Lukuhaasteen sivuraide 4. Otto Hyyrynen: Murtumispiste

Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Kansi Markko Taina
Tammi 2019
235 s.

Huu mikä kirja! Ihana klaustrofobinen tunnelma, ja pakkasta niin että lukijaa palelee vaikka lukee kirjaa peiton alla villasukat jalassa! 

Suomalainen Kalle lähtee töihin tutkimusasemalle Jäämerelle. Työnteko ei niinkään kiinnosta, vaan hän lähtee kauas kaikesta päästäkseen pakoon ahdistavaa elämäänsä. Pieni Jäämerellä sijaitseva saari osoittautuu kuitenkin kaikkea muuta kuin turvapaikaksi. Työkaverina on venäläinen Boris, mies joka on viipynyt saarella jo 20 vuotta. Kaikki muut ovat tulleet ja lähteneet - nopeasti- mutta Boris on ja pysyy. Heti alusta saakka tunnelma on kireä. Kalle ihmettelee Boriksen vihamielisyyttä ja epäluottamusta häntä kohtaan, mutta toisaalta, ei hän itsekään pyri ystävystymään. Miehet hoitavat tutkimusasemaa ja mittaustuloksia toisiaan sietäen, alkuun yhdessä ja sittemmin erikseen. Alituisena seuralaisena on kylmyys ja huoli siitä, riittääkö lämmitysdiesel kevääseen asti.

Eräänä päivänä Kalle löytää rannalta soutuveneen, jossa on pahasti paleltunut tyttö. Kalle saa vietyä tytön asemalle, ja saa lämmitettyä tämän elävien kirjoihin. Hän ei kuitenkaan saa selville tytön tarinaa, sillä tämä ei puhu. Kun Boris osoittaa kiinnostusta tyttöä kohtaan, Kalle pelästyy. Hän ei anna tytölle tapahtua mitään. Alkaa todellinen kissa ja hiiri - leikki, jossa miesten toisiaan kohtaan harrastama välttely ulottuu hurjiin mittasuhteisiin. 

Rustaan turhautuneena mittaustuloksia vihkooni ja jään tuijottamaan merelle. Mantere tuntuu olevan niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Tuntuu kuin siitä olisi iäisyys kun olen viimeksi jutellut jonkun täysjärkisen kanssa, tuntenut oloni turvalliseksi, hyväksytyksi. Kaikki aiemmin kokemani elämänvoima on hävinnyt. Saari on langettanut ylleni pimeän varjon ja jokainen päivä on edellistä synkempi.

Palatessani huoneeseeni minusta tuntuu taas, että täällä on käyty. Yläkerrasta kuuluu vaimeaa naurua ja taputusta, Boris on huoneessaan. 

Monesti koen psykologiset trillerit epäjännittävinä, jotkut suorastaan tylsinä. Tämä on kuitenkin toista maata. Ehkä juuri ympäristönsä vuoksi; on saari kaukana kaikesta, lunta ja pakkasta, lukittuja ovia, yhteydet ulkomaailmaan poikki, tieto siitä että saarella pitää olla ja pärjätä kuukausia... Ynnä kaksi päähenkilöä, joiden välit ovat aluksi kireät muuttuen koko ajan vihamielisemmiksi, kunnes lopulta molemmat vaikuttavat suorastaan vainoharhaisilta. Tarina kerrotaan Kallen näkökulmasta, mutta lopussa katsaus Boriksen päiväkirjaan avaa tapahtumia hänen kokeminaan, selittäen paljon. Ehdottoman hyvä ratkaisu, joka laittaa lukijan miettimään omaa suhdettaan siihen mitä on juuri lukenut. 

Tarina herättää ja jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en välttämättä edes kaipaa vastauksia. Mikä on tuo tutkimusasema, mitä siellä mitataan? Kuka on työnantaja? Miksi Boriksen on annettu olla saaren yksinvaltiaana kauan, jos kukaan ei viihdy / pärjää hänen kanssaan? Miksei kukaan ota yhteyttä saareen / miksei ole varajärjestelmää sitä ajatellen, että puhelinyhteys on poikki? Tarinan tunnelmaa edellä mainitut kysymykset tihentävät mitä parhaiten. Minua ainakin jännitti, ja oli pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mikä kaikki menee vikaan, mitä vielä pahempaa voi tapahtua, mikä on se viimeinen niitti joka luhistaa kaiken - sillä eihän tämä voi mennä mitenkään muuten kuin luhistuen? Eihän? Vai voiko? 

Murtumispiste on luettu myös blogissa Kirjanmerkkinä lentolippu. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "vuonna 2019 julkaistu kirja".

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 4: Brindisi / Italia

Torinosta matkan pitäisi jatkua Brindisiin, mutta koska en löytänyt siihen liittyvää kirjaa niin on tyydyttävä Italia-aiheiseen.

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa

Kansi Markko Taina

Tammi 2006

392 s.

Kun Brindisi osoittautui vaikeaksi kohteeksi, päädyin tutkailemaan kirjahyllyäni ajatuksella, että täytyy siellä olla joku Italiaan liittyvä kirja. Olihan siellä, esimerkiksi Syksy Venetsiassa, jonka olen lukenut aiemminkin mutta postausta en ole tehnyt ennen tätä.

Jaakko Uusitalo ajautuu pienoiseen kriisiin. Eläkepäivät ovat koittaneet, ja vaimo haluaa erota. Vaimo ei enää jaksa Jaakkoa, mokomaa Casanovaa. Siitä Jaakko saa kimmokkeen alkaa tutustua tähän tavallaan tuttuun mutta silti tuntemattomaan hahmoon. Hän pakkaa mukaan 4000 sivua Casanovan elämäkertaa ja matkustaa Venetsiaan. Pian hän tapaa nuoren naisen, Marian, joka tekee opinnäytetyötä Romano Scarpan arkkitehtuurista. Jaakko ihastuu nopeasti, ja liimautuu Marian mukaan. He kulkevat sekä Casanovan että Scarpan jäljissä. Marialla ei ehkä ole yhtä voimakkaita tunteita kuin Jaakolla, mutta omassa vapaudenkaipuussaan hän tarttuu tähän. Rakkaussuhteesta ei voi puhua, pikemminkin kumppanuudesta, jolla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta ja molemmat tietävät sen.

Joskus kaikki päättyy, mikä tahansa hauskuus saa lopun, vain suru ja murhe ei, mietin sitten ja pysähdyn, katson Huokausten siltaa, olen kuin Thaimaassa maalatussa venetsialaisessa toritaulussa siinä: Minä ja Ponte dei Sospiri... Siltä se tuntuu, vaikka en itse ole surullinen, en juuri nyt; vain se sama painava raskas möykky on minun sisälläni kuten aina. Möykyn tuntee vaikkei tahtoisi, se painaa, vaikkei muistaisi, mutta en anna sen päästä mieleeni saakka. Rintakehän yli se ei kohoa. Jospa vanha lause "poissa silmistä, poissa mielestä" onkin totta vähän toisella tavalla. Kipua ei ole, kun sitä ei ajattele. Jos minulla joku motto on enää jäljellä, niin tämä. 

Tarinan tempo on verkkainen, mikä sopii siihen mainiosti. Mikäs kiire tässä, kuljeskellessa Venetsiassa ja Veronassa. On aikaa pysähtyä havainnoimaan asioita, ihailemaan taidetta, pohtimaan elämää ja rakkautta. On paljon hienoja lauseita, joita on jäätävä miettimään. "Rakkaus vie järkeviä ihmisiä muassaan hetken ja heittää ties minne, josta sitten rakkauden kuoltua on taas palattava takaisin. Paikkaan, jota useinkaan ei enää ole."

Vaikka Jaakko rakastuu, tunnelma ei kiihkene vaan pysyy kotoisan lämpimänä. Hän antaa itsensä toisinaan kuvitella (mahdottomia) asioita, mutta on pääasiassa realisti. Kun tilanne on mikä on, silloin on tärkeää pysytellä hetkessä eikä haihatella liikoja. Hänen ajatusmaailmassaan on monenlaisia viisaita elämänohjeita. 

Maria jää minulle etäiseksi. Hän tulee ja on, mutta jotenkin en saa häneen tarttumapintaa, en vaikka hänen elämäntilanteensa kerrotaankin. Hän on jotenkin laimea ja jää varjoon. En saa hänestä kuvaa mieleeni, toisin kuin Jaakosta. 

Venetsian voi mieltää yhdeksi päähenkilöksi, sumuineen ja kapeine katuineen se myös tuntuu kotoisalta - vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Lukiessa on jotenkin turvallinen olo koko ajan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjan kannessa on kaupunkimaisema"; kansikuva on Michele Marieschin maalaus Rialton silta Venetsiassa.