Lastenkirjalauantai: Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano

Jukka-Pekka Palviainen: Allu ja kummituskartano

Kuvittanut Christel Rönns

WSOY 2019

E-kirja

Allu-sarjan neljäs kirja on mitä mainiointa luettavaa, aivan kuten sarjan muutkin osat. Tapahtumat ovat sekä hauskoja että jännittäviä ja niitä on paljon. Tarinassa on aina selkeä juoni, niin ettei meno ole pelkkää päämäärätöntä koheltamista. Allu on ihana rempseä hahmo, nopeaälyinen ja sanavalmis. Sellaista asiaa ei olekaan, johon Allulta ei löydy vastausta tai kiinnostusta ottaa selvää. 

Tässä tarinassa eletään Halloween-aikaa. Luokka miettii, mikä on Halloween ja mitä siitä tulee mieleen. Muistetaan myös paikallinen legenda lapsia syövästä Kuoppajoen hirviöstä. Jännitystaso nousee entisestään, kun opettaja kertoo lasten pääsevän yökylään Äksylän kartanoon, paikkaan jota hallitsee vihainen Ludwig von Äksylä. Kartano on suuri, ja siellä kuuluu kummittelevan. Lapset kokevat monia jännittäviä hetkiä selvittäessään, kuka ja missä on Prinsessa, mikä kartanossa kummittelee ja miten Kuoppajoen hirviö liittyy kartanoon. 

Allu ja Minttu istuivat huoneensa parvekkeella miettimässä, mistä löytyis kartanon pelottavin tai jännittävin paikka kummitustarinan kirjoittamista varten.

"Minä luulen, että kartanon pelottavin paikka on Ludwig von Äksylän syli", Allu totesi.

"Aiotko sinä mennä hänen polvelleen kertomaan tarinaasi?"

"Se ei ehkä ole hyvä idea. Mikä muu paikka voisi olla pelottava?"

"Television poliisisarjoissa parkkihalleissa tapahtuu aina jotain kamalaa."

"Mistä me teemme parkkihallin tähän hätään?"

"Ei meidän tarvitse tehdä. Kartanossa on maanalainen parkkiluola."

"Mistä sinä sen tiedät?" Allu ihmetteli.

"Kuoppakylän Sanomissa oli juttu kartanosta, koska Ludwig von Äksylä ei suostunut antamaan kunnollista syntymäpäivähaastattelua. Siinä kerrottiin maanalaisesta parkkiluolasta, jossa säilytetään arvokkaita autoja."

"Mistähän sinne pääsee?"

"En tiedä. Meidän pitää varmaan tutkia kartano ensin ulkopuolelta."

Allu ja Minttu löysivät ulos kartanon pääovesta eksyttyään sitä ennen vain kahdesti.

"Kuljetaan tässä ihan niin kuin oltaisiin huvikävelyllä. Voi nimittäin olla, että parkkihalliin ei saa oikeasti mennä", Allu kuiskasi.

"Pitäisikö meidän sitten keksiä jokin muu paikka?" Minttu kuiskasi takaisin.

"Kuule, jos minä olisin pienenä pysynyt aina leikkikehässäni, mitä minä olisin oppinut oikeasta elämästä?" Allu tuhahti.

Huumori takaa sen, että tapahtumat eivät pääse liian jännittäviksi. Ollaan enemmänkin salapoliisi- kuin kauhutunnelmassa. Vaikka Allu tai joku muu säikähtää, tilanne menee nopeasti ohi ja sitten siirrytään päättäväiseen toimintaan tai ainakin sen suunnitteluun. Varsinaista pelkoa ei koeta, ja jännittävätkin asiat koetaan ennemmin mielenkiintoisina, sellaisina joihin pitää tutustua tarkemmin. 

Allu-kirjat sopivat koululaisille, mielestäni oikeastaan kaikille alakoululaisille. Oppilaiden keskinäinen sanailu on nasevaa. Ihastusta ja sisarusten välistä nahistelua on, mikä lienee tuttua monen ikäiselle. Lukiessa ei tule sellaista oloa, että mikään sitoisi lapsia tietyn ikäisiksi tai tietylle luokka-asteelle, joten samastumiskohteita riittää.  

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua
Karisto 2016
215 s.

Jukka-Pekka Palviainen on yksi niistä, kenen nuortenkirjoja on aina ilo lukea. Hän kirjoittaa tavallisista nuorista aidosti, rehellisesti. Kirjoissa ei ole mitään laskelmoitua tai päälle liimattua. Niissä on poikkeuksetta keskiössä vahva tarina, jossa vaikeitakin asioita käsitellään lämmöllä ja paikoin huumorin avulla.

Sellainen kirja on myös tämän kevään uutuus, Tarpeeksi reilua. Kolmen nuoren – kahden pojan ja yhden tytön - ystäväpiiri saa elokuvaprojektin myötä mukaan neljännen jäsenen. Kuvankauniin Jasminen mukaantulo muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja pikkuhiljaa tasapaino järkkyy.  

Filmihullut Arttu ja Koponen tekevät elokuvaa, jolla osallistuvat lyhytelokuvakilpailuun. Mukana on tietenkin Jossu, joka musiikillisesti lahjakkaana tekee elokuvan äänimaailman. Hän myös näyttelee Koposen kanssa. Kun pojat pyytävät mukaan myös Jasminen, leffalle on luvassa loistava tulevaisuus. Porukka ideoi yhdessä, kuvaa yhdessä. Mutta jännitteet kasvavat vähitellen. Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ei ollenkaan viaton tilanne herkässä teini-iässä. Kuvausmatka entiselle varuskuntasaarelle osoittautuu yllätykselliseksi, jopa vaaralliseksi. Sillä reissulla nuorille paljastuu toisistaan asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan. Pinta on pintaa, ja sen alla voi olla melkein mitä tahansa.  

Taivas ja meri ovat yhtä ja samaa mustansävyä. Venesatamassa palaa lyhtyjä. Yhdessä veneessäkin on valo sisällä. Taivaalla tähtiä ja kuu, jonka katseessa on lämpöä. Kolme nuorta istuu pienen moottoriveneen keskiosassa toppavaatteissa ja vilttien alla kiinni toisissaan. Neljäs istuu veneen perässä ja ohjaa venettä hitaasti, jotta he eivät kastuisi. 

Arttu ajattelee, että he näyttävät varmaan jotenkin aavemaisilta lipuessaan tummissa vaatteissaan ulos venesatamasta. Kuin neljä zombieta lähdössä suorittamaan salaista tehtävää. 

Arttu haluaisi vetää poikien välissä istuvan Jossun kiinni itseensä, sillä hänen on vieläkin kylmä. Hän pelkää kuitenkin, että Jasmine tulkitsisi sen jotenkin väärin. 

"Täällä on kylmä ku pingviinin hanurissa", Arttu vaikertaa. 

Jossu siirtyy lähemmäs Arttua. Se kiertää viltin alla kätensä Artun ympärille. Lämpö alkaa levitä Artunkin ruumiiseen. Arttu ei uskalla katsoa taakseen, näkeekö Jasmine, mitä tapahtuu. 

Kirjan paras anti on sen realistisuus, läheinen kosketuspinta oikeastaan kenen tahansa nuoren elämään. Tapahtuu asioita, joita voi sattua oikeasti, itselle, kaverille, rinnakkaisluokkalaiselle. 

Jotkut tapahtumista tuntuvat vähän irrallisilta, esimerkiksi Jasminen kohtaaminen Joren kanssa. Tärkeitä juttuja siinäkin, mutta tapaus tuntui yksittäiseltä ja tarinan kokonaisuuden kannalta ei niin olennaiselta. 

Välillä tuli olo että nyt mennään pikakelauksella. Olisin mieluusti lukenut lisää, etenkin ikävämpien asioiden taustoista. Nyt tuntuu siltä että niiden syyt kuitataan parilla lauseella. Toisaalta, minulle ei ole ongelma lukea vaikka 500-sivuista kirjaa mutta nuorille saattaa olla! :)  

Pidän erityisen hyvänä sitä, että kirjassa on saatu kohtalaiseen sivumäärään - väljällä fontilla ja kapealla palstalla – ujutettua monta nykynuorten elämän kipupistettä. On aina ajankohtaisia aiheita sekä nykyhetkelle tyypillisiä tilanteita. Monen lukijan lienee helppoa löytää lempihahmo ja samastumiskohde. Etenkin kun ongelmien vastapainona on myös yhtä ikuisia mutta iloisia teemoja kuten ystävyys, anteeksianto ja usko tulevaisuuteen. 

Lukemisesta tuli lohdullinen olo. Vaikka on vaikeaa, ajaudutaan ongelmiin tai tehdään vääryyksiä niin mikään ei ole ylitsepääsemätöntä vaan kaikki hoituu kyllä, tavalla tai toisella. Vaikka ongelmia on niin kaveria ei jätetä ja anteeksi annetaan.  

Tarpeeksi reilua on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Lastenkirjahyllyssä.