Näytetään tekstit, joissa on tunniste huumori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste huumori. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Kirjan Nuorgamin vettä kansikuva
Helena Waris: Nuorgamin vettä

Like 2019

334 s.





Suhtauduin tähän kirjaan hiukan ennakkoluuloisesti; mietin, että noinkohan idea kuljettaa ämpärillistä vettä halki Suomen kantaa loppuun asti. Turhaa mietin, hyvin kantaa! 

Mikke Korhonen on lyönyt kaverinsa kanssa satasesta vetoa, että hän kuljettaa ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin. Ja vieläpä niin, että ei kanna itse vaan hankkii kantajat matkan varrelta. Eikä siinäkään kaikki, vaan kantajien pitää maksaa hänelle kantamisesta. Ei sentään rahalla, vaan maksuksi käy mikä tahansa. Alku on hankalaa, tietenkin. Onhan se nyt aivan pöljä idea lähteä tallustelemaan ämpärin kanssa. Mutta Miken kaveri Jere keksii tehdä projektille Facebook-sivun, ja julkisuus saa asioihin vauhtia. Kun lampaantaljoja on toistakymmentä mutta patjoja ei yhtään, somen voima saa tilanteen muuttumaan. Kaikki ei suju mutkattomasti, sillä matkaajia uhkaavat monet vaarat. Ehtiikö Mikke pelastaa ämpärin janoiselta koiralta? Jääkö Mikke naisiin ja unohtaa projektinsa? Onko somen ja muun median luoma paine Mikelle liikaa? 

Lähden ajamaan norjalaisen perässä. Ämpäri kiikkuu ja kallistelee uhkaavasti, kun hiihtäjä työntää toisessa kädessään olevilla sauvoilla lisää vauhtia, vaikka mielestäni sitä on jo ihan tarpeeksi. Tyyppi sivakoi kolmeakymppiä, vaikka on lievä ylämäki. Pitkän suoran päässä näkyy loput porukasta sinipunaisissa trikoissaan. He ovat jääneet odottamaan toveriaan ja tuulettavat kuin parhaissakin kisoissa. Norjanpoika ojentaa sangon lähimmälle kaverilleen, ja ennen kuin ehdin irrottaa turvavyötäni, porukka lehahtaa taas liikkeelle.

(...)

Enkä sitä paitsi tahdo jättää ämpäriä noiden ihmisten käsiin. Ajan vain kilometrin, pari, niin että näen kantajan peräpeilistäni edes pienenä pisteenä. Minun ja ämpärin välillä on side, joka ei veny kolmeakymmentä kilometriä. Ei edes kymmentä. En luota noihin lappalaisiin, jotka ovat kuin kuumeessa, liian kiinnostuneita vedestäni. Pesevät varmaan käsiään siinä kun valvontani pettää. Jos he vaihtaisivat veden, en huomaisi sitä. Minun täytyy vain toivoa, ettei minua kuseteta. Eikä kukaan kuse ämpäriini.

Kirja on hauska lukukokemus, siinä on toinen toistaan uskomattomampia kommelluksia. Moni asia menee pieleen, mutta usein on onnepotkujakin. Moni hahmo on hupaisa, ja ilokseni jotkut tavataan useammankin kerran. Somekeskustelu on myös huvittavaa luettavaa.

Tarina on riemukas, mutta ei kuitenkaan pelkkää huumorihöttöä. Mukana on monia isoja ja vakavia asioita parisuhteista yksinäisyyteen, lapsettomuudesta mustasukkaisuuteen. Miken ja ämpärin tielle osuu monia ihmisiä kummallisuuksineen, ja erilaisia sattumuksia riittää jokaiselle päivälle. 

Matka taittuu enemmän tai vähemmän hitaasti, suunta on välillä hukassa, reittivalinta muuttuu - ja somekansa odottaa, milloin ämpäri tulee juuri heidän asuinpaikkaansa. Tarina on hyvä ajankuva siitä, miten jostain tulee ilmiö, kuinka ilmiö räjähtää käsiin ja kuinka somekeskustelu karkaa ohi aiheesta. Jos ämpäri katoaa näkyvistä, vaaditaan heti selityksiä. Reittivalinnoista kinastellaan, koska jokainen haluaisi nähdä ämpärin ja Miken livenä. Unohdetaan ihmis-Mikke ja hypetetään julkkis-Mikkeä. Jokainen vaatii osansa, eikä kukaan huomaa kysyä Mikeltä että mitä hän haluaa. Onneksi hän itse pysyy järjissään ja tietää, missä rajat ovat.

Tästä saisi muuten (oletettavasti) hyvän elokuvan tehtyä, niin herkullisia rooleja olisi tarjolla. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 2, "iloinen kirja" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon viittaava sana".

Nuorgamin vettä on luettu myös blogeissa Lukutuikku, Annelin lukuvinkit ja Kuristava kirsikka.

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Tony Ross: Pieni punahilkka

Tony Ross: Pikku Punahilkka
Englanninkielinen alkuteos The Little Red Riding Hood
Suomentanut Sinikka Sajama
Kustannus-Mäkelä 1986
32 s.








Kaikkien kirjautuuksien keskelle on tuotava tuulahdus vanhaa. Tony Rossin mukaelma Punahilkka-sadusta on kertakaikkisen riemastuttava! Että jos suinkin saatte sen jostain käsiinne, niin lukekaa. Tarina on nykyaikaistettu sujuvasti, ja toimii yhä vaikka onkin yli 30 vuotta vanha. Mielestäni se on myös pari astetta rajumpi kuin alkuperäinen. Lapsille kaikki jutut eivät välttämättä aukea, mutta onpahan aikuisellekin hihitettävää.

Punahilkka lähtee tutusti isoäitinsä luo, mutta tuliaiskorin sisältä on jokseenkin epätavanomainen, ainakin Punahilkka-kontekstissa. Susi on oma ilkeä itsensä, mutta sen loppu on yllätyksellinen. Kaikkinensa tulee olo, että lukee tuttua tarinaa mutta pikakelauksella ja runsaalla huumorikuorrutuksella. Tässä muutama esimerkki:

Eräänä kauniina elokuun päivänä tytön äiti pakkasi paperikassiin viemisiä isoäidille: kotitekoisia hedelmätorttuja ja pikkelsiä, pullon tummaa kaljaa ja sanomalehden, jossa oli viikonlopun televisio-ohjelma.

(...)

Susi soittaa rimpautti ovikelloa juuri, kun isoäiti oli asettunut television ääreen seuraamaan uutisia. 
- No, kuka himputti siellä nyt on? murahti isoäiti eikä olisi millään viitsinyt nousta avaamaan ovea.

(...)

Susi tunsi itsensä todella typeräksi isoäidin yöpaita päällään ja yömyssy päässään, mutta suunnitelman mukaan sen piti näyttää vanhalta rouvalta. Nähtyään kuvansa peilistä suden oli kuitenkin pakko myöntää, ettei se juuri muistuttanut isoäitiä. Niinpä se hyppäsi ylös sängystä ja sammutti valot.

(...)

Susi muutti muille maille ja luopui yrityksestään syldä eläviä ihmisiä. Sen sijaan se alkoi viljellä vihanneksia, mutta ei totta puhuen oikein menestynyt silläkään alalla.

Tony Ross on pitkän linjan lastenkirjailija, joka on pian 40 vuoden ajan sekä tehnyt omia kirjoja että kuvittanut toisten tekstejä. Hänet tunnetaan esimerkiksi David Walliamsin romaanien kuvittajana. Valtaosin Rossin tuotanto on kuvituksia muiden teksteihin, mutta hänen persoonallinen tyylinsä on aina helppo tunnistaa. Kun näkee hänen nimensä kannessa, yksin tai jonkun toisen kanssa, tietää että jotain superhauskaa on taas luvassa. 





lauantai 25. tammikuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset

Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset
Saksankielinen alkuteos Karneval im Zoo
Kuvitus Günther Jakobs
Suomentanut Hanna Härtsiä
Art House 2020
25 s.






Olen lukenut paljon kuvakirjoja, ja ehkä turtunut jossain määrin. On paljon kirjoja, jotka selaan läpi ilman että ne herättävät mitään reaktiota. Runokuvakirjoista olen paasannut jo aiemmin, että niitä tulee liikaa, ja monet potentiaaliset tarinat katoavat väkinäiseen sanaleikittelyyn. Siksi onkin aina riemunkiljahdusten paikka, kun kohtaa säväyttävän kuvakirjan.

Kaksikko Schoenwald - Jakobs on tuttu jo kuvakirjasta Eläintarhan hampaidenpesupäivä, joka sekin on tavattoman hauska. Ainakin yhtä paljon, jos en enemmänkin, pidän Eläintarhan naamiaisista. Siinä eläintarhan johtaja Alfred Tuima ja hänen ystävänsä Sepeteus Piparminttu Siili alkavat kohdata outoja asioita. Ympäristö on tuttu, mutta mitä ovat nuo kummat eläimet? Johtaja on ihmeissään, mutta Sepeteuksen avulla hän pääsee pian jutun juonesta kiinni. Eläintarhan asukkaat viettävät naamiaisia, ja ovat muodostaneet mitä kummallisempia yhdistelmiä.

Yllä on tietenkin norahvi, eli norsuksi naamioitunut kirahvi. Norsuvalinnan taustalla on pitkäkestoinen väittely siitä, mikä on isoin eläin, norsu vai kirahvi. Niinpä kirahvi päättää olla molemmat! Ainakin vähän aikaa. Kaikki naamiaisasut ovat hassuja, mutta löysin joukosta suosikkeja, norahvin lisäksi pidän erityisesti kimafantista ja laipardista. 

Naamiaisten taustalla on ajatus siitä, että jollain toisella on ominaisuuksia, joita kukin eläin haluaisi itselleen. Mustavalkoinen pingviini pukee ylleen papukaijan värit, ja näin näemme pingvikaijan. Hassuttelun kautta päästään pohtimaan sitä, millaista olisi olla joku toinen, ja eikös kuitenkin ole hyvä olla se kuka ja mikä on. Ja ollaan ystäviä keskenään, riippumatta siinä kuka ja mikä toinen on.