Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. kesäkuuta 2025

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Mäkelä 2024

329 s. 





Voi mikä harmi, Veikko Niskasesta kertova sarja päättyy tähän! Tämä on ensimmäinen hänestä lukemani kirja ja olen kovasti ihastunut tähän aivan tavalliseen poliisiin. 

Veikko ja hänen puolisonsa Anna kutsutaan joulunviettoon Kolmen koivun hotelliin Kotkan ulkosaaristoon. Pian avautuvan hotellin omistaja Agata on Annan lapsuudenystävä, ja hän haluaa testivieraat ennen virallista avaamista. Kaikkiaan hotelliin saapuu kymmenkunta vierasta. 

Tunnelma on alusta asti varsin jäykkä. Ihmisillä on keskenään ristiriitoja, ja lisäksi osa vastustaa kovastikin Agatan hotelli- ja lauttaliikennesuunnitelmaa. Pian yksi vieraista löytyy kuolleena. Veikko on virallisesti sairaslomalla uupumuksen takia, mutta ajautuu myös vieraana olevan kollegansa Jamin kanssa tutkimaan tapausta. Mantereelta ei päästä saareen lumimyrskyn takia, joten niin oikeuslääkäriä, teknisiä tutkijoita kuin muita poliiseja joudutaan odottamaan. Tunnelma kiristyy entisestään, kun joukko tajuaa olevansa saaren vankeja. Eikä tilannetta helpota, että loukkaantumisia ja läheltä piti -tilanteita sattuu turhan usein. 

Idyllinen joulurauha on kaukana, ja Veikon ajautuminen mukaan tutkimuksiin on uhka hänen tuoreelle parisuhteelleen. Mutta minkä poliisi luonteelleen mahtaa, rikos on ratkaistava ja uhrille saatava oikeutta. 

"Huomio!" Aluksi, kiitos mukavasta ja herkullisesta illallisesta", kollega nyökkää päällään kohti Jussia, joka ei ole keskeyttänyt syömistä vaan lusikoi keskittyneesti lanttulaatikkoa suuhunsa. Kokin katseleminen tuo Veikon mieleen jälleen kadonneet veitset.
Onko varkaus merkki siitä, että joku muukin on vaarassa?
Jami näyttää olevan hieman hukassa sanojen kanssa.
"Kuten tiedätte, on meillä täällä... Tai siis olemme joutuneet tilanteeseen, joka on meille kaikille epämukava. Näyttää siltä, että joudumme olemaan saarella vielä yhden yön, valitettavasti. Kaikkien turvallisuuden takaamiseksi pyydämme, että lukitsette ensi yönä hotellihuoneenne oven ettekä päästä ketään sisään. Lumisateen tulisi lakata huomenna aamulla, minkä jälkeen kollegamme saapuvat paikalle."
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa. 
Veikko lisää: "Partioimme Jamin kanssa ensi yönä vuorotellen, mutta emme voi taata turvallisuuttanne, jos lähdette vaeltelemaan omin päin hotellin sisä- tai ulkotiloissa."
Rehellisesti sanottuna ajatus valvomisesta on Veikosta vastenmielinen. Hän tietää, että voisi ilmoittaa Jamille olevansa sairauslomalla; hänellä ei ole mitään velvoitetta auttaa kollegaa tämän työssä. Veikko ja Jami ovat kuitenkin olleet kollegoita jo niin kauan, ettei Veikko tosissaan edes harkitse Jamin hylkäämistä. Etenkään, koska he eivät voi odottaa kenenkään muun valvovan hotellin turvallisuutta, koska eivät tiedä, kehen voivat luottaa. 

Kuten jo sanoin, päähenkilö Veikko on ihastuttavan inhimillinen. Hän kyllä innostuu työstään mutta ei saa adrenaliiniryöppyjä eikä säntäile sinne tänne. Innostus saa hänet samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

Muut henkilöhahmot ovat kyllä melkoisen epämiellyttäviä. Tuli olo, että en haluaisi olla tekemisissä oikeastaan kenenkään kanssa. Mutta ehkä tarina vaatii kylmäkiskoisia ja riidanhaluisia hahmoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Kirjavinkit.



lauantai 26. syyskuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Alice Hemming: Lehtirosvo

 

Kansikuva kirjasta Lehtirosvo
Alice Hemming: Lehtirosvo

Kuvittanut Nicola Slater

Englanninkielinen alkuteos The Leaf Thief (2020)

Suomentanut Sinikka Sajama

Mäkelä 2020


Eräänä päivänä Orava järkyttyy: sen kotipuusta on kadonnut lehti! Minne lehti on mennyt? Kuka sen on vienyt? Orava kertoo asiasta Linnulle, joka yrittää selittää että lehtien katoaminen on täysin normaalia tiettyyn aikaan vuodesta. Orava tuntuu ymmärtävän, kunnes seuraavana aamuna hän havaitsee useiden lehtien puuttuvan. Kuka kumma on lehtivaras? Linnulla on asiaan selitys, ja lopulta hän saa Oravan ymmärtämään, mistä on kysymys. Kunnes jotain muutakin on poissa...

Nicola Slaterin kuvitusta kirjaan Lehtirosvo

Syksyaiheisia kuvakirjoja on varsin vähän, mikä on harmillista. Niitä aina kysytään päivähoitoon, ja useimmat tarjolla olevista ovat vanhoja ja huonokuntoisia. Siksi iloitsin Lehtirosvon ilmestymisestä, ja nyt vielä enemmän kun olen sen lukenut. Tarina on hauska, ja Orava ihastuttava höpsö hahmo. Kuvitus on todella hyvä, hahmot ovat ilmeikkäitä ja värimaailma on ihana. 

Kirjan lopussa on aukeaman mittainen tietopaketti syksystä, siinä kerrataan lyhyesti mitä tarinassa tapahtuikaan, ja sen sen jälkeen kerrotaan miksi lehdet irtoavat puista, mitä muita syksyn merkkejä on sekä aina yhtä kiehtova fakta, että syksy on eri aikaan pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. 

Tämäkin päätynee satutuntilukemistoksi meidän kirjastoon. Myös kotona pidettiin; puolisoni opettelee suomen kieltä paitsi Duolingolla myös kuvakirjoilla. Tästä hän piti, oli paljon ennestään tuttuja sanoja ja osan pystyi arvaamaan kuvituksen perusteella. Itse ihastelen sitä, kuinka paljon synonyymejä kielessämme on. Kun käännän kuvakirjojen lauseita englanniksi, tiedän yleensä vain yhden vaihtoehdon. Kääntäjille siis iso kiitos siitä, että käytätte sellaisia sanoja kuten (tässä kirjassa) pötkötellä, lehvistö ja makoisa.

Lehtirosvo on luettu myös blogissa Lastenkirjahylly.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja

Heidi Viherjuuri: Haloo, täällä Hilja
Kuvittanut Nadja Sarell
Mäkelä 2019
93 s.








Olen tykästynyt Hilja-sarjaan, siitä on nyt ilmestynyt neljä osaa, viides on tulossa myöhemmin tänä vuonna. Kirjojen lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Se mistä pidän sarjassa on se, että Hiljalle tapahtuu ihan tavallisia asioita, sellaisia joita voi tapahtua kenelle tahansa lapselle. 

Viime vuonna ilmestynyt Haloo, täällä Hilja kertoo siitä, mitä kaikkea Hiljalle tapahtuu syksyllä. On marjaretkeä, koulun retkeä eläintarhaan, äidin viikonloppuloma, mökkireissu vaarin luo, marjastusreissu ynnä muuta. Hiljalla on vilkas mielikuvitus ja kekseliäät aivot, joten hänellä ei koskaan ole tekemisen puutetta. Pidän siitä, että tarinassa hauskuus tulee arkisesta tekemisestä, kuten majan rakentamisesta tai viilipurkkipuhelimesta. 

Lopulta Valkoherukkamummokin saa marjoista tarpeekseen, ja me lähdemme paluumatkalle. Mansikkatäti ehdottaa toista reittiä, jotta mäkiä ei tarvitse ylittää täysien ämpäreiden kanssa. 
Taipaleen puolivälissä meitä odottaa yllätys.
- Tämän olinkin unohtanut... Mansikkatäti ähkäisee. 
Edessämme avautuu leveä oja, jossa ei ole ylityspaikkaa. Mummot loikkaavat ketterästi toiselle puolelle, mutta Taimi ja minä pysähdymme penkalle.
- Entä me? minä kysyn. 
- Minä heitän lapset ja ämpärit yli, Mansikkatäti lupaa itsevarmasti.
Täti viskaa Taimin toisella puolella odottavan Sadetakkimummon turvalliseen syliin. Taimi lentää puron yli ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Sitten on minun vuoroni.
- Hiiop! täti hihkaisee ja heilauttaa minut irti maasta. 
Kuuluu plätsähdys. Mutainen vesi räiskähtää, kun minä putoan keskelle ojaa. Taimi purskahtaa itkuun, mutta Valkoherukkamummo ojentaa kepin minua kohti. 
- Tartu kiinni ja potki jaloilla, Sadetakkimummo komentaa. 
Yhdessä mummot hinaavat minut kuivalle maalle. Vaatteistani tippuu vettä reppuun, kun tarkistan, että kaukoputki on kunnossa. Mansikkatäti on pahoillaan tapahtuneesta ja taputtaa minua rohkaisevasti olkapäälle.
- Olet nyt saanut metsän kasteen, täti toteaa.
- Älä höpsi, Valkoherukkamummo töksäyttää. - Lapsihan jäätyy.
- Onneksi matkaa ei ole enää pitkälti, Sadetakkimumo lohduttaa ja nostaa marjaämpärit ojanpenkalta.

Hiljan seikkailut on kerrottu ja piirretty todella elävästi. Mietin, että tämä voisi toimia myös elokuvana. Tilannekomiikkaa on paljon, ja henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia. Hiljan isä on erityisen hupaisa tapaus. 

Hilja-kirjat ovat hyvän mielen lukemista, sellaista jossa välillä on pieniä ikäviä juttuja mutta joissa hauskuus voittaa aina. Ja joskus kun asiat vaikuttavat menevän pieleen, Hilja tai joku muu keksii miksi olikin hyvä että ne menivät juuri niin. 


lauantai 7. maaliskuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Tittamari Marttinen: Puhuva muumio

Tittamari Marttinen: Puhuva muumio
Kuvittanut Mira Mallius
Mäkelä 2020
54 s.








Nooa on ennätysfani, hän lukee ennätyskirjoja ja muistaa niistä monia juttuja ulkoa. Niillä hän huvittaa kavereitaan Emmaa, Aavaa ja Niiloa (ja myös lukijaa). Nelikko päättää alkaa tehdä omia ennätyksiä, alkaen välipalavoileivästä johon tulee

(...) juustoa, soijamakkaraa, hilloa, oliiveja, tomaatteja, suolakurkkua, nallekarkkeja, pähkinävoita ja avokadoa. Lisäsin vielä rusinoita, herkkusienen ja sardiineja. Tein leivälle pähkinöistä silmät ja paprikasta ison hymyilevän suun.

Öö... en tiedä söisinkö tuollaista leipää, ehkä pitäisi tehdä oma versio :D 

Kun koulussa alkaa arkeologian viikko ja oppilaat pääsevät kaivausretkelle, Emma saa idean puhuvasta muumiosta. Siinä yhdistyvät sekä mainio esitelmän aihe että ennätykset - puhuvat muumiot kun eivät ole ollenkaan yleisiä. 

Reiluun viiteenkymmeneen sivuun on saatu mahdutettua paljon kaikenlaista. On arkeologiaa, keppihevosia, tykkäämistä, lukukoira, sarjakuvia... Ennätyskerhona nelikko ehtii tehdä paljon kaikenlaista. Välillä mietin kirjan nimeä; idea puhuvasta muumiosta esiintyy alussa ja itse muumio lopussa, mutta välissä on paljon paljon muuta ilman muumiota. Ehdin siis välillä ihmetellä, miksi kirjan nimi on mikä on, kun muumiota ei näy ei kuulu. 

Kaikkinensa kyseessä on kiva kirja. Tekstiä on paljon, joten ihan aloitteleville lukijoille se voi olla raskas. Kirja kuitenkin jakaantuu lyhyisiin lukuihin, joten lukemista on helppo tauottaa. Kirjassa tapahtuu paljon, ja tapahtumiin on helppo samaistua koska kyseessä ovat ihan tavalliset lapset ja ihan tavalliset arkipäivät. Nooan ennätystieto tuo mukaan huumoria, kuitenkin niin että se kuuluu tarinaan eikä ole päälleliimattua. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.









Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt.

Helmet-lukuhaasteessa tungen tämän kohtaan "sukutarina". Yhdenlainen sukutarina se on keksittykin historia...

Myös Kirsi on lukenut Oven.