovaa, työ raskasta, ihmisarvo nollassa. 

Kirjaa on luettu pitkin vuotta, siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Mustetta paperilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjassa liikutaan luonnossa".

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.

Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt.

Helmet-lukuhaasteessa tungen tämän kohtaan "sukutarina". Yhdenlainen sukutarina se on keksittykin historia...

Myös Kirsi on lukenut Oven.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Englanninkielinen alkuperäisteos The Killing Lessons
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2015
446 s.

Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä on yksi parhaista jännityskirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Se on raaka mutta verisiä yksityiskohtia ei ole liikaa. Pahempaa tai parempaa on psykologinen jännitys, eräänlainen kissa ja hiiri  - leikki sekä murhaajien kesken, heidän ja silminnäkijän sekä heidän ja viimeisimmän uhrin välillä. 

10-vuotias Nell Cooper sattuu olemaan ulkona juuri sillä hetkellä, kun hänen kotiinsa tunkeutuu kaksi miestä. Miehet ovat tulleet tappamaan koko perheen. Äiti ehtii varoittaa Nelliä, ja tämä pääsee karkuun. Hänet on nähty, ja hän on nähnyt murhaajan, joten turvallista paikkaa keskellä harvaan asuttua lumikinosten täyttämää seutua ei ole. Nell osuu erakoituneen ja siksi kummallisena pidetyn ja hiukan pelätyn Angelon mökkiin. Lähes liikuntakyvytön Angelo ja Nell joutuvat miettimään, miten selviävät eristyksissä ja mistä saavat apua. 

Toisaalla kovaluinen komisario Valerie Hart kollegoineen huomaa karmaisevan seikan: satunnaiset surmateot ovatkin kaikkea muuta eli heillä on tähtäimessään sarjamurhaaja. Miten saada kiinni tekijä, joka liikkuu eri osavaltioissa, tappaa epäsäännöllisin välein eikä jätä rikospaikalle muita jälkiä kuin kummallisia esineitä?

Sokki oli sekoittanut hänen aivonsa. Hän käytti kiduttavan, epämääräisen pitkän ajan ryömimällä ympäri mökkiä - hän löysi ruostuneen veitsen, rikkonaisen sahan, puolet harjaksistaan menettäneen luudan - ennen kuin hänen oli pakko myöntää, ettei hänellä ollut apunaan muuta kuin kamiinan messinkikahvainen hiilihanko, joka oli hädin tuskin kolmenkymmenen sentin pituinen.

Sitten, omasta typeryydestään ällistyneenä, hän muisti kirveen. 

Joka tietenkin sijaitsi mökin yhteydessä olevassa pikkuruisessa puuvajassa. 

Unohda. Sisätilojen tutkailu oli vienyt häneltä voimat. Hänellä ei ollut mitään jäljellä. 

Mutta kuva tytöstä juoksemassa kauhuissaan metsän halki ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä tytön paljaiden säärien liikuttavuus tai se täysi avuttomuuden tila, johon tyttö oli joutunut.

Yllätyin iloisesti, lähinnä siksi että etukäteen pelkäsin kirjan olevan verisempi. Olen jo vähän kyllästynyt tiettyihin kirjailijoihin, joiden teoksissa mässäillään silpomisilla ja uhrien kidutuksella. Tässä kerrotaan mitä uhreille on tehty, mutta kohtauksia ei pitkitetä eikä niitä ole tarpeettoman paljon. Vaikka ruumiita on useita, ne (tai niiden kunto) eivät nouse etualalle vaan pääosassa ovat elävät ihmiset. 

Pidin siitä, että tarinaa seurataan monesta näkökulmasta. Äänen saavat tietenkin Nell ja Angelo, Valerie ja murhaaja mutta myös viimeisin uhri, Claudia, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen elää. Moniäänisyys, mahdollisuus päästä eri osapuolien pään sisään luo jännitettä ja jännitystä. Monilla hahmoilla henkinen tila on sellainen, että jonkinasteinen romahdus saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa. 

Tietenkin jännittäviä ovat myös tapahtumaympäristö ja olosuhteet, etenkin kohdat joissa ollaan metsässä tai lumen saartamassa mökissä. Tilanteet ja tunnelmat vaihtelevat, on toivoa ja epätoivoa, pelkoa ja päättäväisyyttä, epäluuloa ja luottamusta. 

Vaikka tarinassa on monta näkökulmaa, monta keskeistä henkilöhahmoa ja useita tapahtumapaikkoja, on se ehjä kokonaisuus. Lukiessa oli helppo pysyä kärryillä siitä, missä mennään ja kenen mukana. Henkilöhahmot ovat eläviä ja moniulotteisia. 

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Bleue, Lilli, Jori ja Annika K.