Lastenkirjalauantai: Fearne Cotton: Joogavauvat

Fearne Cotton: Joogavauvat

Kuvittanut Sheena Dempsey

Suomeksi riimitellyt Minna Ihatsu

Kustannus-Mäkelä 2018

24 s.

Ihana hyvän mielen kirja Joogavauvat on jo pari vuotta vanha, mutta haluan nostaa sen esiin ihan siksi, että ainakin minua hymyilyttää joka kerta kun näen kansikuvan. Jokaisella aukeamalla on vauva tai kaksi, yksin tai yhdessä, monesti aikuisen kanssa, ihan arkisissa toimissa. Ulkona eväsretkellä joogataan perhosina, takapihalla on vauvapuu, sillan alle mahtuu pikkuveljen leluauto... 

Esipuheessa kirjoittaja pyytää aikuista olemaan mukana lasten opetellessa asentoja ja liikkeitä. Haluan korostaa, että voidakseen olla mukana aikuisen ei tarvitse olla joogaosaaja. Kirjaan on valittu helppoja, yksinkertaisia asentoja, jotka on vielä listattu kirjan loppuun. Kuvituksen perusteella pääsee vallan hyvin perille siitä, miten kukin liike tehdään. 

Kirja on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa, jossa lapsi innostui kokeilemaan kaikkea :) Haluan myös mainita, että meillä oli alkuvuonna kirjastossamme satujoogaa päivähoitolapsille, ja se sai suuren suosion. Toisaalta, kukapa ei haluaisi kokeilla saako kutitettua varpaalla nenää! 

Lastenkirjalauantai: Tony Ross: Pieni punahilkka

Tony Ross: Pikku Punahilkka

Englanninkielinen alkuteos The Little Red Riding Hood

Suomentanut Sinikka Sajama

Kustannus-Mäkelä 1986

32 s.

Kaikkien kirjautuuksien keskelle on tuotava tuulahdus vanhaa. Tony Rossin mukaelma Punahilkka-sadusta on kertakaikkisen riemastuttava! Että jos suinkin saatte sen jostain käsiinne, niin lukekaa. Tarina on nykyaikaistettu sujuvasti, ja toimii yhä vaikka onkin yli 30 vuotta vanha. Mielestäni se on myös pari astetta rajumpi kuin alkuperäinen. Lapsille kaikki jutut eivät välttämättä aukea, mutta onpahan aikuisellekin hihitettävää.

Punahilkka lähtee tutusti isoäitinsä luo, mutta tuliaiskorin sisältä on jokseenkin epätavanomainen, ainakin Punahilkka-kontekstissa. Susi on oma ilkeä itsensä, mutta sen loppu on yllätyksellinen. Kaikkinensa tulee olo, että lukee tuttua tarinaa mutta pikakelauksella ja runsaalla huumorikuorrutuksella. Tässä muutama esimerkki:

Eräänä kauniina elokuun päivänä tytön äiti pakkasi paperikassiin viemisiä isoäidille: kotitekoisia hedelmätorttuja ja pikkelsiä, pullon tummaa kaljaa ja sanomalehden, jossa oli viikonlopun televisio-ohjelma.

(...)

Susi soittaa rimpautti ovikelloa juuri, kun isoäiti oli asettunut television ääreen seuraamaan uutisia. 

- No, kuka himputti siellä nyt on? murahti isoäiti eikä olisi millään viitsinyt nousta avaamaan ovea.

(...)

Susi tunsi itsensä todella typeräksi isoäidin yöpaita päällään ja yömyssy päässään, mutta suunnitelman mukaan sen piti näyttää vanhalta rouvalta. Nähtyään kuvansa peilistä suden oli kuitenkin pakko myöntää, ettei se juuri muistuttanut isoäitiä. Niinpä se hyppäsi ylös sängystä ja sammutti valot.

(...)

Susi muutti muille maille ja luopui yrityksestään syldä eläviä ihmisiä. Sen sijaan se alkoi viljellä vihanneksia, mutta ei totta puhuen oikein menestynyt silläkään alalla.

Tony Ross on pitkän linjan lastenkirjailija, joka on pian 40 vuoden ajan sekä tehnyt omia kirjoja että kuvittanut toisten tekstejä. Hänet tunnetaan esimerkiksi David Walliamsin romaanien kuvittajana. Valtaosin Rossin tuotanto on kuvituksia muiden teksteihin, mutta hänen persoonallinen tyylinsä on aina helppo tunnistaa. Kun näkee hänen nimensä kannessa, yksin tai jonkun toisen kanssa, tietää että jotain superhauskaa on taas luvassa. 

Lastenkirjalauantai: Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja

Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja
Kuvittanut Nadja Sarell
Mäkelä 2019
93 s.

Olen tykästynyt Hilja-sarjaan, siitä on nyt ilmestynyt neljä osaa, viides on tulossa myöhemmin tänä vuonna. Kirjojen lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Se mistä pidän sarjassa on se, että Hiljalle tapahtuu ihan tavallisia asioita, sellaisia joita voi tapahtua kenelle tahansa lapselle. 

Viime vuonna ilmestynyt Haloo, täällä Hilja kertoo siitä, mitä kaikkea Hiljalle tapahtuu syksyllä. On marjaretkeä, koulun retkeä eläintarhaan, äidin viikonloppuloma, mökkireissu vaarin luo, marjastusreissu ynnä muuta. Hiljalla on vilkas mielikuvitus ja kekseliäät aivot, joten hänellä ei koskaan ole tekemisen puutetta. Pidän siitä, että tarinassa hauskuus tulee arkisesta tekemisestä, kuten majan rakentamisesta tai viilipurkkipuhelimesta. 

Lopulta Valkoherukkamummokin saa marjoista tarpeekseen, ja me lähdemme paluumatkalle. Mansikkatäti ehdottaa toista reittiä, jotta mäkiä ei tarvitse ylittää täysien ämpäreiden kanssa. 

Taipaleen puolivälissä meitä odottaa yllätys.

- Tämän olinkin unohtanut... Mansikkatäti ähkäisee. 

Edessämme avautuu leveä oja, jossa ei ole ylityspaikkaa. Mummot loikkaavat ketterästi toiselle puolelle, mutta Taimi ja minä pysähdymme penkalle.

- Entä me? minä kysyn. 

- Minä heitän lapset ja ämpärit yli, Mansikkatäti lupaa itsevarmasti.

Täti viskaa Taimin toisella puolella odottavan Sadetakkimummon turvalliseen syliin. Taimi lentää puron yli ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Sitten on minun vuoroni.

- Hiiop! täti hihkaisee ja heilauttaa minut irti maasta. 

Kuuluu plätsähdys. Mutainen vesi räiskähtää, kun minä putoan keskelle ojaa. Taimi purskahtaa itkuun, mutta Valkoherukkamummo ojentaa kepin minua kohti. 

- Tartu kiinni ja potki jaloilla, Sadetakkimummo komentaa. 

Yhdessä mummot hinaavat minut kuivalle maalle. Vaatteistani tippuu vettä reppuun, kun tarkistan, että kaukoputki on kunnossa. Mansikkatäti on pahoillaan tapahtuneesta ja taputtaa minua rohkaisevasti olkapäälle.

- Olet nyt saanut metsän kasteen, täti toteaa.

- Älä höpsi, Valkoherukkamummo töksäyttää. - Lapsihan jäätyy.

- Onneksi matkaa ei ole enää pitkälti, Sadetakkimumo lohduttaa ja nostaa marjaämpärit ojanpenkalta.

Hiljan seikkailut on kerrottu ja piirretty todella elävästi. Mietin, että tämä voisi toimia myös elokuvana. Tilannekomiikkaa on paljon, ja henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia. Hiljan isä on erityisen hupaisa tapaus. 

Hilja-kirjat ovat hyvän mielen lukemista, sellaista jossa välillä on pieniä ikäviä juttuja mutta joissa hauskuus voittaa aina. Ja joskus kun asiat vaikuttavat menevän pieleen, Hilja tai joku muu keksii miksi olikin hyvä että ne menivät juuri niin. 

Lastenkirjalauantai: Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari

Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari
Ruotsinkielinen alkuteos Världens bäste riddare (2014)
Kuvittanut Mats Vänehem
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2020
61 s.

Lukuavain on uusi helppolukuinen sarja, jossa on kuitenkin ehtinyt ilmestyä jo parikymmentä kirjaa viime ja tänä vuonna. Noin puolet sarjasta on tavutettua Pikku Lukuavain - sarjaa, mutta mielestäni myös tavuttamattomat kirjat sopivat lukemista aloitteleville. Fonttikoko on kohtalaisen iso, ja enimmillään tekstiä on yhdellä sivulla vain muutaman rivin verran. 

Viime viikolla tykästyin kovasti uutukaiseen Ritarikoulu-sarjaan, josta tupsahtikin kerralla neljä kirjaa. Niissä seikkailevat Elias, Katriina ja Urho. Plussaa heti siitä, että myös tyttö on päässyt Ritarikouluun! 

Olisin voinut ottaa esittelyyn minkä tahansa neljästä, mutta päädyin Maailman parhaaseen ritariin. Lähtökohta on melko ennalta-arvattava: aikusiet ritarit kilpailevat turnajaisissa ja voittaja saa palkinnoksi suukon prinsessa Sonjalta. Mutta siihen ennalta-arvattavuus sitten loppuukin. 

Kun Elias ja Katriina menevät linnan kellariin, he huomaavat että yhtä peitsistä on sahattu. Se näyttää ehjältä, mutta tulee menemään rikki taistelussa. Onko joku fuskaamassa voittaakseen kilpailun? He koettavat kertoa asiasta aikuisille, mutta jopa kuningas on liian kiireinen kuunnellakseen. Elias ja Katriina yrittävät selvittää syyllistä, mutta tehtävä osoittautuu hankalaksi. Epäiltyjä on aivan liikaa! Tarinan loppu onkin sitten varsin yllättävä, nimenomaan hyvällä tavalla. Olen kovin tyytyväinen loppuratkaisuun, joka on paitsi hauska myös täysin looginen. 

Tykkäsin tästä, ja mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea Ritarikoulussa vielä tapahtuu, uskon että osia tulee myös suomeksi enemmän kuin nämä nyt julkaistut neljä (Hirmuinen lohikäärme, Kultainen miekka, Maailman paras ritari ja Pienessäkin on potkua!).

Pakko kertoa, että kun otin kirjan viereeni alkaakseni kirjoittaa postausta, puolisoni pysähtyi selaamaan sitä. Hän ei osaa suomea, mutta innostui että voisikin lukea tämän nyt viikonlopun aikana. Eli sopii myös kieltä opettelevalle :) Paitsi fonttikoko ja tekstimäärä, myös lyhyet lauseet auttavat siihen, että kirja on helposti lähestyttävä.

Loppuun muutama sana sarjoista yleensä. Ritarikoulun kansikuvista pidän, mutta Lukuavaimen muissa kirjoissa, joista kaikki muut suomennetut ovat Helena Brossin kirjoittamia, on melkein kaikissa varsin tylsät kannet. Kirjat näyttävät vanhoilta, vähän kuin valmiiksi kulahtaneilta. Se ei herätä lainausintoa kaikkien kirkasväristen ja joko hassujen tai jännittävien kansien joukossa.

Helppolukuisissa sarjoissa minua ärsyttää se, että todella monet sarjat ikään kuin loppuvat kesken, eli niihin ilmestyy suomennoksia vuoden tai kahden ajan, sitten stop kuin seinään. Uusia sarjoja syntyy kuin sieniä sateella, joka vuosi tulee ainakin pari lisää. On aivan mahdoton muistaa, mikä kirja kuuluu mihinkin sarjaan. Ja sitten on niitä kuten esimerkiksi Yökoulu, jossa ensimmäiset kirjat kuuluvat Lukupalat-sarjaan, loput eivät. Kirjastoissa kun tykätään hyllyttää saman sarjan kirjat yhteen, niin Yökoulun kanssa tulee se ongelma, että osa kirjoista on Lukupalat-kohdassa hyllyä, osa täysin toisessa kohdassa normaalin aakkosjärjestyksen mukaan. Sama on Tuukka-Omarin kanssa, alkupään kirjat ovat Kirjavaa kukkoa, loppupää ei. Että nyt jotain rotia kaikkiin sarjoihin, kiitos! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja". Tämä on sekä Lukuavain-sarjaa. 

Lastenkirjalauantai: Tittamari Marttinen: Puhuva muumio

Tittamari Marttinen: Puhuva muumio
Kuvittanut Mira Mallius
Mäkelä 2020
54 s.

Nooa on ennätysfani, hän lukee ennätyskirjoja ja muistaa niistä monia juttuja ulkoa. Niillä hän huvittaa kavereitaan Emmaa, Aavaa ja Niiloa (ja myös lukijaa). Nelikko päättää alkaa tehdä omia ennätyksiä, alkaen välipalavoileivästä johon tulee

(...) juustoa, soijamakkaraa, hilloa, oliiveja, tomaatteja, suolakurkkua, nallekarkkeja, pähkinävoita ja avokadoa. Lisäsin vielä rusinoita, herkkusienen ja sardiineja. Tein leivälle pähkinöistä silmät ja paprikasta ison hymyilevän suun.

Öö... en tiedä söisinkö tuollaista leipää, ehkä pitäisi tehdä oma versio :D 

Kun koulussa alkaa arkeologian viikko ja oppilaat pääsevät kaivausretkelle, Emma saa idean puhuvasta muumiosta. Siinä yhdistyvät sekä mainio esitelmän aihe että ennätykset - puhuvat muumiot kun eivät ole ollenkaan yleisiä. 

Reiluun viiteenkymmeneen sivuun on saatu mahdutettua paljon kaikenlaista. On arkeologiaa, keppihevosia, tykkäämistä, lukukoira, sarjakuvia... Ennätyskerhona nelikko ehtii tehdä paljon kaikenlaista. Välillä mietin kirjan nimeä; idea puhuvasta muumiosta esiintyy alussa ja itse muumio lopussa, mutta välissä on paljon paljon muuta ilman muumiota. Ehdin siis välillä ihmetellä, miksi kirjan nimi on mikä on, kun muumiota ei näy ei kuulu. 

Kaikkinensa kyseessä on kiva kirja. Tekstiä on paljon, joten ihan aloitteleville lukijoille se voi olla raskas. Kirja kuitenkin jakaantuu lyhyisiin lukuihin, joten lukemista on helppo tauottaa. Kirjassa tapahtuu paljon, ja tapahtumiin on helppo samaistua koska kyseessä ovat ihan tavalliset lapset ja ihan tavalliset arkipäivät. Nooan ennätystieto tuo mukaan huumoria, kuitenkin niin että se kuuluu tarinaan eikä ole päälleliimattua. 

Lastenkirjalauantai: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
Kustannus-Mäkelä 2019
165 s.

Aijai mikä herkkupala tuli luettua! Luulen että moni lapsi on samaa mieltä, sillä tässä on kosolti niin seikkailua kuin huumoria. Merirosvotarinat uppoavat moniin, mutta mikä parasta, isossa roolissa ovat myös naispuoliset merirosvot. Kaikki tykkää Arrrjasta, uskokaa pois! 

Kajo on orpotyttö, joka on asunut aina Kuunvalon johtamassa orpokodissa, Korkeamuurissa. Arki on rutiinia, josta Kajo haaveilee pääsevänsä pois. Eräänä päivänä sanomalehdessä kerrotaan merirosvohavainnosta, ja uutinen saa Kuunvalon pois tolaltaan. Kajo huomaa tilaisuutensa tulleen, ja päättää kadota. Hyvin pian hän törmää merirosvoihin, ja tulee siepatuksi mukaan seikkailuihin. Vaikka kun totta puhutaan, hän on asiasta vain hyvillään. Vihdoinkin! Elämä merirosvojen kanssa on samaan aikaan työteliästä mutta hauskaa. Kajo on kohtalaisen kömpelö ja siksi hyväntahtoisen kiusoittelun kohde, toisaalta hänestä tykätään ja huolehditaan. Ei aikaakaan kun hän on jo osa joukkoa. 

- Tiiätkö mitä? Riki-niminen toisti kaverinsa sanat.

- Mäkin luulen, et se puhuu totta. Riki istahti takaisin alas ja kääntyi minun puoleeni. - Säkö et tosissaan tiiä sun äitistä mitään? Etkä isästä? 

- Isoäitistä? Isoisästä? toinen kysyi.

- Serkkutytöistä? Kaukasista sukulaisista?

Pudistin jokaisen kysymyksen jälkeen päätäni. 

- Aatteletko sä samaa kuin mä? Riki kysyi toveriltaan.

- Javierin karvaisia jalkoja, kun se tanssii Käsipuolen tavernassa?

- Ei kun tosta? Riki nyökkäsi minua kohti. Eivätkö he tosiaan tajunneet, että kuulin ja tajusin, että he puhuivat minusta?

- Ai jaa... kihertävän merirosvon ilme piristyi. - Joo, kyllä mä aattelen!

- Se on sit päätetty? Riki kysyi.

- Päätetty on! Hihii!

Ei ilmeisesti haitannut ollenkaan, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä he olivat päättäneet. Riki nimittäin tarttui minuun ja solmi köyden ranteeni ympärille. He olivat päättäneet ainakin, että minä lähden heidän mukaansa, eikä minulla ollut asiassa sananvaltaa. 

Ehkä hiukan yllättäen merirosvolaivan kapteeni(kin) on nainen. Sukupuolia ei kuitenkaan korosteta mitenkään, vaan joukkio on hyvin yhtenäinen. Merirosvo mikä merirosvo, ja hyvä niin. 

Merielämän, asumattoman saaren ja aarteiden lisäksi tarinassa on syvempi juonne. Kajo miettii toisinaan puuttuvaa perhettään, vaikka ei oikeastaan osaa kaivata sitä. Hän on tottunut olemaan osa orpolapsijoukkoa, käskyttäjänään varsin ankara Kuunvalo. Merirosvojen luona hän kokee suurta vapautta, mutta saatuaan selville asioita perheestään on Kajon palattava takaisin orpokodille. 

Tykkäsin tästä todella paljon, kirja on totta tosiaan sellainen että se on suorastaan ahmaistava. Henkilöhahmot ovat mitä mainioimpia persoonia. Parivaljakko Arrrja ja Riki on sellainen, että minäkin haluaisin tulla heidän sieppaamakseen! Toivon kovasti, että tässä olisi kyseessä sarjan avausosa, olisi kiva lukea lisää poppoon seikkailuja. 

"Oviaukon pielessä luki koruttomalla tekstauksella Kajo. Ei muuta. Kun ei ollut sukua, ei ollut sukunimeäkään, niin yksinkertaista se oli. Mutta nimenikin oli omani, ja se riitti minulle."

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.

Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt.

Helmet-lukuhaasteessa tungen tämän kohtaan "sukutarina". Yhdenlainen sukutarina se on keksittykin historia...

Myös Kirsi on lukenut Oven.

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mitt lyckliga liv (2010)
Kuvittanut Eva Eriksson
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2016
137 s.

Tässäpä ihastuttava lastenkirja! Jo kirjan alku houkuttaa:

On jo myöhä, mutta Dunne ei saa unta.

Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Kuten silloin pienenä, kun hän sai Svante-serkultaan sammakon. 

Ja kun hän ensi kertaa pysyi kolme vetoa pinnalla.

Ja kun hän sai koulureppunsa.

Hän oli onnellinen, kun pääsi ekaluokalle. Hän oli odottanut sitä koko ikänsä.

Kesä oli tuntunut hirveän pitkältä vain siksi, että hän oli odottanut niin kovasti. 

Mutta kouluun meno onkin jännittävää. Millainen opettaja on? Mitä jos Dunne ei saa kavereita? Uskaltaako hän puhua mitään?

Toisena koulupäivänä Dunne on välitunnilla yksin, ja huomaa toisen yksin olevan tytön. Ella Frida ja Dunne ystävystyvät. Nyt koulussa on vieläkin kivempaa! Tytöt istuvat luokassa vierekkäin, ovat kaikki välitunnit yhdessä, vaihtavat kiiltokuvia - ja välillä riitelevät. Ystävyys on kuitenkin lujaa tekoa, eikä mikään kina voi rikkoa välejä.

Kunnes Dunne kuulee kauheita: Ella Frida muuttaa pois! Miten Dunnen nyt käy?

Hänkin olisi halunnut muuttaa.

Mutta hänen täytyi jäädä.

Köynnöskadulle.

Siellä hän oli asunut koko ikänsä. 

Isän ja Kissan kanssa.

Keltaisessa talossa.

Siinä, joka on pulkkamäen vieressä.

Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois.

Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että nukkui, vaikka ei se mitään unta ole. 

Ja pois - missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.

Se on kaupunki, joka sijaitsee monen tuhannen kadun ja tien päässä Köynnöskadulta.

Ja monen tuhannen metsän ja pellon ja niityn ja järven...

Dunne ja Ella Frida ovat olleet niin tiivis kaksikko, että Dunne epäilee voiko olla enää koskaan onnellinen, ilman Ella Fridaa. Ikävät asiat alkavat kasautua ja Dunne on jatkuvasti onneton. Onneksi hänellä on kivoja luokkakavereita, jotka eivät jätä häntä yksin vaan vetävät puoliväkisin mukaan yhteiseen touhuun - ja iloon. Eikä Ella Frida unohda Dunnea vaikka Norrköpingissä asti asuukin...

Pidin kirjan lämpimästä tunnelmasta. Yllätyin, kun Dunnen äidin kuolema tuli esiin. Se kuitataan aika nopeasti, toki siitä on aikaa ja Dunne on jo tottunut asiaan. Ehkä siksi Ella Fridan lähtö tuntuu niin pahalta, se on pienelle tytölle jo toinen suuri menetys. 

Lagercrantz - ja tietysti myös suomentaja Raija Rintamäki - onnistuu tavoittamaan ekaluokkalaisen kielen ja mielen. Lukiessa tuntuu siltä, että juuri näin ajattelee ja toimii arka kuusi-seitsemänvuotias. Mielestäni kirjaa voi lukea lapselle, vaikka hän ei olisikaan kokenut menetyksiä. Kaikki, sekä lapset että aikuiset, voivat pysähtyä miettimään mitkä asiat heidän elämässään tekevät heidät onnelliseksi. Etenkin aikuisten olisi hyvä kiinnittää huomiota myös niihin pikkuasioihin, joista sitten yhdessä muodostuu suuri ilon virta. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä. 

Onnentyttö Dunnen haluan laittaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan "lastenkirja".