Lastenkirjalauantai: Kobi Yamada: Olipa kerran idea

 

Kobi Yamada: Olipa kerran idea

Kuvittanut Mae Besom

Englanninkielinen alkuteos What Do You Do With an Idea? (2013)

Suomentanut Raija Rintamäki

Kumma 2020

34 s.

Reilun kuukauden sairaslomallaolon aikana olen hiukan pudonnut junasta sen suhteen, mitä uusia lastenkirjoja - etenkin kuvakirjoja - on ilmestynyt. Kirjastoreissu olikin löytöretki, jolla saatoin vain toivoa löytäväni jotain uutta kivaa. En päässyt pitkälle, kun esittelyhyllystä silmiin osui Olipa kerran idea. Jokin tässä kannessa vetoaa niin, että pakko oli lukea ensi kertaa jo kirjastossa, seisaaltaan. 

Kannessa oleva kruunupäinen pallura on idea, joka eräänä päivänä tuosta vain putkahtaa nimettömäksi jäävän minän luo. Hahmo pohtii, mistä se tuli, miksi, ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Koska idea ei vaikuta erityisen käyttökelpoiselta, hahmo päättää unohtaa sen. Mutta idea ei suostu katoamaan, vaan se vaatii huomiota. Pikkuhiljaa se alkaa kasvaa ja voimistua, kunnes lopulta pääsee valloilleen.

Idean kanssa on mukava olla. Tunsin olevani elossa ja pystyväni mihin tahansa. Idea innosti minua haaveilemaan aina vain suuremmista asioista. 

Se kertoi minulle salaisuuksiaan. Se opetti minut kävelemään käsilläni. "Välillä om hyvä katsoa asioita eri näkökulmasta", se sanoi.

Tässä on taas yksi kuvakirja, johon rakastuin melkeinpä ensi silmäyksellä ja joka tulee kulkemaan kanssani pitkään. Tarina on todella kaunis, lämmin ja ennen muuta rohkaiseva. Se muistuttaa, että vaikka idea ensin tuntuu mitättömältä tai mahdottomalta, ajan myötä siitä saattaa kasvaa jotain suurta. Vaikka muut eivät uskoisikaan siihen, ei kannata luovuttaa vaan pitää siitä kiinni, antaa sille mahdollisuus muotoutua siksi mikä siitä on tulossa. 

Kuvitus on todella kaunis, ja väritys on oivaltava. Alun hailakat, maanläheiset värit voimistuvat ja kirkastuvat sitä mukaa, kun idea kasvaa. 

Todella hieno paketti! Tarina on ajaton ja ajatuksia herättävä, joka sopii monen ikäiselle lukijalle ja kuulijalle. 

Olipa kerran idea on luettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Lastenkirjalauantai: Ryan T. Higgins: Mörri hanhiemona

 

Ryan T. Higgins: Mörri hanhiemona

Englanninkielinen alkuteos Mother Bruce (2015)

Suomentanut Raija Rintamäki

Kumma 2020 

41 s.

Tässä on yksi vuoden hauskimmista kuvakirjoista, siitä pitää huolen ihana Mörri! Ärripurri mörökölli, yhden ilmeen karhu, jolla kuitenkin on hyvä sydän. 

Mörri ei pidä oikeastaan mistään, ainoastaan munista. Niitä hän kerää ympäri metsää. Yhtenä päivänä keittiössä odottaa yllätys: ateriaksi suunnitellut munat ovat kuoriutuneet, ja Mörrillä on kattila täynnä pieniä hanhia. Mörri yrittää palauttaa poikaset, mutta hanhiemo on jo lähtenyt etelään. Ja vaikka Mörri yrittää mitä, poikaset eivät suostu lähtemään hänen luotaan, eivät sittenkään kun ovat kasvaneet aikuisiksi. Niinpä hänen ei auta muu kuin sopeutua. 

Vaikka Mörrin ilme pysyy kovin kiukkuisena, saa hänen toimintansa nauramaan; hän kuljettaa hanhenpoikasia ostoskärryllä, yrittää saada heidät lentämään ampumalla heidät matkaan ritsalla, sonnustautuu uimarenkaaseen ja räpylöihin mennäkseen uimaan, ynnä muuta vastaavaa. Mörri on hyvin idearikas! 

Tarina on isompi kuin siihen käytetty tila. Näemme Mörrin ilmeet sekä sen, miten hän yrittää selviytyä yllätyspoikasten kanssa. Hän joutuu moniin uusiin tilanteisiin, ja sopeutuu monta kertaa. Uusi arki saattaa vaikuttaa aikuisesta tutulta... Tekstiä on vähän, eikä siinä selitetä miksi Mörri toimii niin kuin toimii. Kuvitus elävöittää tilanteet hauskoiksi, minä ainakin nauroin ääneen monta kertaa.

Kirja tuli kirjastoomme viime viikolla, esittelin sitä heti työkavereille ja yksi totesi, että tämä menee ensi tilassa testiin satutunnille. Kirjastossa emme niitä pidä toistaiseksi, mutta päivähoitopaikkoihin tulee paljon vierailupyyntöjä joten pian kuullaan, tykkäävätkö lapset tästä yhtä paljon kuin minä. Takakansiteksti lupaa Mörri-sarjaa, tuskin maltan odottaa tulevia osia! 

Lastenkirjalauantai: Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari

Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari
Ruotsinkielinen alkuteos Världens bäste riddare (2014)
Kuvittanut Mats Vänehem
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2020
61 s.

Lukuavain on uusi helppolukuinen sarja, jossa on kuitenkin ehtinyt ilmestyä jo parikymmentä kirjaa viime ja tänä vuonna. Noin puolet sarjasta on tavutettua Pikku Lukuavain - sarjaa, mutta mielestäni myös tavuttamattomat kirjat sopivat lukemista aloitteleville. Fonttikoko on kohtalaisen iso, ja enimmillään tekstiä on yhdellä sivulla vain muutaman rivin verran. 

Viime viikolla tykästyin kovasti uutukaiseen Ritarikoulu-sarjaan, josta tupsahtikin kerralla neljä kirjaa. Niissä seikkailevat Elias, Katriina ja Urho. Plussaa heti siitä, että myös tyttö on päässyt Ritarikouluun! 

Olisin voinut ottaa esittelyyn minkä tahansa neljästä, mutta päädyin Maailman parhaaseen ritariin. Lähtökohta on melko ennalta-arvattava: aikusiet ritarit kilpailevat turnajaisissa ja voittaja saa palkinnoksi suukon prinsessa Sonjalta. Mutta siihen ennalta-arvattavuus sitten loppuukin. 

Kun Elias ja Katriina menevät linnan kellariin, he huomaavat että yhtä peitsistä on sahattu. Se näyttää ehjältä, mutta tulee menemään rikki taistelussa. Onko joku fuskaamassa voittaakseen kilpailun? He koettavat kertoa asiasta aikuisille, mutta jopa kuningas on liian kiireinen kuunnellakseen. Elias ja Katriina yrittävät selvittää syyllistä, mutta tehtävä osoittautuu hankalaksi. Epäiltyjä on aivan liikaa! Tarinan loppu onkin sitten varsin yllättävä, nimenomaan hyvällä tavalla. Olen kovin tyytyväinen loppuratkaisuun, joka on paitsi hauska myös täysin looginen. 

Tykkäsin tästä, ja mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea Ritarikoulussa vielä tapahtuu, uskon että osia tulee myös suomeksi enemmän kuin nämä nyt julkaistut neljä (Hirmuinen lohikäärme, Kultainen miekka, Maailman paras ritari ja Pienessäkin on potkua!).

Pakko kertoa, että kun otin kirjan viereeni alkaakseni kirjoittaa postausta, puolisoni pysähtyi selaamaan sitä. Hän ei osaa suomea, mutta innostui että voisikin lukea tämän nyt viikonlopun aikana. Eli sopii myös kieltä opettelevalle :) Paitsi fonttikoko ja tekstimäärä, myös lyhyet lauseet auttavat siihen, että kirja on helposti lähestyttävä.

Loppuun muutama sana sarjoista yleensä. Ritarikoulun kansikuvista pidän, mutta Lukuavaimen muissa kirjoissa, joista kaikki muut suomennetut ovat Helena Brossin kirjoittamia, on melkein kaikissa varsin tylsät kannet. Kirjat näyttävät vanhoilta, vähän kuin valmiiksi kulahtaneilta. Se ei herätä lainausintoa kaikkien kirkasväristen ja joko hassujen tai jännittävien kansien joukossa.

Helppolukuisissa sarjoissa minua ärsyttää se, että todella monet sarjat ikään kuin loppuvat kesken, eli niihin ilmestyy suomennoksia vuoden tai kahden ajan, sitten stop kuin seinään. Uusia sarjoja syntyy kuin sieniä sateella, joka vuosi tulee ainakin pari lisää. On aivan mahdoton muistaa, mikä kirja kuuluu mihinkin sarjaan. Ja sitten on niitä kuten esimerkiksi Yökoulu, jossa ensimmäiset kirjat kuuluvat Lukupalat-sarjaan, loput eivät. Kirjastoissa kun tykätään hyllyttää saman sarjan kirjat yhteen, niin Yökoulun kanssa tulee se ongelma, että osa kirjoista on Lukupalat-kohdassa hyllyä, osa täysin toisessa kohdassa normaalin aakkosjärjestyksen mukaan. Sama on Tuukka-Omarin kanssa, alkupään kirjat ovat Kirjavaa kukkoa, loppupää ei. Että nyt jotain rotia kaikkiin sarjoihin, kiitos! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja". Tämä on sekä Lukuavain-sarjaa. 

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa
Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet (2018)
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
190 s.

Nimetön nainen muuttaa poikaystävän perässä pieneen kylään Pohjois-Ruotsiin. Asia herättää ihmetystä sekä etelässä että pohjoisessa; ”vain” rakkaudenko takia hän muuttaa tuhannen kilometrin päähän, vieraaseen kylään, paikkaan jossa ei tunne kuin poikaystävänsä. Nainen itse on muutolle ja muutokselle avoin. Parisuhde on ohi oikeastaan jo ennen muuttoa, mutta erosta huolimatta nainen päätyy jäämään uudelle paikkakunnalle. Kylä on kuitenkin ystävällismielinen, uutta ihmistä ei katsota karsaasti vaan uteliaasti.

Vähitellen nainen saa jalansijaa uudessa kotipaikassaan. Hän tutustuu ihmisiin, pääsee töihin, kotiutuu. Päivät ja yöt ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta nainen kokee silti muutoksen olleen sen arvoista.

Luonto on jatkuvasti läsnä. Ollaan pienellä paikkakunnalla, vesien ja tunturien äärellä. Paikalliset tuntevat luonnon ja sen merkit, naisella on paljon opeteltavaa. Vähän myös pelättävää, koska luonto voi yllättää. Välillä tuntuu kuin naisella olisi maisema-ahdistus; liian paljon ja liian lähellä, liian monimuotoista ja liian aistivoimaista.

Kukaan ei vajoa täällä jäihin, koska täällä tunnetaan jää. Ja koska jää on täällä paksua.

En tiedä mitään jäästä. Paksuus senteissä ei sano minulle mitään. Milloin jäällä voi seistä? Pitääkö sen olla metrin vai kymmenen sentin paksuista? En tiedä milloin jää pettää enkä miksi.

(…)

Minulle on uutta että voi ajaa autolla ilman päämäärää. Ajella taajamassa, jäällä, toisinaan maantiellä päättämättä minne. Ja että voi ajaa jonkun luokse ilmoittamatta etukäteen. Avata oven ja astua sisään ja huikata hei. Vaikka tahtoisin omaksua nämä tavat, en osaa. Olla suuntaamatta minnekään, olla kokonaan ilman suunnitelmia. Eikä minulla liioin ole ketään, jonka luokse voisin ajaa käymään. Stina ei varmaan juuri kulmiaan kohottaisi, mutta minä en tuntisi oloani luontevaksi.

Tykkäsin kirjasta. Osittain ehkä siksi, että muuttaminen pienelle, vieraalle paikkakunnalle on tuttua. Reilut 10 vuotta sitten muutin parintuhannen asukkaan kuntaan, josta en tuntenut kuin silloisen poikaystäväni. Hänen ollessaan iltavuorossa mietin aluksi, että mitä tuli tehtyä. Muutamalla kadulla valaistus, muuten pilkkopimeää. Ei ystäviä, ei harrastuksia, ei oikein mitään tekemistä. Tuntemattomien kiinnostus, joka ajan myötä haipui ja aloit olla kiinnostava itsenäsi, et jonkun tyttöystävänä.

Mielestäni Willows kuvaa hienosti naisen yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta. Samoin pidän luonnon kuvauksesta. Tarinan tenho on sanojen voimassa, kauniissa kielessä jota ei ole tehty turhan koukeroiseksi. Henkilöhahmot ovat varsin simppeleitä ja konstailemattomia, juuri siksi heistä on helppo pitää. Pitkälti ollaan nykyhetkessä, ilman menneisyyden painolasteja. Otetaan vastaan se, mitä elämällä on antaa tässä ja nyt. 

Kirjaa lukiessa tunsin kaipuuta pohjoiseen. Täältä ratikkatyömaan keskeltä olisi ihana päästä Lapin hiljaisuuteen ja luontoon. Tosin vain väliaikaisesti, en usko että itselläni olisi kanttia muuttaa sinne pysyvästi. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 1, ”kirjassa muutetaan.”

Sisämaata on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Kosminen K, Kymmenes kirjain, Aina joku kesken sekä Täysien sivujen nautinto -blogit.

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mitt lyckliga liv (2010)
Kuvittanut Eva Eriksson
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2016
137 s.

Tässäpä ihastuttava lastenkirja! Jo kirjan alku houkuttaa:

On jo myöhä, mutta Dunne ei saa unta.

Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee niitä kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Kuten silloin pienenä, kun hän sai Svante-serkultaan sammakon. 

Ja kun hän ensi kertaa pysyi kolme vetoa pinnalla.

Ja kun hän sai koulureppunsa.

Hän oli onnellinen, kun pääsi ekaluokalle. Hän oli odottanut sitä koko ikänsä.

Kesä oli tuntunut hirveän pitkältä vain siksi, että hän oli odottanut niin kovasti. 

Mutta kouluun meno onkin jännittävää. Millainen opettaja on? Mitä jos Dunne ei saa kavereita? Uskaltaako hän puhua mitään?

Toisena koulupäivänä Dunne on välitunnilla yksin, ja huomaa toisen yksin olevan tytön. Ella Frida ja Dunne ystävystyvät. Nyt koulussa on vieläkin kivempaa! Tytöt istuvat luokassa vierekkäin, ovat kaikki välitunnit yhdessä, vaihtavat kiiltokuvia - ja välillä riitelevät. Ystävyys on kuitenkin lujaa tekoa, eikä mikään kina voi rikkoa välejä.

Kunnes Dunne kuulee kauheita: Ella Frida muuttaa pois! Miten Dunnen nyt käy?

Hänkin olisi halunnut muuttaa.

Mutta hänen täytyi jäädä.

Köynnöskadulle.

Siellä hän oli asunut koko ikänsä. 

Isän ja Kissan kanssa.

Keltaisessa talossa.

Siinä, joka on pulkkamäen vieressä.

Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois.

Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että nukkui, vaikka ei se mitään unta ole. 

Ja pois - missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.

Se on kaupunki, joka sijaitsee monen tuhannen kadun ja tien päässä Köynnöskadulta.

Ja monen tuhannen metsän ja pellon ja niityn ja järven...

Dunne ja Ella Frida ovat olleet niin tiivis kaksikko, että Dunne epäilee voiko olla enää koskaan onnellinen, ilman Ella Fridaa. Ikävät asiat alkavat kasautua ja Dunne on jatkuvasti onneton. Onneksi hänellä on kivoja luokkakavereita, jotka eivät jätä häntä yksin vaan vetävät puoliväkisin mukaan yhteiseen touhuun - ja iloon. Eikä Ella Frida unohda Dunnea vaikka Norrköpingissä asti asuukin...

Pidin kirjan lämpimästä tunnelmasta. Yllätyin, kun Dunnen äidin kuolema tuli esiin. Se kuitataan aika nopeasti, toki siitä on aikaa ja Dunne on jo tottunut asiaan. Ehkä siksi Ella Fridan lähtö tuntuu niin pahalta, se on pienelle tytölle jo toinen suuri menetys. 

Lagercrantz - ja tietysti myös suomentaja Raija Rintamäki - onnistuu tavoittamaan ekaluokkalaisen kielen ja mielen. Lukiessa tuntuu siltä, että juuri näin ajattelee ja toimii arka kuusi-seitsemänvuotias. Mielestäni kirjaa voi lukea lapselle, vaikka hän ei olisikaan kokenut menetyksiä. Kaikki, sekä lapset että aikuiset, voivat pysähtyä miettimään mitkä asiat heidän elämässään tekevät heidät onnelliseksi. Etenkin aikuisten olisi hyvä kiinnittää huomiota myös niihin pikkuasioihin, joista sitten yhdessä muodostuu suuri ilon virta. 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä. 

Onnentyttö Dunnen haluan laittaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan "lastenkirja".